8/13

  • pääsivu
  • sisällys
  •  
     

    Tiedemaailman tapa?

    Tutkijan ura on julkaisujen varassa. Ei ole yhdentekevää, mihin kohtaan tekijäluetteloa oma nimi sijoittuu. Siksi tekijyyskysymyksistä riidellään ja käydään jopa kauppaa.

    Miten kukaan tutkimusryhmän ulkopuolinen voi tietää, mikä on yksittäisen tutkijan ansiota, jos tieteellisellä artikkelilla on kymmeniä kirjoittajia? Tätä kysymystä olin pitkään pohtinut tieteestä ja tiedemaailmasta kirjoittavana maallikkona.

    Sen verran tiesin, että ensimmäinen ja viimeinen paikka tekijäluettelossa ovat tärkeitä. Mutta mitä niiden välillä tapahtuu — se on monimutkaisempi juttu. Jollakin alalla järjestys määräytyy aakkosjärjestyksen, jollakin työpanoksen mukaan. Kaikenlaisia poikkeuksiakin on: ensimmäisen kirjoittajapaikan voi joskus jakaa, ja joissakin julkaisuissa eritellään kunkin tekijän työpanos tarkasti.

    Asia tuntui hieman triviaalilta. Lähinnä ajattelin, että sekavalta tuntuvan käytännön taustalta voisi löytyä jokin yksittäisen tutkijan kohtaama vääryys. Joku Virtanen tai Åberg, joka jää sukunimensä ensimmäisen kirjaimen takia aina tekijälistan hännille, eikä siksi saa ansaitsemaansa kunniaa tutkimuksesta.

    Tällaisia tapauksia löytyikin. Harhauduin selvityksessäni kuitenkin nimijärjestystä syvemmälle.

    En tainnut löytää mitään, mikä ei jo olisi tiedemaailmassa yleisessä tiedossa. Se oli kaikkein huolestuttavin löytöni.

    Ensimmäisen kerran sain jutun alussa esittämääni kysymykseen vastauksia vuosi sitten Luopioisissa, missä haastattelin tilastotieteen emeritusprofessoria Seppo Mustosta Yliopisto-lehteen (10/2012). Mustonen on yhä aktiivinen tutkija, mutta ei ole vuosikymmeniin julkaissut juuri mitään tieteellisissä julkaisuissa — lähinnä kehittämänsä Survo-järjestelmän verkkosivuilla.

    Mustonen tuhahteli kremnologialle, joka yrittää tulkita tekijöiden työpanosta nimien järjestyksen mukaan. Hän kertoi myös väsyneensä vinoutuneisiin käytäntöihin, kuten siihen, että laitoksen johtaja vaatii nimensä kaikkiin laitoksella tehtyihin tutkimuksiin. Ja siihen, että arvostetut kirjoittajat saavat läpi artikkelin kuin artikkelin, mutta uusien tekijöiden tekstit hylätään. Ja siihenkin, että tutkijakaverit kirjoittavat myönteisiä referee-lausuntoja toistensa papereista. Hän ei ole itse joutunut näistä ilmiöistä kärsimään, mutta kertoi kuulleensa niistä kollegoiltaan uransa aikana useita kertoja.

    Turhauttavaa oli sekin, miten paljon tutkijan arvo määräytyy julkaisujen määrän perusteella. Matemaatikko esimerkiksi saattaa käyttää vuosia yrittäessään ratkaista ongelmaa, joka ei ikinä antaudu ratkaisuille. Ansiokkaastakaan yrityksestä ei palkita, jos siitä ei voi kirjoittaa julkaisua.

    — Luulen, että yliopistomaailmassa on paljon turhautuneita ihmisiä, jotka eivät sopeudu näin lyhytjänteiseen, kvartaalitaloutta vastaavaan toimintaan, Mustonen pohti kotonaan.

    Mustonen väitteli matematiikasta jo vuonna 1964, enkä tiennyt, miten hyvin hänen havaintonsa kuvaavat nyky-yliopistoa. Yhteistyössä Helsingin yliopiston viestinnän kanssa tein alkuvuonna Webropol-kyselyn, joka julkaistiin Helsingin yliopiston intranetissä Flammassa. Keskityin kyselyssä nimien järjestykseen tekijälistalla. Kyselyllä ei liene tilastotieteellistä arvoa, mutta se vahvisti käsitystäni siitä, että asia ei ole yksiselitteinen tutkijoidenkaan mielestä.

    29 vastaajaa 74:stä oli esimerkiksi sitä mieltä, että heidän alallaan ei ole vakiintunutta käytäntöä nimien järjestykselle. Läpinäkyvyyden nimissä on tosin todettava, että kyselyyn pystyi vastaamaan jokainen, joka pääsee HY:n intranetiin. Joukossa voi olla myös opiskelijoita tai muuta henkilökuntaa, vaikka heidän mielipidettään ei kysytty. Yllättävän moni vastaajista, 44, kirjoitti kuitenkin jotakin myös omin sanoin.

    ”Kirjoitan sekä kotimaisiin että ulkomaisiin julkaisuihin. Nimijärjestys on alallani tyypillisesti aakkosjärjestys sukunimen mukaan. Minusta se on ollut ok, kunnes erästä virkaa hakiessani lausunnossa huomautettiin, että olin yhteisjulkaisuissa aina viimeinen. Sitä pidettiin osoituksena vähäisemmästä panostuksesta kuin ennen minua mainituilla. Tämä sai minut ajattelemaan, että aakkosjärjestys ei ole enää itsestään selvä periaate, vaan sen käyttämisestä pitäisi mainita artikkelissa”, kirjoitti eräs humanisti.

    ”Alallani on eri maissa erilaiset käytännöt siitä, onko työn ohjaaja viimeinen vai toinen. Kun on ollut tutkijana ulkomailla, voi päätyä ohjaajana kakkoseksi. Kun sellaisten julkaisujen kanssa tulee Suomeen, käy köpelösti, koska ihmiset ajattelevat, että käytössä on maailmanlaajuisesti sama tapa, että ryhmän ohjaaja ja ’aivot’ on viimeinen tai ensimmäinen. Olisi todella tärkeää, että olisi yhteiset pelisäännöt, joiden mukaan toimitaan,” vastasi tutkija, joka ei paljastanut alaansa.

    Useimmat vastaukset olivat pitkiä, ja niistä näki, että aihe puhuttaa.

    Johtava tietoasiantuntija Maria Forsman Helsingin yliopiston kirjastosta oli yksi kyselyyn vastanneista. Hän ei tosin kertonut omista kokemuksistaan, vaan työstään bibliometriikan parissa. Forsman kertoi, että kirjoittajajärjestyksestä on käyty tiukkaa keskustelua kansainvälisissä bibliometriikkaseminaareissa.

    — Yhteiskuntatieteissä ajatellaan usein demokraattisesti, että nimet pannaan aakkosjärjestykseen, jolloin loppupäässä olevia harmittaa. Unkarilaiset bibliometrikot Braun, Glänzel ja Schubert esimerkiksi alkoivat protestoida käytäntöä vastaan vuorottelemalla nimiään, ettei kaikki kunnia mene aina Braunille, Forsman kertoi.

    Hän piti aivan mahdollisena, että jotkut tutkijat ovat ansiotta hyötyneet ja toiset syyttä kärsineet aakkosjärjestyksestä. Kirjastotietokannoissakin julkaisun tekijöistä luetteloidaan korkeintaan kolme. Jos tekijöitä on enemmän, merkitään vain ensimmäinen nimi ja ”ym.” Forsman arveli myös, että joskus nimijärjestyksellä laskelmoidaan: tutkimusryhmä päättää yhdessä pitää yhtä jäsentään aina listan ensimmäisenä, jotta tämä keräisi huomiota koko ryhmälle. Tämän taas toivotaan auttavan esimerkiksi rahoitusta hakiessa.

    — Tieteenalojen erilaisuus on kyllä tosiasia. Varsinkin luonnontieteet ja lääketiede ovat niin kansainvälisiä, että niissä noudatetaan tiettyjä sovittuja tai joskus kirjoittamattomia käytäntöjä. Jollain alalla ensimmäinen ja viimeinen ovat tärkeimpiä, toisella ensimmäinen ja jollain alalla sillä ei ole mitään väliä.

    Pitkään oli niin, että nimien järjestäminen ei ollut mikään ongelma. Tutkimuksia tehtiin ja julkaistiin yksin tai muutaman hengen ryhmissä. Akatemiaprofessori Seppo Ylä-Herttuala Itä-Suomen yliopistosta muisteli, että vielä 1970-luvulla lääketieteen väitöskirjassa piti olla mukana ainakin yksi kokonaan itse tehty työ.

    — Sellaiset ajat ovat ohi. Korkealuokkaiset modernin biolääketieteen tutkimukset edellyttävät melkein poikkeuksetta ryhmätyötä. Jos yksittäinen ihminen julkaisee tutkimuksen, johon on luonnehdittu siirtogeeninen malli, kerätty potilasnäytteet ja kehitetty vielä hoitoa, ei siihen kukaan enää edes usko, Ylä- Herttuala totesi.

    OKM:n selvityksessä laskettiin vuonna 2008 eri alojen artikkelien keskimääräisiä kirjoittajamääriä Suomessa. Lääketieteessä kirjoittajia oli 5,1, luonnontieteissä 3,6 ja humanistisissa tieteissä 1,1. Ryhmätyö kuitenkin yleistyy, ja yli sadan kirjoittajan tutkimukset eivät ole maailmalla mitenkään harvinaisia. Helsingin yliopiston tutkimuksen ja tohtorikoulutuksen arvioinnin mukaan vuosina 2005—2010 yksittäisessä julkaisussa oli enimmillään 2 041 kirjoittajaa.

    Merkinnät CV:ssä ovat käypää valuuttaa akateemisessa maailmassa, ja nimen saaminen tekijäluetteloon on myös tapa houkutella tutkijoita ja tutkimuslaitoksia mukaan. Ja kuten Ylä-Herttuala sanoi, jotkin tutkimusprojektit ovat todella niin laajoja, että tekijöitä saatetaan tarvita satamäärin.

    Tekijäluetteloiden tulkintaa tämä selitys ei paljon avaa. Ylä-Herttualan yli 50 hengen tutkijaryhmässä periaate on silti selvä. Ensimmäinen tekijä on lead author, joka on tehnyt eniten artikkelin eteen. Viimeisenä on professori tai muu senioritutkija, joka on esimerkiksi suunnitellut tutkimuksen tai hankkinut siihen tarvittavan verkoston. Ensimmäisen ja viimeisen väliin jäävät tekijät sijoitetaan heidän osallisuutensa mukaan.

    — Meillä suurimmissa töissä on 10–15 tekijää, ja niissä kontribuutiot ovat vielä eroteltavissa. Jos tekijöitä on yli sata, se menee tietysti vaikeaksi.

    Ylä-Herttuala kertoi myös, että jotkin tutkimusryhmät käyttävät lääketieteessäkin aakkosjärjestystä.

    — Minä en ole käyttänyt sitä ikinä, koska se ei ole oikeudenmukainen. Kirjoittajajärjestys on sen verran tärkeä asia.

    Kaikki haastattelemani tutkijat korostivat sitä, että nimijärjestyksestä pitää sopia heti, kun tutkimusta aloitetaan. Ja nimenomaan ruohonjuuritasolla. Harva kaipasi yliopisto- tai valtakunnan tason ohjeistusta. Koko ryhmän työilmapiiri voi kärsiä, jos järjestyksestä ryhdytään riitelemään myöhemmin. Kaikki vähintään tiesivät tapauksia, joissa järjestyksestä on tullut närää.

    Tilanne on ikävä, jos kaksi tasavertaista tutkijaa joutuvat nokatusten, mutta vielä ikävämpi, jos kaltoin kohdelluksi joutuu aloitteleva tutkija. Erityisen kurjaa on se, jos vastakkain ovat tohtorikoulutettava ja väitöksen ohjaaja. Tällaisiakin tapauksia tulee herkästi vastaan, kertoi Suomen Akatemian hallituksen puheenjohtaja, Venäjän kielen ja kulttuurin professori Arto Mustajoki.

    — Tämä on ongelmallista, koska ohjaajalla ja tekijällä on erilainen hierarkkinen asema. Tiedän, että eräissä maissa on traditioita, että väitöskirjan ohjaaja ottaa aika löysinkin perustein kaiken omiin nimiinsä.

    Paikoilla on merkitystä siksikin, että väitöskirjaan saatetaan vaatia tietty määrä alkupään paikkoja ja professuuriin viimeisiä paikkoja.

    — Sillä on merkitystä akateemisessa virantäytössä. Täytyy osoittaa tekijänä oloa listan kummassakin päässä. Ryhmän johtajan velvollisuus on pitää huolta, että nuorempi tutkija saa ansaitsemansa paikan eivätkä äänekkäimmät pääse sanelemaan, Ylä-Herttuala lisäsi.

    Arto Mustajoki ja Seppo Ylä-Herttuala eivät kaikesta huolimatta kokeneet, että nimien järjestämiseen liittyisi suuria ongelmia tai epäkohtia. Mustajoki kertoi, että Suomen Akatemian tutkimusrahoitushauissa nimien järjestys ei ole keskeinen asia: rahoitusta ei jaeta julkaisujen määrän perusteella vaan tärkein kriteeri on tutkimussuunnitelma. Sen arvioivat ulkomaiset asiantuntijat.

    — Arvioijat osaavat lukea järjestyksestä, mikä on ollut tekijöiden rooli. Tieteen yleiset mittarit eivät ota nimien järjestystä huomioon. Kirjoittaja on aina kirjoittaja, Mustajoki kertoi.

    AHyvin monet tutkijat tuntuvat kuitenkin ajattelevan, että nimien järjestyksellä on todellista merkitystä. Moni tosin tunnustaa, ettei ole aivan varma, miten se esimerkiksi työtä tai rahoitusta hakiessa vaikuttaa.

    Mustajoki huomautti, että nimien järjestystä suurempi kysymys on se, kuka ylipäänsä saa nimensä julkaisuun. Tästä puhui moni muukin.

    — Joskus joku saa nimensä mukaan melkein olemattomalla panoksella, ja joskus joku, jolla on ollut esimerkiksi ideatasolla tärkeä kontribuutio, unohdetaan, biologian tutkija Marjo Helander Turun yliopistosta antoi esimerkin.

    Helander kertoi tietävänsä monen pahoittaneen syystäkin mielensä jäätyään pois tekijäluettelosta. Joskus näin on käynyt tahattomasti, joskus tahallisesti.

    — Usein tapaukset jäävät siihen, hankala niille on tehdä mitään. Etenkin nuorten tutkijoiden on tosi vaikea lähteä viemään asiaa eteenpäin. Kaikista julkaisusarjoista lähetetään tekijöille ennen julkaisua varmistus, että tiedäthän olevasi mukana tällaisessa työssä. Mutta jos on jäänyt listalta kokonaan pois, sen huomaa vasta sitten, kun juttu on julkaistu.

    Helander puhui viisaasti siitä, että tutkijatkin ovat ihmisiä. Kateus, kunnianhimo ja lyhyt muisti ovat inhimillisiä ominaisuuksia, joista tutkijat eivät ole sen vapaampia kuin ketkään muutkaan.

    — Varmaan sellaisiakin ihmisiä on, jotka loisivat mukana monenlaisissa asioissa. Jotkut voivat tunkea mukaan omalla arvovallallaan sanomalla, että ”haluaisin olla mukana — laittakaa nimeni listaan, niin saatte junaliput Helsinkiin”, Helander arveli.

    Tälle ilmiölle on osuva nimikin, lahjakirjoittajuus.

    Aiheeni oli paisunut matkan varrella, mutta en kokenut olevani paljon sen viisaampi kuin aloittaessani. Kaikenlaista sekavaa tutkimusten julkaisemiseen tuntui liittyvän, mutta kouriintuntuva todistusaineisto puuttui. Moni puhui teorian tasolla: ”ongelmia VOISI tulla JOS tehtäisiin niin ja niin.”

    Eri alojen vaihtelevat käytännötkin saivat pyörryksiin. Ihan varmasti tilanne oli sekava monien tutkijoidenkin mielestä. Ja jos selviä pelisääntöjä ei ole, ihmiset luovat omansa. Se tuntui ymmärrettävältä.

    Vielä oli kuitenkin yksi haastattelu tekemättä.

    Maastohiihtäjien dopingkulttuuri ja poliitikkojen maan tapa vaalirahoituksessa. Raflaavia vertailukohtia tieteelle ei tarvinnut hakemalla hakea. Tampereen yliopiston kansleri, Tutkimuseettisen neuvottelukunnan puheenjohtaja Krista Varantola otti ne heti itse puheeksi.

    — Tutkimusetiikan konferenssi Singaporessa TENK:n uutena puheenjohtajana oli minulle silmien avaaja. Herranjestas, mitä tieteessä tapahtuu, minä ajattelin, Varantola muisteli.

    Hän ei kummastellut mitään esittelemääni esimerkkiä. Maailmalta kuuluu paljon hurjempiakin tapauksia: artikkelin arvioitavaksi lähettänyt tutkija on esimerkiksi toiminut väärennetyn sähköpostiosoitteen avulla oman artikkelinsa refereenä toisen tutkijan nimissä. Tämä on ääriesimerkki, joka on helppo tuomita. Ongelmallisempi on harmaa alue, jolla tieteen etiikka voi jäädä ”maan tavan” varjoon. Harmaata aluetta on Varantolan mukaan esimerkiksi lähdeluetteloiden manipulointi.

    — Tieteellisen julkaisun toimituksesta saatetaan sanoa, että ”tämä on hyvä juttu, mutta siteeraisitko vielä tässä lehdessä aiemmin julkaistuja artikkeleita?” Kun tekijä tottelee, julkaisun sitaatioindeksi paranee. Se on myös artikkelin kirjoittajalle hyödyksi, koska lehden impaktikerroin saattaa nousta, Varantola havainnollisti.

    — Ongelma on suurin bio- ja lääketieteissä. Siellä kilpailu on mennyt ihan hillittömäksi. Tällaisesta manipuloinnista on tullut sellainen maan tai maailman tapa, ettei sitä edes pidetä eettisestä vääränä. Tietenkin se on, epäeettistä ja korruptoitunutta.

    tiedemaissa, mutta pisimmällä ”tieteen dopingin” kehitys on Yhdysvalloissa. Siellä terveys- ja bioalojen väärinkäytösepäilyjä tutkiva Office of Research Integrity sai viime vuonna tutkittavakseen 419 vilppiepäilyä, mikä on melkein kaksi kertaa niin paljon kuin vuonna 2011. Suomen tilanteesta Varantolakaan ei osannut sanoa mitään varmaa. TENKille osoitetuissa lausuntopyynnöissä ovat kuitenkin viime aikoina lisääntyneet nimenomaan erimielisyydet siitä, kenen nimi tekijäluetteloon kuuluu ja kenen ei.

    — Meille on tultu kertomaan, että lääketieteen projekteihin on lisätty nimiä, että tekijöillä näyttäisi olevan enemmän julkaisuja. Kun on pyydetty kertomaan virallisesti paperilla, kertojat ovat vaienneet.

    Tutkimuseettisen neuvottelukunnan periaatteena on ollut, että nimettömiä ilmiantoja ei tutkita. Kyseessä on ymmärrettävästi syytettyjen oikeusturva. Varantola pohtii, pitäisikö joku välimuoto kuitenkin olla olemassa. Tutkija saattaa vaarantaa omankin tulevaisuutensa syyttäessään kollegaansa avoimesti vilpistä, etenkin jos syyttäjä on nuori tutkija.

    — Kai tässä on jonkinlainen omertàn, vaikenemisen laki. En epäile sitä, että yliopistot syyllistäisivät näitä pilliinviheltäjiä, mutta kun lähdetään keskushallinnosta projektiryhmiin, siitä en tiedä.

    Varantola puhui hollantilaisen sosiaalipsykologian professorin ja dekaanin Diederik Stapelin tapauksesta. Stapel jäi vuonna 2011 kiinni vilpistä, ja tunnusti myöhemmin peukaloineensa tutkimustuloksia vuosikausia. Ilmiantajat olivat väitöskirjan tekijöitä, jotka olivat keränneet todisteita vilpistä ja menneet niiden kanssa Tilburgin yliopiston rehtorin pakeille. Heidän nimiään ei ole paljastettu, mikä oli Varantolan mielestä viisasta.

    Stapelin vilppi alkoi siitä, kun hän muutti tutkimusaineistostaan yhden kakkosen neloseksi, koska se sopi paremmin hänen odotuksiinsa. Vähitellen siitä tuli tapa, joka paljastuessaan romutti myös monen viattoman kollegan ansioluettelot. Stapelin peukalointi jäi huomaamatta muun muassa Science-lehdeltä. (Mikko Puttonen kirjoitti aiheesta hyvän jutun Tiede-lehteen 4/2013).

    Syypää 2000-luvun aikana levinneisiin vinoutuneisiin käytäntöihin on aivan selvä, jos Varantolalta kysytään. Se on new public management eli uusi julkisjohtamisen oppi, jonka takia kaikkea pitää pystyä mittaamaan. Tutkijan, julkaisun ja yliopiston ansiot mitataan mekaanisesti rankingeissä, viittausindekseissä ja vaikuttavuuskertoimissa.

    — Se on sellaista kuviteltua objektiivisuutta. Ei tunnusteta sitä, että tutkimus on pitkäjänteistä työtä. On ajauduttu jatkuvan julkaisemisen tilaan, vaikka tutkimukset pitäisi julkaista kokonaisina ja hyvin ajateltuina, Varantola moitti.

    Hän vaati toimia niiltä, jotka rahoituksesta päättävät — muuten meno uhkaa mennä vielä härskimmäksi. Suomessa on Varantolan mukaan oltu maltillisempia kuin monessa muussa maassa, mutta mietittävää olisi täälläkin. Kaikesta kritiikistään huolimatta Varantola luottaa silti ammattikuntaansa.

    — Täytyy muistaa, että tieteentekijät ovat rehellistä väkeä ja intohimoisia tutkijoita. Se kuitenkin syö uskottavuuttamme, kun näitä tapauksia tulee julkisuuteen. Ihmiset voivat ajautua tahtomattaan tällaiseen oravanpyörään ja maailman tapoihin, eikä niitä enää tajuta turmeleviksi.

    Varantolan kanssa puhuttuani aloin pohtia, miten yleisiä hänen kertomansa esimerkit ovat ja miten hyvin tutkijat Suomessa niistä tietävät. Puhutaanko yksittäistapauksista, vai vallitseeko meilläkin maan tapa, joka paljastuessaan murentaa koko tiedeyhteisön uskottavuuden kuten kävi maastohiihtäjille?

    Ehkei sentään. Mitään vaiettuja salaisuuksia jutussa kerrotut esimerkit eivät ole, vaan useissa seminaareissa ja artikkeleissa käsiteltyjä aiheita. Yksittäistapauksillakin voi silti olla suuria seurauksia. Monet maallikot suhtautuvat tieteellisiin auktoriteetteihin jo valmiiksi entistä epäluuloisemmin, mistä varoittavia esimerkkejä ovat karppausbuumi ja rokotevastarinta.

    Lahjakirjoittajuuden myöntäminen tai nimien järjestyksellä venkslaaminen ei tietenkään ole sama asia kuin tutkimusten tulosten väärentäminen Diederik Stapelin tapaan, mutta eivät nekään terveeltä kuulosta. Kuten Krista Varantola totesi, tutkimuksen rakenteisiin liittyvä keinottelu syö kaikkien tutkijoiden uskottavuutta.

    Selvitykseni on vaatimaton, mutta ehkä voitte ymmärtää, miksi maallikkoa alkoi epäilyttää. Kertokaa, jos olen väärässä.

    teksti Tuomo Tamminen


    • Painetussa lehdessä sivu 28