SKS on pyyhkinyt pölyt moneen kertaan

Suomalaisen kirjallisuuden seurassa perus- ja soveltava tutkimus kulkevat käsi kädessä. Talo tunnetaan kulttuurin tutkijoiden yhteistyökumppanina. Tutkijan kaksi roolia näkyvät myös pääsihteeri Tuomas Lehtosen työssä.

Tutkimuslaitoksia on monenlaisia: on valtion sektoritutkimuslaitoksia, valtion avustuksella toimivia yksityisiä laitoksia sekä yksityisiä tutkimuslaitoksia. Harvoin tullaan ajatelleeksi, että Suomalaisen Kirjallisuuden Seura on todellakin seura, tieteellinen seura, jonka tutkimustoiminta määrittyy tätä kautta. Julkisen rahoituksen piirissä se on vahvasti: vajaa puolet budjetista tulee julkisista varoista.

Seura on perustettu vuonna 1831. Huolta on kannettu esimerkiksi Kalevalan julkitulosta. SKS on ollut Aleksis Kiven teosten ja näytelmien kustantaja. Aleksis Kiven päivänä tämä vuonna julkaistiin uusinta, eli Nummisuutarien digitaalinen editio.

Kansanperinne, kieli ja kirjallisuudentutkimus ovat kotiutuneet Helsingin Hallituskadulle, arkistot ovat aktiivisia muistitiedon ja kirjailija-arkistojen keräämisessä. SKS tunnetaan kirjankustantamisesta. Laatuteosten kustantamisella nykyisin ei voiton puolelle päästä. Suunnitelmia on tehty pitkälle eteenpäin, esimerkiksi vuoden 2014 Frankfurtin kirjamessuille, jossa Suomi on runsaasti esillä.

Tutkimustoiminnan rakenteita ollaan jälleen kerran uudistamassa. Hallitusohjelmassa on maininta sektoritutkimuslaitosten saattamiseksi suuremmiksi kokonaisuuksiksi. Sektorilaitokset mainitaan myös Koulutus ja tutkimus vuosina 2011—2016 -kehittämissuunnitelman luonnoksessa syyskuulta.

Millaisia ajatuksia Kruununhaassa, Hallituskatu 1:ssä tästä ajatellaan?

— Ensin kysymys, olemmeko sektoritutkimuslaitos? Kyllä meitä hallinnollisesti sellaisena ehkä jostakin näkökulmasta voi pitää. Me olemme kuitenkin vanhempi kuin koko sektorilaitoksen käsite, nauraa SKS:n pääsihteeri Tuomas M. S. Lehtonen.

Talo tunnetaan kulttuurin tutkijoiden yhteistyökumppanina. Arkistoaineistoja kansanperinteestä ja kirjallisuudesta on paljon. 1960-luvulla kerättiin esimerkiksi laaja aineisto vuoden 1918 sodan kokeneiden muistoista. Silloin sen käyttäminen tuntui vaikealta.

Tilanne oli jo toinen kolme vuosikymmentä myöhemmin, vuonna 1996, jolloin kirjallisuusarkiston nykyinen johtaja Ulla-Maija Peltonen päiväsi tutkimuksen Punakapinan muistot, Tutkimus työväen muistelukerronnan muotoutumisesta vuoden 1918 jälkeen.

Lehtonen haluaa mainita OKM:n rahoittaman ja dosentti Panu Pulman johtaman Suomen romanien historia -hankkeen, joka on loppuvaiheessa. Se hyödyntää muun muassa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraan vuosikymmenien aikana kerättyä romaniperinnettä. Tutkimushankkeen yhteydessä on järjestetty perinteenkeruu ja haastattelututkimuksia.

— Meillä on eri aineistojen suhteen erilaisia kysymyksiä. Kirjoituksia on toivottu niin romaneilta kuin muulta väestöltä. Romani-aineistossa olemme joutuneet pohtimaan muun muassa tutkimuseettisiä näkökulmia. Hankkeessa on historiantutkijoiden lisäksi ollut mukana myös etnomusikologi.

Isoja hankkeita on rahoitettu Suomen Akatemian toimesta ja rahastojen, kuten Kulttuurirahaston, Koneen säätiön, Emil Aaltosen säätiön tai Jenny ja Antti Wihurin rahaston tuella.

Tutkijan kaksi roolia

Lehtosen oma alue on keskiajan ja uuden ajan tutkimus. Oma tutkijan työ on viime vuosina ollut hieman hiljaisempaa. Pääsihteerin tehtävien ohella tutkimus on ollut mahdollista lyhyinä tutkimusvapaan kausina.

— Vaikka en ole ehtinyt tehdä tutkimusta esimerkiksi sillä tavalla kuin Renvall-instituutissa aikaisemmin, on sen osin korvannut se, että olen voinut vetää joitakin hankkeita ja tehdä työtä niiden kanssa, jotka tutkivat. Tällainen hanke on muun muassa Kirjalliset ja suulliset kulttuurit keskiajalla ja uuden ajan alussa: kulttuurinen vaihto, kielimaailmat ja kommunikatiiviset verkostot Itämeren piirissä (2011-2014).

Klassikkoteokset avautuvat uudelleen

Monissa tuoreissa hankkeissa tulee esiin SKS:n pitkä kirjallinen historia, aineistojen tutkiminen uudessa valossa ja ennen kaikkea tietotekninen osaaminen. Kriittiset editiot: Aleksis Kiven Kullervo-näytelmä, Olviretki Schleusingenissa -näytelmä ja Aleksis Kiven kirjeiden kriittiset editiot ovat edeltäneet Nummisuutareita.

Aleksis Kiven koko arkisto on kaikkien käytettävissä SKS:n kotisivuille. Siellä on esillä myös kirjailija Kiven ja SKS:n yhteistyö (www.finlit.fi/kivi/). Kriittiset editiot ovat teoksen avaamista ja saattamista tämän päivän lukijalle.

Aineisto käydään läpi ja tehdään huomioita pienistä yksityiskohdista, esimerkiksi kirjoitusvirheistä tai sanoista, joita tämän päivän lukija ei tunne. Sivun alalaitaan on koottu selitykset. Työ palvelee intohimoisten lukijoiden lisäksi myös tutkimusta, jolla on vahva kansainvälinen ulottuvuus.

— Kriittiset editiot kuvaavat hyvin sitä, mitä me teemme juuri nyt. Uutta on perustutkimukseen kytkeytyvä uusien tietoteknisten välineiden kehittäminen ja näin digitaalisten editioiden mahdollinen julkaiseminen. Perus- ja soveltava tutkimus kulkevat tässä käsi kädessä. Hankkeet ovat kansainvälisesti kiinnostavia. Meidän täytyy miettiä Aleksis Kiven kieltä, koska kaikkia sanoja ei ole enää käytössä tai ne ymmärretään eri tavalla kuin aikaisemmin.

Arvotavaraa kirjailijoilta

Kirjailijoiden ja kääntäjien arkistot ovat osa siitä materiaalista, jonka varassa kulttuurilaitos toimii ja palvelee tutkimusta. Pentti Saarikoski tiesi, mitä oli lähettämässä, kun laittoi Ruotsista käsikirjoituksiaan ja kirjoitti paketin päälle ”arvotavaraa”. Arkistonjohtaja Ulla-Maija Peltonen luettelee kirjallisuutta ennen Saarikoskea.

Kun SKS perustettiin 180 vuotta sitten, alkoi painamattomien lähteiden tallentaminen. Arkiston vanhimmat käsikirjoitukset ovat 1500- ja 1600-luvun taitteesta. Juhani Ahon arkisto oli ensimmäinen kirjailijaarkisto. Matkalaukullisen ”kirjattoman, karjattoman” runoilijan, eli Eino Leinon käsikirjoituksia arkistoon toimitti professori Otto Manninen. Arkistoon aineistot ovat usein päätyneet tutkijoiden toimesta.

Paavo Haavikon ja kirjailija Marja-Liisa Vartion arkistot lahjoitti taas poika Heikki Haavikko ja Veikko Huovisen arkiston Hilkka Huovinen ja perikunta.

teksti Tiina Huokuna
kuva Veikko Somerpuro

• Artikkeli löytyy painetun lehden sivulta 28