8/10

  • pääsivu
  • sisällys
  • - Välillä tuntuu siltä, että tutkimustyölle on arviointikäytännöissä muodostumassa vain välinearvo. Tuloksia mitataan mekaanisesti, tulosten pohjalta jaetaan rahat, osoitetaan oma etevämmyys tai niillä brassaillaan mediassa, toteaa Krista Varantola kirjoituksessaan. Kuva viime tammikuun Communicatio Academica -tapahtumasta.
    Keskustele aiheesta

    Vippaskonstit tutkimuksessa ja julkaisemissa lisääntyvät maailmalla

    Tutkimusetiikka ja mittaamisen autuus

    Vilpillisten keinojen käyttö tutkimuksessa ja julkaisemisessa on selvästi lisääntynyt ja lisääntymässä eri puolilla maailmaa. Vippaskonsteja käytetään yhä enemmän, koska vilpin kautta saatava hyöty on kasvanut. Yliopistojen keskinäinen kilpailu sekä halu nousta ylemmäksi erilaisissa rankinglistauksissa ovat johtaneet vilpin salailuun ja vilpistä ilmoittaneiden painostukseen eri puolilla maailmaa. Vastapainona kansainvälinen tutkimuseettinen yhteistyö on nyt selvästi viriämässä.

    Singaporessa järjestettiin viime heinäkuussa toinen tutkimusetiikan maailmankonferenssi. Keskeiset teemat käsittelivät kansallisia ja kansainvälistä tutkimuseettistä ohjeistusta, koulutusta sekä eri maiden menettelytapoja tutkimusvilpin käsittelyssä.

    Yhteinen suuri huolenaihe oli, että vilpillisten keinojen käyttö tutkimuksessa ja julkaisemisessa on selvästi lisääntynyt ja lisääntymässä eri puolilla maailmaa. Esimerkiksi Yhdysvalloissa tutkittavien tapausten määrä nousi kolminkertaiseksi kymmenvuotisjaksolla 1998-2008. Nature-lehden selvityksen mukaan plagiointia on esiintynyt aina 23 % asti julkaistavaksi tarjotuissa artikkeleissa. Kiina, Intia ja Venäjä ovat taas esimerkkejä maista, joissa tutkimuksen volyymi on kasvanut moninkertaiseksi aiempaan verrattuna, mutta joihin tutkimuseettiset periaatteet ovat vasta juurtumassa. Singaporen kokouksen päätavoitteena olikin laatia ns. Singaporen julistus, eräänlainen globaali tutkimuseettinen peruskirja, johon on kirjattu tutkimuseettiset periaatteet ja tutkijan vastuut ja joka voi olla globaalin jatkotyön pohjana.

    Mistä siis oikein on kysymys? Miksi vilppi lisääntyy? Mikä on vilppiä mikä vastuutonta käytöstä ja vippaskonsteja, niin sanotusti ”maan tapaa” joillakin tieteenaloilla, josta pitää päästä eroon? Mitä pitäisi tehdä? Miten vilpintekijälle käy? Missä Suomessa mennään? Kuka on vastuussa? Kysymyksiä herää, mutta ennen vastausten pohdintaa on syytä muistaa, että valtaosa maailman tutkijoista tekee työtään rehellisesti ja vastuullisesti.

    Tutkimus on globaalista rehellisyys taas lokaalista

    Lyhyt vastaus kahteen ensimmäiseen kysymykseen on, että vilppi on lisääntynyt, koska vilpin kautta saatava hyöty on kasvanut. Kova tieteellinen kilpailu, globaalistunut publish-or-perish mentaliteetti, kiire saada tuloksia, rahoituksen kytkeminen kansainvälisten referee-julkaisujen määrään tai muihin bibliometrisiin indikaattoreihin on lisännyt houkutusta vilpintekoon.

    Yliopistojen keskinäinen kilpailu sekä halu nousta ylemmäksi erilaisissa ranking-listauksissa on puolestaan johtanut vilpin salailuun ja vilpistä ilmoittaneiden painostukseen eri puolilla maailmaa.

    Vastapainona kansainvälinen tutkimuseettinen yhteistyö on nyt lisääntymässä. Vilpillä on tuhoisa vaikutus kansainvälisten tutkijaryhmien yhteistyöhön ja tuloksiin ja luonnollisesti myös tieteellisen tutkimuksen uskottavuuteen.

    Vilpillä on monia muotoja

    Plagiointi, tulosten väärentäminen tai niiden sepittäminen ovat edelleen keskeiset tutkimusvilpin muodot, jotka tuomitaan yleisesti ja joihin yleensä myös puututaan tiukasti kansainvälisessä tiedeyhteisössä. Henkilökohtaiset seuraamukset ovat vakavia: työpaikan menetys, maineen menetys tai opinnäytetyön ja tutkinnon mitätöinti. Nämä kolme vilpin muotoa ovat myös keskeisiä oman tutkimuseettisen neuvottelukuntamme (TENK) ohjeistuksessa hyvästä tieteellisestä käytännöstä, ja epäilystä seuraa aina perusteellinen selvitys asianomaisessa korkeakoulussa tai tutkimuslaitoksessa. Suomalaiset tieteellistä tutkimusta harjoittavat tahot ovat sitoutuneet noudattamaan hyvää tieteellistä käytäntöä, tiedottamaan selvityksistään TENKille, joka voi tarpeen vaatiessa ottaa kantaa tehtyihin selvityksiin. Vilpin tahallisuus ja piittaamattomuus sovituista käytännöistä ovat olennaisia selvitettäviä asioita.

    Valitettavasti maailmalla on erilaisiakin käytäntöjä. Kansallisen sääntelyn puuttuessa, yliopistoissa esiintyy myös halua painaa asia villaisella. Tällainen menettely johtaa pahimmillaan siihen, että vilpintekijä ei jää kiinni, muuttuu tieteelliseksi taparikolliseksi ja ansioidensa systemaattiseksi väärentäjäksi. Yliopistomaailmassa on perinteisesti totuttu luottamaan henkilön itsestään antamiin tietoihin niitä sen kummemmin tarkistamatta. Toisaalta, jos verkko tekeekin esim. plagioinnin helpoksi, se myös auttaa vilpin ja tieteellisten huijareiden jäljittämisessä. Nykyään on jo saatavilla erilaisia ohjelmia vilpin jäljittämiseksi ja uusia ohjelmia on kehitetty erityisesti tiedelehtien toimittajien käyttöön.

    Akateeminen ketjukirjemalli

    Rahoittajien, niin julkisten kuin yksityistenkin, vaatimukset tutkimuksen välittömästä hyödyntämisestä innovaatioihin ja yliopistotutkimuksen tason arviointiin sopimattomat kvantitatiiviset kriteerit ovat lisänneet intoa manipuloida mekaanisesti kerättävää tietoa. Bibliometristen indikaattorien käyttö rahoituksen jaossa on selkeästi lisännyt vilpillisten menetelmien käyttöä kaikkien julkaisutoiminnan osapuolien osalta. Kilpailu on kovinta ns. kovissa tieteissä, joista siksi on myös saatavilla eniten tapaustutkimustietoa vilpillisestä toiminnasta.

    Mekaanisesti kerättävää tietoa hyödynnetään esimerkiksi rahoitusmalleissa, päätöksenteossa tai tieteellisten julkaisujen impaktikertoimien määrittelyssä. Tutkijat turvautuvat luvattomiin konsteihin saadaksensa julkaisunsa arvostettuihin lehtiin tai lisätäkseen rahoitustaan. Kiinassa on mm. kytketty rahoitus kansainväliseen julkaisemiseen ja lehtien impaktikertoimiin, ja seuraukset ovat olleet huolestuttavia. Muun muassa ns. itseplagiointi on lisääntynyt.

    Lehtien toimittajat pyrkivät nostamaan julkaisun impaktikerrointa, kirjoittavat sopivin välein laajoja katsauksia, joiden lähdeluettelot on koostettu oman lehden julkaisuista tai edellyttävät lehteen kirjoittavilta, että he siteeraavat kyseisessä julkaisussa aiemmin julkaistuja artikkeleita. Akateeminen ketjukirjemalli on valmis. Ero tavalliseen ketjukirjeeseen on se, että tieteellinen ketjukirje päätyy viitetietokantoihin, jotka puolestaan vaikuttavat eri ranking-listauksiin ja rahoitukseen. On merkille pantavaa, että Singaporen julistuksessa kiinnitetään paljon huomiota näihin tiedemaailman ”maan tapoihin”.

    Suhtautuminen tutkimusvilppiin vaihtelee eri maissa

    Vippaskonsteihin törmätään myös arviointimenettelyissä ja jääviyskysymyksissä sekä julkaisujen kirjoittajaluetteloissa. Itsensä plagiointi ilman viittauksia aikaisempaan julkaisuun, tulosten kaunistelu kuvamanipuloinnin tai datan siistimisen avulla, haamukirjoittajien käyttö tai tutkimukseen osallistumattomien liittäminen kirjoittajiksi ovat valitettavan tuttua. Tiedetoimittajat korostivatkin Singaporessa omaa portinvartijarooliaan ja oman etiikkansa merkitystä ja tiedelehtien keskinäisen yhteistyön tarvetta. Esityksissä varoitettiin myös monta kertaa käyttämästä kvantitatiivisista viitekantatietoa keskeisinä kriteereinä tutkimuksen laadun arvioinneissa tai rekrytoinneissa.

    Tutkimusvilppiin suhtaudutaan eri tavalla amerikkalaisessa ja eurooppalaisessa ajattelussa. Yhdysvalloissa ajattelu on legalistisempaa ja tutkintamenetelmät poliisimaisempia siinä, missä Euroopassa korostetaan tutkimuseettisiä periaatteita ja niiden integrointia tutkijakoulutukseen ja myöhempäänkin tutkimustoimintaan. Tämä lähestymistapa sopii hyvin Suomelle, jossa TENKin päätehtävä on neuvoa ja ohjata, tavallaan tehdä valvontatehtävänsä tarpeettomaksi.

    Vippaskonstit ovat kuitenkin luonteeltaan erilaisia kuin perinteinen vilppi, jota varten on olemassa jo käsittelytavat. Kovasti keskustelua käydäänkin siitä, mitä kaikkea tutkimuseettisen ohjeistuksen tulisi kattaa. Laaja tulkinta on mielestäni mahdollinen, jos lähdetään siitä, että tutkimuseettisten ohjeiden tehtävä on ensisijaisesti ohjata ja neuvoa erityisesti nuoria tutkijoita, mutta myös perustutkinto-opiskelijoita ja heidän ohjaajiaan. Yllä kuvattujen manipulointitapojen vuoksi Euroopastakin kuuluu kuitenkin ääniä, joissa tutkijoille kaivataan avuksi eräänlaista tutkimusoikeusasiamiestä, jotta vastuuttomista käytännöistä päästäisiin eroon.

    Etiikka on korvien välissä

    Suomen tilanne on hyvä siinä mielessä, että vilppiepäilyjen käsittelytavat ovat vakiintuneet, tutkimusyhteisöt ovat sitoutuneet tutkimuseettisiin periaatteisiin eikä salailumentaliteetille ole tilaa. Toisaalta emme voi myöskään olla liian sinisilmäisiä ja kuvitella, että Suomesta puuttuvat houkutukset epäeettiseen toimintaan. Koulutukseen ja ohjaukseen tulee siksi panostaa entistä vahvemmin, eikä julkinen debattikaan tutkimuseettisestä rajankäynnistä olisi pahitteeksi. Kukaan ei voi puolustautua tietämättömyydellä eikä sysätä syytä toisten niskoille.

    Välillä tuntuu siltä, että tutkimustyölle on arviointikäytännöissä muodostumassa vain välinearvo. Tuloksia mitataan mekaanisesti, tulosten pohjalta jaetaan rahat, osoitetaan oma etevämmyys tai niillä brassaillaan mediassa.

    Pesuveden mukana on menossa tieteen perimmäinen tarkoitus etsiä totuutta ja edistää osaamista. Kvantitatiivisen mittaamisen uskotaan antavan objektiivisen kuvan tieteen tilasta kyseenalaistamatta mittausmenetelmiä ja niiden taustatekijöitä. Noidankehä on valmis, kun viitetietokannat, rahoitus ja rankingit kytketään toisiinsa, vaaditaan nopeita näyttöjä, vaikka vaikuttavan tutkimuksen tekeminen on pitkäjänteistä. Samalla unohdetaan että vain rehellinen tutkimustyö vie tiedettä ja yhteiskuntaa eteenpäin.

    Krista Varantola
    Tutkimuseettisen neuvottelukunnan puheenjohtaja Tampereen yliopiston kansleri

    Aiheesta enemmän:

    • Hyvä tieteellinen käytäntö www.tenk.fi
    • Tiede 10, 2010.
      ”Voiko tieteeseen luottaa?”.
      Ilkka Niiniluoto
    • Singaporestatement.org
    • Times Higher Education, 5.8.2010.
      “ Research Intelligence –
      The good conduct guide” by Paul Jump