8/09

  • pääsivu
  • sisällys
  • Petri Kuhmonen

     

    Kolumni Petri Kuhmonen

    Ennen vanhaan ja jälkikäteen

    Olisiko jo aika tavata uudelleen? Lomanaikaisen sähköpostini sykähdyttävin viesti tuli muutamilta vanhoilta ‘luokkakavereilta’. Aloitimme 70-luvun puolivälissä yhteiskuntasuunnittelun koulutusohjelman opiskelijoina. Jyväskylän yliopiston yhteiskuntatieteellinen tiedekunta käynnisti silloin tutkinnonuudistuskokeilun. Me olimme pilotteja, niin kuin nyt sanottaisiin.

    Tapaamisen valmistelu on jatkunut facebookissa. Tällä sosiaalisen median kohtaamisten ja uudelleenkohtaamisten alustalla eivät kysymykset yliopistomaailman muuttumisesta ole tietenkään mitenkään yllättäviä. Miten nyt opiskellaan, mikä on merkityksellistä? Mitä me silloin olimme, mitkä merkitykset meitä yhdistivät?

    Noilta ajoilta itselleni ja monille muillekin nousi ensimmäisenä mieleen asia, joka koetteli, herätti ja yhdisti. Tutkinnonuudistuskokeilu synnytti tutkinnonuudistuskritiikin. Jyväskylän yliopistolla se kasvoi syksyllä 1978 jopa liikkeen kaltaiseksi toiminnaksi sivistysyliopiston puolesta. Meidät opiskelijat se johdatti moniin tempauksiin, kuten jäteöljyn polttamiseen keskellä kampusaluetta. Sinne tynnyriin heitettiin niitä hallinnon ja ministeriön papereita, jotka todistivat uudistuksen välttämättömyyttä, edistyksellisyyttä ja hyödyllisyyttä.

    Mistä kritiikki? Nopeasti kasvaneessa yliopistossa toimi rinnakkain uusia ja vanhoja tieteenaloja. Opiskelijoilla oli tilaa ja aikaa liikkua niiden välillä ja niihin liittyvissä epävirallisissa piireissä. Näin uudistuksena tarjottu malli joutui aidosti koetukselle. Opiskelijat harjoittivat omaehtoisesti opetuksen ja tutkimuksen laaduntarkkailua, ottivat julkisesti kantaa epäkohtiin ja äänestivät myös jaloillaan. Kun itse kohtasi sen, että tieteeksi sanottu oli pilkottu opintojaksoina ja -viikkoina ahtaiden ammattikäytäntöjen raameihin, tuntui se lupauksen pettämiseltä. Onko yliopisto vain tutkintoputki, joka tuottaa klooneja, kysyttiin. Ja kun parempaa oli tarjolla, monet jättivät koulutusohjelmat, palasivat ohjelmoidun koulutuksen sijasta oikeiden tieteenalojen äärelle, kuten filosofiaan ja valtio-oppiin, ja samalla viipyivät yliopistossa toivottua pidempään, jopa jäivät sinne.

    Huomaan yhä ajattelevani akateemisen vapauden ja sivistysyliopiston ideoita näiden kokemusten läpi. Ymmärrän ne konkreettisesti tilan luomisena yhteisöllisyydelle, joka kannustaa omaan tutkivaan ja kriittiseen ajatteluun – ei siis säätele, ohjelmoi, mallinna ja aikatauluta. Älkää kuitenkaan ymmärtäkö minua väärin. En haikaile menneeseen. Noina aikoina oli myös huonoa opetusta ja merkityksetöntä tutkimusta ja niiden oikeuttamista ulkoisin syin, niin kuin nykyäänkin. En voi kuitenkaan olla ajattelematta kaiholla hallinnon ja johtamisen kehittymättömyyttä, joka vajavaisuudessaan salli ajatuksellisen viipyilyn kiinnostavien asioiden äärellä ja hitaan kasvamisen opettajaksi, tutkijaksi tai muuta työtä ja itse elämää varten.

    Yliopistoa on kohdannut kulttuurinen muutos, jossa on vaikea erottaa sitä, mikä on lähtöisin ulkoa ja mikä sisältä. Kun nykyopiskelija käy koulua nimeltä yliopisto, pelkää myöhästyvänsä tunnilta ja lukee kokeeseen, kertoo se suuresta valmiudesta astua koulutusputkeen tai paremminkin jatkaa sitä. Yliopisto on siinä yksi vaihe, koulu koulujen joukossa. Monien opiskelijoiden kuvauksissa nousee esiin pyrkimys saada koulusta kaikki hyöty irti. Konkreettisesti on kyse siitä, mitä voidaan liittää omaan portfolioon, jota varaudutaan esittämään yhä useammin työtä haettaessa ja vaihdettaessa. Sikäli kuin yliopisto on yhteisö, se näyttäisi olevan sitä nimenomaan koulutuksen antajana erilaisine tarjottimineen, joilta voi valita sitä, mikä omaan palettiin sopii.

    Nyky-yliopisto on haasteen edessä. Miten se saisi liikkuvaiset opiskelijat, erityisesti ne hyvät ja lahjakkaat, pysähtymään juuri meille ja vieläpä niin pitkäksi aikaa, että heistä tulisi tuottavia maistereita ja parhaassa tapauksessa huippututkijoita. Tapa, jolla haaste on otettu vastaan, ei ole mielekkään oppimisen ja kiinnostavan tutkimuksen tarjoaminen, vaan yllätyksettömästi tietysti koulutuksen tuotteistaminen ja brändääminen tasa- ja huippulaaduksi. Ei tarvitse olla kummoinenkaan hermeneutikko nähdäkseen muutoksen eri yliopistojen nettisivuilta, jotka erehdyttävästi alkavat muistuttaa tosiaan vieläpä sateenkaaren kaikissa väreissä. Siellä siistin näköiset ja iloiset opiskelijat elävät yhteisöllistä elämäänsä samalla kun kuvien takana koulutuksen tuotantolinjoja edelleen parannellaan ja eriytetään tuotteen mukaan. Missä on se yliopisto, jossa opitaan ajattelemaan, etsitään perusteita, väitellään, ollaan eri mieltä, ja eletään tässä tutkivan yhteisön keskeneräisyydessä, ei valmiiden tuotteiden parissa?

    Joka tapauksessa meitä vanhojakaan ei ole unohdettu näissä kiireissä. Minä kuten kaikki luokkakaverinikin olemme saaneet omalta yliopistoltamme postia, jossa vedotaan entisten aikojen perintöön: tule hyväntekijäksemme! . No miksipä ei, olehan saanut yliopistolta paljon. Tukisin varsin mielelläni yliopistoa ja sivistystä, mutta kun en nyt löydä niistä kompaktia pakettia, taidankin sijoittaa toistaiseksi vain itseeni, ajan hengessä tietty.

    Kirjoittaja on filosofian ja elämänkatsomustiedon yliopistonopettaja Jyväskylän yliopiston avoimessa yliopistossa