Kolumni Paha Akka

Päätön dosentti ja tarinoita kellarista

Rakas lukijani, kerronpa sinulle seuraavan tarinan, tositarinan: Tutkija poikkeaa kirjastoon, joka sijaitsee työhuoneen tuntumassa. Hän menee sinne siksi, ettei ole saanut käsiinsä harvinaista, toisella mantereella julkaistua teosta, jonka hän välttämättä tarvitsee. Ja katso, kirjastonhoitaja kipaisee siltä istumalta nettiin, sujauttaa virtuaaliseen kirjakaupan valintakoriin tutkijan haluaman opuksen ja heilauttaa iloisesti laitoksen luottokorttia. Ja kysyy vielä hymyillen, onko tässä nyt varmasti kaikki mitä tutkija tarvitsee? Kolmen päivän kuluttua postilaatikko kolahtaa ja tutkija sormeillee onnenhuumassa opusta, joka on hänen tutkimuksensa kannalta olennainen. Ja taas on yksi tohtorintutkinto varmistettu huippuyliopiston plakkariin.

Niin rakas lukijani. Aavistit oikein. Huijasin kun sanoin, että kerron tositarinan. Tämä tilanne on täysin kuvitteellinen, eikä sellaista tapahdu muualla kuin villeimmissä haaveissamme. Tai ehkä Amerikassa. Nimittäin jos totta puhutaan, tälläkään kirjastonhoitajalla ei ole ollut valtuuksia hankkia laitoskirjastoon uusia teoksia sitten 1970- luvun. Puhumattakaan siitä, että hän voisi käyttää laitoksen luottokorttia, sillä sellaista ei ole vielä keksitty. Ja että jollakin tutkijalla olisi oikeus haluta jotakin kirjaa. Pois se meistä, herranjumala. Meillä ei tutkijat kukkoile, ostakoot itse kirjansa! Eipä silti, että siellä olisi kirjastonhoitajaakaan. Kirjastossa! Mitäs sellaisella nyt tekee, häiritsee vain lainausautomaatteja käytteleviä asiakkaita!

Erityisen haitallista on kirjastonhoitajan puuttuminen. Jos ette usko minua, uskokaa yliopistossa työskentelevää kaveriani. Hänellä on ensikäden tietoa.

Kaverini meni yhtenäkin iltana kirjastoon. Hätäisesti virka-ajan ulkopuolella, vieraalle kampukselle jälkikasvun kuvataidekerhon ja rumputuntien välillä. Oli kuljettava loputtomia käytäviä, mentävä hissillä, kuljettava lisää käytäviä ja mentävä lisää hissillä. Eikä suinkaan yläilmoihin vaan maan alle, jonne ei päivä paista eikä kuu kumota. Helvetin esikartanoihin, etten sanoisi.

Epätoivoisten ja hikisten hetkien jälkeen ystäväni silmien eteen kuitenkin levittäytyy akateeminen täyttymys – silmänkantamattomiin viisautta, hyllykilometri toisensa jälkeen! Matkan rasitukset unohtuvat. Ja sitä paitsi maineikkaan Harvardinkin kirja-aarteet, kuten kaverini kokemuksesta tietää, on sijoitettu syvälle maan alle.

Kirjastossa on autiota, mutta havainto hautautuu alitajuntaan perille pääsyn tuottaman euforian rinnalla. Ja jos tarkkoja ollaan, ketään ei itse asiassa tullut vastaan pitkillä käytävilläkään. Ja valotkin syttyvät ainoastaan tunnistaessaan liikkeen. Oi kansa, joka pimeydessä vaellat! Kaverini, reipas kun on, ei ole moksiskaan, vaan kulkee rohkeasti kohti tiedon valoa. Vaikka vähän alkaa jo pelottaa. Eikä enää ihan vähänkään. Ties mitä mörköjä, hämäkäkkejä tai verisiä, päättömiä dosentteja voi tulla vastaan!

Kuuluu kolahdus. Pakokauhu saa otteen, ja kaverini on juostava hyllylle T.4.5.bb, josta vielä uskoo nappaavansa tarvitsemansa opuksen. Niin kuin lennosta, you know. Kaverini on varma, että äänen aiheuttaja on juuri se päätön dosentti, josta illanistujaisissa kuiskaillaan ja joka huokailee menetettyä virkaansa yliopiston käytävillä!

Päätöntä dosenttia ei kuitenkaan näy. Silti ilo on ennenaikainen. Kahden hyllyn päässä liiketunnistimella varustettu kattovalo rävähtää palamaan ja paljastaa kumisaappaisiin pukeutuneen miehen, jonka takinreuhka on auki. Arvaatte, että sen alla ei ole mitään. Paitsi se. Ja arvaatte, että se ei ole kirjastonhoitaja.

Tähän on tultu, rakas lukijani, tähän on tultu. Kirjastojen synkkiä holveja, autioita käytäviä ja pimeitä hyllynvälejä ei valvo kukaan, paitsi ehkä päätön dosentti. Ja hänestä ei tässä tilanteessa ole juurikaan apua.

Nimimerkki Paha akka on viime keväänä väitellyt humanistitohtori.