8/07

  • pääsivu
  • sisällys
  • Petri Koikkalainen on valtio-opin lehtori Lapin yliopistossa.
    ds

    Miten syntyy uuden yliopiston henki?

    Yliopistojen oikeudellisen aseman muuttaminen valtion tilivirastoista julkisoikeudelliseksi laitoksiksi tai yksityisoikeudellisiksi säätiöiksi voi muuttaa syvällisesti yliopistojen toimintakulttuuria. Pelissä ovat yliopistolaitoksen yleiset johtamisperiaatteet ja tulokset vaikuttavat väistämättä yliopistoissa tehtävän työn luonteeseen. Kun yhtälöön lisätään yliopistofuusiot ja mahdolliset sivutoimipisteiden karsimiset, voi puhe “uudesta yliopistosta” olla perusteltua jopa koko yliopistolaitoksen osalta. Aikataulu on nopea: keskeiset uudistukset pyritään tekemään parissa–kolmessa vuodessa.

    Valtion yleiset periaatteet yliopistolaitoksensa ohjaamisessa ovat viime aikoihin saakka olleet suhteellisen selväpiirteiset. Valtiovarainministeriö on edellyttänyt kaikilta valtion laitoksilta ja virkamiehiltä parempaa tuloksellisuutta, ja valtioneuvoston strategisen johtamisen linjaukset ovat pyrkineet tehostamaan kaikkien hallinnonalojen poliittista ohjausta. Muiden valtion tilivirastojen tapaan myös yliopistoja on erilaisilla positiivisilla ja negatiivisilla sanktioilla sitoutettu UPJ:n, laatuohjelmien tai uusien työaikajärjestelmien kaltaisiin koko hallintoa läpäiseviin hankkeisiin sekä tuottavuusohjelmana tunnettuun rationalisointiin.

    Tuottavuuden ohella hallitukset ovat korostaneet kaikkien hallinnonalojen sitoutumista hallitusohjelmien yleisiin tavoitteisiin, kuten innovatiivisuuteen ja työllisyyden parantamiseen. Tässä konsernijohtamiseksikin kutsutussa poliittisen hallinnan mallissa yliopistot on nähty osana suurempaa projektia, jolla turvataan Suomen kilpailukyky ja hyvinvointi myös tulevaisuudessa. Yhteisen tavoitteen saavuttamiseksi on myös yliopistoja määrätietoisesti ohjattu kohti suurempaa tehokkuutta ja korkeampaa laatua.

    Valtio keskittää, mutta hajauttaa

    Tehostuvan johtamisen keskellä on voinut näyttää siltäkin, että ministeriöt pyrkivät keskittämään esimerkiksi tiedettä koskevaa määrittelyvaltaa itselleen ja jopa hävittämään monien hallinnonalojen perinteisen erityislaadun tai autonomian. Ainakin yliopistoissa ja oikeuslaitoksessa jatkuvia uudistuksia ja tehokkuusvaatimuksia on pidetty myös turhauttavina ja työn mielekkyyttä kyseenalaistavina.

    Samaan aikaan on esimerkiksi kunnissa ja maakunnissa valtaa ja resursseja kuitenkin delegoitu. Vaikka kuntien toiminta onkin suurelta osin pakollisten lakisääteisten tehtävien hoitamista, tekevät niiden omat päätöksentekijät ylivoimaisesti suurimman osan tehtävien käytännöllistä järjestämistä ja rahanjakoa koskevista päätöksistä. Valtio on myös liikelaitostanut tai ulkoistanut monia perinteisiä toimintojaan, kuten postin kuljetuksen tai liikenneväylien kunnossapidon. Ainakin tavallisen työntekijän kannalta tällaisten töiden järjestämistä koskevat käytännön ratkaisut tehdään nykyään pääasiassa muualla kuin valtion keskushallinnossa.

    Näin valtion toimintalinjasta piirtyy kahtalainen kuva: yhtäältä ministeriöt, erityisesti VM, pyrkivät varmistamaan omassa suorassa hallinnassaan olevien yksiköiden tehokkuuden ja hyvän vastaavuuden keskitettyyn poliittiseen ohjaukseen. Toisaalta on alueita, joilla valtaa on jaettu tai delegoitu tai siirretty kokonaan suoran poliittisen ohjauksen ulkopuolelle. Valtio siis samanaikaisesti sekä keskittää että hajauttaa vallankäyttöään.

    Yliopistolakityöryhmän muistio yliopistolaitoksen uudistamisesta (20.8.2007) sekä sitä edeltänyt Niilo Jääskisen ja Jorma Rantasen selvitys yliopistojen taloudellisen ja hallinnollisen aseman uudistamisesta (17.1.2007) ovat merkittäviä askeleita juuri tältä kannalta. Vaikuttaa siltä, että hallituksen ja keskeisten virkamiesten logiikassa tiede ja tutkimus sopisivatkin nyt paremmin delegoitavien tai “ulkoistettavien” asioiden joukkoon kuin keskusjohtoisesti ohjattuun yleiseen julkiseen hallintoon.

    Ehdotusten mukaan yliopistot ovat saamassa oman omaisuuden ja oikeushenkilöllisyyden, eivätkä niissä työskentelevät ihmiset olisi enää asemaltaan virkamiehiä. Yliopistojen päätöksentekoa on luvattu uudistaa. Tilanne sisältää monia kiinnostavia kysymyksiä, joita seuraavassa tarkastellaan yliopistojen johtamis- ja toimintakulttuurin kannalta, puuttumatta suoraan esimerkiksi rahoitus- tai työsuhdenäkökohtiin.

    Kaksi kulttuuria?

    Viime vuosien yliopistopolitiikkaa ovat leimanneet monet uudistushankkeet – esimerkiksi Bolognan prosessi, kansainvälistyminen, UPJ, tuottavuus, laadunvarmistus, työajankohdistus tai palvelukeskukset. Työntekijöiden niitä koskevissa kommenteissa on usein näkynyt vaivaantuneisuuden tai vieraantuneisuuden tunne, joskus suora kritiikki. Osin ilmiö johtunee terminologian uutuudesta, mutta sen syyt voivat olla myös syvemmin kulttuurisia.

    Ehkä kysymys on siitä, että suuri osa yliopistolaisista ei vain osaa yhdistää yliopiston ja tieteen kannalta olennaisina pitämiään arvoja tai periaatteita ministeriöiden toimintalinjoihin tai puhetapoihin. Arkipäivän työssä “ylhäältä tuleviin” vaatimuksiin suhtautuminen onkin ollut jatkuvaa tasapainoilua ja kompromissin hakemista. Jos profiloitumis- ja tuloksellisuuspuheeseen menee täysillä mukaan, saattaa unohtaa, miksi yliopistoon on alun perin tullut töihin. Jos ohjaukseen taas suhtautuu vihamielisesti tai täysin välinpitämättömästi, saattaa löytää itsensä matti kukkarossa.

    Kuvaavaa lienee sekin, kuinka jo lähes unohduksiin painunut laaja-alaisen sivistysyliopiston idea on palannut keskusteluun vaihtoehtona esimerkiksi innovaatioyliopistolle. Työyhteisötasolle mentäessä taustalla häämöttävät varmasti myös vanhat “demokraattiset” ihanteet yliopiston tiedekunnasta tai laitoksesta keskustelevana tiedeyhteisönä, joka asettaa omia tavoitteitaan, ratkoo ongelmiaan ja valitsee esimiehensä – ei samanlaista johtajaa kuin firmassa, vaan kokouksen puheenjohtajan kaltaisen luottamushenkilön. Tällaisissa yhteisöissä olennaisimpien kysymysten tulisi koskea akateemista sisältöä eli tutkimusta ja opetusta, ei esimerkiksi urakehitystä tai henkilökohtaisten palkkioiden tai muun rahan jakoa. Toisaalta myös rahasta tai urista pitäisi pystyä puhumaan, mutta yhteisönä ja julkisesti.

    Samantapaisista hankalasti täsmennettävistä kulttuurisista syistä johtunevat käytännön vaikeudet sopeutua esimerkiksi siihen, että tutkimuksen ja opetuksen laatu voitaisiin varmistaa teollisuudesta omaksutuilla prosessimalleilla, että lähimmätkin kollegat pitäisi aiemmasta poikkeavalla tavalla nähdä palkkakilpailijoina, tai että palkkoihin ylipäänsä liittyy ei-julkinen, neuvoteltavissa oleva henkiosa. Yliopistolaitoksen kokonaisuudistukseen liittyen voisikin kysyä: Onko Suomen valtio huomannut, ettei sen kannata edes yrittää johtaa tieteentekijöitään samoilla välineillä kuin esimerkiksi poliisin kaltaista hallintoa tai liikeyritystä? Jos yliopistot pääsevät eroon tiliviraston asemastaan, niin voisiko tieteestä ja sen “tuloksista” päästä puhumaan ehdoilla, jotka olisivat paremmin sekä yliopistojen henkilöstön että rahoittajan hyväksyttävissä?

    Työn mielekkyys: paikallisesti sovittava kysymys?

    Muistio yliopistolaitoksen uudistamisesta sisältää eräitä rohkaisevia piirteitä. Jo sen avauskappale asettaa uudistuksen kokonaistavoitteeksi, “että yliopistojen autonominen asema itsenäisinä toimijoina vahvistuu”. Vähintään rivien välistä voi lukea niistä ongelmista, joita tilivirastoasemasta on seurannut: yliopistojen pitäisi pystyä toimimaan “nykyistä itsenäisemmin” (1§), erityisesti “niiden edellytykset itsenäiseen toimintaan varmistetaan suhteessa ympäröivään yhteiskuntaan niissä kehyksissä, jotka niiden talous mahdollistaa”.

    Työryhmä siis tunnustaa, että poliittiset tai elinkeinoelämän vaateet eivät ole ongelmattomia akateemisen tutkimuksen kannalta. Lisäksi tunnustetaan yliopistoissa tehtävän työn sisällöllinen erityisyys: uudistuksella vahvistetaan “yliopiston omaa akateemista päätöksentekoa”, joka toimii “yliopiston sisäisenä hallintona yliopistoon kuuluvien ryhmien edustajista muodostettujen toimielinten muodossa” (4 ja 30§). Toisaalta päätöksenteko jaettaisiin nykyistä selvemmin resurssien hallinnasta sekä organisaation kokonaiskehittämistä vastaavaan yleiseen hallintoon (osittain yliopiston ulkopuolisista koottu hallitus ja nykyistä vahvempi rehtori) ja edellä kuvattuun akateemiseen hallintoon.

    Pyrkimys yliopistojen autonomian vahvistamiseen on varmasti aito ja vakavasti otettava. Yliopistot toiminevat kuitenkin myös jatkossa erilaisten tehokkuus- ja vaikuttavuuspaineiden ristiaallokossa: takana ovat ne kultaiset ajat – jos niitä olikaan – jolloin sivistyneet akateemikot ja heitä syvällisesti ymmärtävät poliitikot määrittelivät yhdessä yliopistolaitoksen arvopohjan ja kansallisen tehtävän. Paitsi poliittiset päätöksentekijät, myös rahoitustaan mahdollisesti lisäävä elinkeinoelämä asettanee omat toiveensa yliopistoille. Muistiossa todetaan, että valtio jatkaa rahoituksen avulla kohdennettavaa tulosohjaustaan, joka koordinoidaan osaksi valtion korkeakoulu- ja tiedepolitiikkaa (34§). Juuri valtion tulosohjausmalli on asia, jota yliopistouudistus näyttää uudistavan lopulta melko vähän. Esimerkiksi elinkeinoelämän vaikutusmahdollisuudet taas voivat lisääntyä hallitusten ulkoisten jäsenten kautta.

    Innovaatioyliopistohanke on lisännyt keskustelua yliopistojen erilaistumisesta ja uusi oikeudellinen asema vahvistanee tätä tendenssiä. Se asettaa laatu- ja tuloksellisuuspaineita, joiden vaikutukset tunnetaan erityisesti paikallisesti. Imagostaan ja asemastaan huolestuneet yksiköt pyrkivät pärjäämään valitsemalla entistä näyttävämpiä profiileja, joiden mukaisiksi myös henkilöstö pyritään sopeuttamaan. Tällöin vaarana on, että joissakin suhteissa aidosti vähenevä valtion keskusjohtoisuus korvautuu yliopiston sisäisellä keskusjohtoisuudella, jonka suuntaa eivät lopulta määritäkään tieteen kriteerit, vaan jälleen esimerkiksi poliittiset tai elinkeinoelämän asettamat paineet.

    Jos yliopistouudistuksen mahdollisuudet otettaisiin täysimääräisenä käyttöön, voitaisiin ohjauksen kielen ja tieteen kielen välistä konfliktia kuitenkin kenties muuntaa dialogin suuntaan. Yliopistojen tai niiden henkilöstön ei ole terveellistä suhtautua rahoittajaansa jatkuvasti hyvin epäluuloisesti. Vaikka valtio onkin yliopistojen rahoittaja, voisi se – ja ehkä yliopistojen keskushallinnotkin – puolestaan ottaa rennommin ja antaa aikaa ja tilaa sellaisten puhetapojen muodostumiselle, joilla yliopistolaiset pystyvät selittämään työtään ja tuloksiaan heidän itsensä kannalta mielekkäistä lähtökohdista.

    Tämä helpottaisi myös rivitutkijan tai virkamiehen tuskallista tasapainottelua tulosohjauksen sekä yliopistollisen tutkimuksen ja opetuksen omien kriteerien välillä. Tieteen yleisenkin vaikuttavuuden kannalta olisi hyvä päästä eroon nykyisestä mallista, jossa yliopistojen edustajat ja jopa yksittäiset tutkijat joutuvat rahoituksensa varmistamiseksi turhan usein toistelemaan valtion itsensä lanseeraamaa tuottavuus-, tuloksellisuus- ja innovatiivisuusretoriikkaa.

    Petri Koikkalainen

    Kirjoitus perustuu Opintoasiainpäivillä Lapin yliopistossa 27.9.2007 pidettyyn esitelmään. Kirjoittaja on valtio-opin lehtori Lapin yliopistossa ja Lapin tieteentekijät LATI ry:n puheenjohtaja