Digitalisaatio tuo tiedon lähelle ja nakertaa akateemista vapautta
Digitalisaatio muuttaa yliopistotyötä.
Digitalisaatio on tiedon ja toimintojen
muuntamista tietokoneen ohjattavaan
ja hyödyntävään muotoon.
Digitalisaatio tarkoittaa tietojärjestelmien
lisääntyvää roolia myös yliopistossa.
Digitalisaatio vaikuttaa yliopiston kolmen
perustehtävän – tutkimuksen,
opetuksen ja yhteiskunnallisen vaikuttamisen
– toteutukseen. On helppo
nähdä digitalisaatiosta sekä hyötyjä että
haittoja, myös yliopistossa.
Tutkimus
Tiedon lähteiden kartoitus ja löytäminen on tehostunut
valtaisasti Internetin myötä. Hakukoneet ovat
tutkijan apuna, mutta tiedon ymmärtäminen, hyödyntäminen
ja suhteuttaminen sekä integrointi muuhun
tietoon muodostuu aikaisempaa haastavammaksi,
ja siinä tarvitaan edelleen tutkijan koulutusta,
näkemystä ja kokemusta. Tietotulvan aikana tutkijan
työ muodostuukin entistä tärkeämmäksi: niukan tiedon
kerääjän roolin oheen on tullut rooli tiedon arvioijana
ja suodattajana.
Tutkimustulosten julkaisulle Internet avaa valtaisat
näkymät: tutkija voi julkaista mitä tahansa ja
tavoittaa periaatteessa kaikki maailman ihmiset Internetin
kautta, ohittaen kaikki perinteisen median
portinvartijat kuten lehdet ja kustannustalot. Perinteistenkin
tiedotusvälineiden kautta tutkimustulokset
leviävät nykyään tehokkaammin kuin aikaisemmin.
Sähköinen media on jatkuvasti päivittyvää, ja
esim. vääristä tutkimustuloksista tutkija voi odottaa
saavansa palautetta tehokkaasti ja nopeasti, aivan eri
tavalla kuin aikaisemmin, liki reaaliajassa. Ajan henki
on avoin julkaiseminen (open publishing), jolloin tutkija tai hänen organisaationsa huolehtii julkaisemisen
kustannuksista, ja lukijalle ja tiedon käyttäjälle tieto
on maksutonta. Tämä tietysti lisää tutkimuksen kustannuspaineita.
Tutkija löytää lähes kaikki tutkimuksen rahoituslähteet,
maailmanlaajuisesti. Tutkimusrahojen hakeminen
käy yleensä sähköisesti. Helppoa rahojen haku
ei aina ole, sähköiset lomakkeet voivat olla paljon
yksityiskohtaisempia ja vaativampia kuin perinteiset
apurahojen hakutavat.
Tutkimuksen tekemiseen Internet tarjoaa monia
mahdollisuuksia. Esim. erilaisia kyselyitä ja koetilanteita
on helpohko tuottaa Internetissä. Tutkijalle tämä
merkitsee uusien taitojen vaatimuksia, välineet kuten
Webropol tai SurveyMonekey on opiskeltava.
Tutkijan näkyvyydelle Internet asettaa paineita.
Tutkijankin odotetaan olevan voimakkaasti näkyvillä
Internetissä, esim. akateemisissa foorumeissa ja
tietokannoissa, lisääntyvästi myös sosiaalisessa mediassa.
Ajankäyttö näissä vähentää itse tutkimuksen
tekemiseen käytettävissä olevaa aikaa.
Opetus
Digitalisaatio vapauttaa opetuksen ajasta ja paikasta.
Enenevä osa kontaktiopetusta on korvattavissa verkkopohjaisilla
opetustilanteilla. Opettajan ja opiskelijoiden
perinteinen kohtaaminen
kasvotusten käy yhä entistä harvinaisemmaksi.
Verkkopohjainen opettaminen
vaatii yliopiston henkilöstöltä
uusia taitoja. Verkkopohjainen
materiaali on opiskelijoiden saatavilla
jatkuvasti kokonaisuudessaan
ja yksityiskohtia myöten.
Tämä on omiaan nostamaan laatupaineita.
Palaute huonosta opetusmateriaalista
on nopeaa.
Opintomateriaalin laatu kasvaa
paranee palautejärjestelmän
vuoksi.
Opettajasta tulee helposti serveri
verkossa. Opiskelijat ovat jo tottuneet kuormittamaan opettajaa kysymyksillä,
kommenteilla ja palvelupyynnöillä jatkuvasti, ja monia
eri kanavia käyttäen. Opettamisesta tulee jatkuvaa
päivystämistä, suorastaan palokuntatyötä. Tämä
on erittäin rasittavaa.
Tenttimiseen digitalisaatio on tuonut suuria muutoksia.
Opiskelijat voivat suorittaa sähköisiä tenttejä,
joissa arvostelu on automaattisesti, jatkuvasti ajasta
ja paikasta riippumatta. Tällaisten tenttien laatiminen
on melko suuri ja vaativa työ. Tähän kytkeytyy
uudenlaisia sudenkuoppia: Voi muodostua ketju, että
kun tenttiä ei ole mahdollista säätää helposti, ei kannata
ryhtyä opetusmateriaalinkaan uusimiseen. Tiedon
vanhentumisen prosessi on kynnyksellä.
Opettaja ei tarvitse tuottaa kaikkea opintomateriaalia
itse. Opettajasta tulee luotsi tiedon valtamerellä.
Raja tutkimuksen ja opetuksen välillä hämärtyy.
Kun tieto on verkossa, opettajan auktoriteetti
hämärtyy. Opettajan on hankittava asemansa ja arvostuksensa
opetustilanteessa muuten kuin vain tietopohjansa
kautta. Opettajan pätevyysvaatimuksiin
kohdistuu siis suuria paineita.
Yhteiskunnallinen vaikuttaminen
Tiedeyhteisön jäsenten — erityisesti professorien —
tulee olla voimakkaita yhteiskunnallisia vaikuttajia myös digitalisaation aikana. Syrjään vetäytyvinkään
yliopistoyhteisön jäsen ei enää voi vedota siihen,
että hänellä ei olisi käytettävissään kanavia yhteiskunnalliseen
keskusteluun
ja vaikuttamiseen osallistumiseksi:
Suuri osa Internettiä
ja erityisesti sosiaalinen
media ovat avoimia
kaikille. Sosiaalisen median
sekasointi voi tosin karkottaa
parhaat tutkijat kammioihinsa.
Monien alojen tutkijoiden
tulee kehittyä myös
digitalisaation asiantuntijoiksi.
Ainakin tulee ymmärtää ja hyödyntää digitalisaation
vaikutukset omaan tieteenalaan — harva
tieteenala jää täysin immuuniksi digitalisaation vaikutuksista.
Päivittäinen arki
Onko digitalisaatiosta ollut akateemiselle väelle
enemmän hyötyä kuin haittaa? Millä tahansa luontaisella
tavalla arvioituna hyödyt ylittävät kustannukset.
Mutta yliopistolaisten arjessa on myös lukuisia
uusia ongelmia, joista ei ennen digitalisaatiota tiedetty
mitään. Korkeasti koulutetut ihmiset joutuvat
uhraamaan kohtuuttoman suuren osan työajastaan
passiiviseen odottamiseen: milloin on odotettava ohjelmiston
käynnistymistä, milloin tietokoneen päivityksiä,
milloin huoltokatkosten päättymistä. Digitalisaatio
on tuonut myös suoranaisen hyvinvointitappion
mikro-odottamisena, josta työvuoden mittaan
kertyy valtaisa määrä hukka-aikaa.
Eivätkä hyödytkään tule pelkkinä parannuksina.
Jatkuva kehnojen käyttöliittymien ja surkeasti
suunniteltujen ohjelmistojen kanssa kamppailu ei
ole merkinnyt akateemisen kansankerroksen työajan
optimaalista käyttöä. On varsin todennäköistä,
että esimerkiksi kaikki matkustamiseen liittyvän
toiminnan hallinnointi on nykyään oleellisesti monimutkaisempaa
ja hankalampaa kuin aikana ennen
digitalisaatiota, kalliimpaakin. Sama koskee esimerkiksi
julkaisutoiminnasta raportointia. Aiemmin tutkija
kirjoitti vuoden lopussa luettelon julkaisuistaan ja
antoi tämän sihteerille. Nykyään tutkijan edellytetään
itse syöttävän julkaisutietonsa julkaisujärjestelmään,
jota tyypillisesti ei ole suunniteltu tutkijan tarpeita
silmälläpitäen ja jonka toimivuudessa tutkijoilla on
paljon toivottavaa.
Digitalisaatio on merkinnyt rutiinitöiden, kuten juuri matkustusasioiden prosessoinnin, tenttiarvostelujen
ja julkaisutoiminnasta ja muusta toiminnasta
raportoinnin delegointia lattiatasolle, yksittäiselle
tutkijalle. Nykyään professori
tekee tyypillisesti
vähintään kaksinkertaisella
palkalla niitä töitä, joita
ennen teki sihteeri. Onko
tämä yhteiskunnan edun
mukaista?
Digitalisaatio nakertaa
akateemista vapautta monin
tavoin. Yhdenmukaiset raportointijärjestelmät
ohjaavat
akateemisen väen toimia
yhä yhdenmukaisempaan muotoon. Tällä yhdenmukaistuksella
on hintansa moninaisuuden ja aidon akateemisen
luovuuden vähenemisenä.
Tosiasiallisesti yliopistoväkeä seurataan nykyään
aivan toisella tarkkuudella kuin ennen digitalisaatiota.
Periaatteelliset valvontamahdollisuudet ovat
lisääntyneet valtaisasti aina tietokoneen ja puhelimen
käytön seurannasta alkaen.
Digitalisaatio on merkinnyt jopa työajan seurannan
lisääntymistä yliopistossa. Ajastaan jäänyt
työajanseuranta on johtanut yhä keinotekoisimpien
kulissien rakenteluun: seurantajärjestelmä pakottaa
tutkijat raportoimaan työajakseen 1600 vuosityötuntia.
Tämä heijastaa huonosti tai ei ollenkaan tutkijain
tosiasiallista työpanosta ja vuosittaista työaikaa.
Omasta työajasta valehtelu ei voi olla nakertamatta
moraalia muissakin kohdissa.
Yliopistoväki ei nykyoloissa voi tietää, mihin tarkoituksiin
yliopiston keskushallinto kaikkia opettajilta
ja tukijoilta vaatimiaan tietoja käyttää.
Alituinen raportointipakko kuormittaa opettajia
ja tutkijoita ennen näkemättömällä tavalla. Raportoinnista
opettajille ja tutkijoille kertyviä hyötyjä
opettajien ja tutkijoiden on ylivoimaista hahmottaa.
Tämä johtaa työilmapiirin huononemiseen ja kyynisyyden
lisääntymiseen, mikä puolestaan heikentää
työmotivaatiota.
Asiassa ei olisi ongelmia, jos opettajat ja tutkijat
voisivat tietää, että kerättyjä tietoja käytetään vain
opettajien ja tutkijoiden eduksi. Tästä ei nykyään ole
mitään takeita – ja tulevaisuudessa mitä luultavimmin
vielä vähemmän.
Reima Suomi on tietojärjestelmätieteen professori
Turun yliopistossa
Matti Wiberg on valtio-opin professori
Turun yliopistossa
teksti Reima Suomi ja Matti Wiberg
- Painetussa lehdessä sivu 36
|