Kirja-arviot
|
Hulluuden parissa
Petteri Pietikäinen:
Hulluuden historia.
Gaudeamus 2013.
|
Oulun yliopiston aate- ja oppihistorian
professorin Petteri Pietikäisen
teos on huikaiseva matka
hulluuteen. Siinä käydään läpi
mielitautikäsityksiä vanhan ajan
riivatuista nykypäivän kaksisuuntaisiin
mielialahäiriöihin. Valtaosan
teoksesta lohkaisee perinpohjainen
kuvaus laajoin esimerkein kolmen
viime vuosisadan näkemyksistä,
hoitotavoista ja -tuloksista. Kotimainen
tilanne peilautuu eurooppalaista
taustaa vasten.
Matka myyttisistä hulluuden
selitysmalleista antiikista 1700-luvulle
kuljetaan noin puolessa
sadassa sivussa. Maallikollekin
tuttuja ovat käsitykset pahojen
henkien vallassa olevista ihmisistä.
Riivaajilla, tabujen rikkomisella ja
jumalten kirouksella selitettiin niin
mielenhäiriöt kuin epilepsiakin.
Tuttuja ovat myös ajatukset
luovuuden ja hulluuden kietoutumisesta
toisiinsa, jos kohta mielisairaus
voi estääkin taiteellista
työtä. Tätä Pietikäinen esittelee
vakuuttavasti tanssija Vaclav Nizinskin
traagisen kohtalon kautta.
Muutoinkin kirjoittaja sanoo
puhuvansa mieluummin hulluudesta
kuin mielisairaudesta sanan
laajemman merkityksen vuoksi;
hulluuden historia on myös ihmisyyden
ja ihmiskäsitysten historiaa.
Sanavalinta tuo humanistisemman,
kulttuurihistoriallisen sävyn,
ja siirryttäessä moderniin aikaan
siirrytään teoksessakin enemmän
tieteenhistorian puolelle.
Lukija saattaa kauhistua aikanaan
huippusaavutuksina esiteltyjä
leikkaushoitoja kuten lobotomiaa.
Silmäkulmasta työnnettiin
neulepuikon kaltainen piikki
kallon läpi aivoihin, ja psykokirurginen
toimenpide alkoi. Piikkiä
heiluteltiin eestaas, ja katkottiin
otsalohkon hermoratoja. Tämä ei
tapahtunut pimeällä keskiajalla
vaan valistuneella 1900-luvulla.
Eivät kovin lempeiltä vaikuta
myöskään šokkihoidot. Isolla
insuliiniannoksella saatiin aikaan
kooma: hulluinkin potilas
hiljeni – ainakin vähäksi aikaa.
Sähköšokeilla lamaannutettiin
myös. Kuten professori painottaa,
nämä olivat ymmärrettäviä ja tarpeellisia
hoitoja aikana, jolloin ei
muuta osattu, vaikka myöntääkin
niiden olleen enemmän tarpeen
hoitohenkilöstön työrauhan kuin
potilaan paranemisen kannalta.
Karmeaa luettavaa on myös
1930-luvun Saksa. Mielisairaalaan
suljetuille ja kehitysvammaisille
kehiteltiin hoito-ohjelma, jonka
menetelmänä oli "eutanasia"; tapettujen
tuhkia läheteltiin sitten
tekopyhästi omaisille.
Kirjoittaja tarkastelee myös
melankoliaa, maniaa, neurosyfilistä,
neurasteniaa, pakkokeinoja,
psykoanalyysia, seksuaalisuutta,
skitsofreniaa, psykofarmakologiaa,
mielisairaalalaitosta ja paljon muuta.
Sairauksien nimet ja sairausluokitukset
ovat vaihdelleet, oireet
pysyneet samoina. Kiintoisia sekä
useaa kirjailijaa ja taiteilijaa innoittaneita
ovat (anti)psykiatri
R. D. Laingin (1927—1989) ajatukset
mielen sairaudesta paranemisprosessina
tai psykiatri-filosofi
Karl Jaspersin (1883—1969) näkemykset
potilaan kohtaamisesta
myötäelämisenä. Samoin kirjoittajan
omat huomiot normaaliuden
nykyisin valitettavasti tiukkenevista
rajoista ynnä julkisen sektorin
alasajon seurauksena kilpailukyvyn
nimissä toteutetuista psykiatrisen
hoidon ja tutkimuksen säästöistä
ovat tarpeellinen muistutus,
niin kauan kuin vääristynyt ajattelutapa
on vallalla.
Vierastan hieman Pietikäisen
silloin tällöin käyttämää ilmaisua
muotisairaus. En usko kenenkään
sairastuvan muotia seuratakseen,
niin muodin orja kuin ihminen lienee
kaikkina aikoina ollut. Pikemminkin
arvelen olevan kyse trendikkään
tautinimen valinnasta ajan
tasalla olemisen osoittamiseksi.
Lääketieteen ja sairauksien
historiaa esittelevässä teoksessa
olisi väärien mielleyhtymien
välttämiseksi kai viisainta puhua
shokeista eikä sokeista.
Esko Karppanen
|
Pedagogiikan muutoksen tuulia
Päivikki Jääskelä, Ulla Klemola, Marja-
Kristiina Lerkkanen, Anna-Maija
Poikkeus, Helena Rasku-Puttonen,
Anneli Eteläpelto (toim.):
Yhdessä
parempaa pedagogiikkaa - interaktiivisuus
opetuksessa ja oppimisessa.
Jyväskylän yliopisto 2013. 194 s.
|
Yhdessä parempaa pedagogiikkaa
-kirja ei ole syntynyt tyhjästä,
vaan sen taustalla on Jyväskylän
yliopistossa meneillään olevasta
opetuksen vuorovaikutteisuutta
kehittävästä hankkeesta. Hankkeen
takana taas on vuorovaikutteisuutta
jo 1970-luvulta
lähtien tutkinut professori Helena
Rasku-Puttonen. Hän on myös
käytännössä edistänyt vuorovaikutusta,
ja Yhdessä parempaa
pedagogiikkaa -kirjan yli 30 kirjoittajaa
haluavat omistaa kirjan
rakastamalleen ja arvostamalleen
kollegalleen ja esikuvalleen.
Tällä yli 30 artikkelin kunnianosoituksella
on myös huonot
puolensa – artikkelit ovat hyvin
suppeita, ja monet päättyvät ennen
kuin ovat päässeet kunnolla
vauhtiinkaan. Hyviin puoliin kuuluu
taas tietty monipuolisuus ja
näkökulmien laaja kirjo.
Joskin monet asiat ovat jo
entuudestaan tuttuja ja kirjojen
kansien väliin laitettu. Kuten se,
että tulee hylätä vanha jäykkä asetelma,
jossa opettaja seisoo arvokkaana
korokkeellaan luennoimassa
ja oppilaat kuuntelevat ja kirjoittavat
muistiin ja että hyvä opettaja
on pikemminkin valmentaja ja
mahdollistaja kuin kaikkitietävä
auktoriteetti.
Sekä oppilaiden että opettajien
ajattelua ja tutkimustaitoja
kehittävät avoimet keskustelut,
erilaisten näkökulmien kitka, totuuden
tavoitteluun ja tutkimiseen
innostavien tunteiden mukaan
ottaminen, kannustaminen ja muu
motivaatiota kasvattava toiminta ja
niin edelleen.
Uusia kiintoisia haasteita tuovat
kirjoitukset, jotka soveltavat
edellä mainittuja asioita luonnontieteisiin
kuten kemiaan. Vuorovaikutteisuus
ja dialogisuus on
yleensä yhdistetty humanistisiin
tieteisiin, joissa ihminen tutkii
kaltaisiaan, toisia ihmisiä.
Miten matematiikka ja muut
rautalangasta väännetyt mallit
taipuvat dialogiin ja siitä syntyviin
erilaisiin näkökulmiin ja tulkintoihin?
Luonnontiedekään ei koostu
yksiselitteisistä suorilla ja välittömillä
havainnolla tavoitettavista
faktoista. Esimerkiksi kemiassa
havainnot täytyy yhdistää teorioihin
ja lisäksi suuri osa tutkimuskohteesta,
atomit ja molekyylit, ei
paljastu havainnolle. Näin asioiden
monimutkaiset suhteet täytyy
tiedostaa ja ymmärtää – ja tässä
työssä keskustelut erilaisine näkökulmineen
vievät myös luonnontieteellistä
tutkimusta paremmin
eteenpäin kuin yksinäinen pohdiskelu.
Ja tietysti luonnontieteen
tulokset, tietokoneet ja älypuhelimet,
ovat tärkeitä vuorovaikutteisuuden
välineitä, jotka avaavat
dialogeille mahdollisuuksia yli
rajojen. Joskin tästäkään – myös
paljon kalutusta aiheesta – kirja ei
enää saa uutta irti.
Mutta kaikesta huolimatta
kirjan yli 30 kirjoitusta onnistuvat
vakuuttamaan epäileväisenkin
lukijan siitä, että myös pedagogiikassa
puhaltavat muutoksen tuulet
— niin opiskelijat kuin opettajatkin
tekevät paljon parempaa pedagogiikkaa
yhdessä kuin yksin omilla
tahoillaan.
Pekka Wahlstedt
|
Autistinen lapsinero yliopistossa
Kristine Barnett:
Ihmeellinen mieli - Poikani tarina.
Otava, 2013.
|
”Kahdeksanvuotiaana poikani
Jake alkoi käydä yliopiston matematiikan,
astronomian ja fysiikan
luennoilla ja yhdeksänvuotiaana
hänet hyväksyttiin ala-asteelta
yliopisto-opiskelijaksi”, kertoo
Kristine Barnett.
”12-vuotiaana Jake palkattiin
tutkijaksi yliopiston fysiikan laitokselle.
Se oli hänen ensimmäinen
kesätyöpaikkansa.”
Kun Jake on kaksivuotias,
hän saa autismi-diagnoosin.
Asiantuntijoiden mukaan hän ei
koskaan oppisi sitomaan kenkiensä
nauhoja. Barnett omistaa
kirjansa kaikille, joille on sanottu
”Et pysty siihen”. Jaken tukena on
äiti, joka uskaltaa kyseenalaistaa
asiantuntijoiden ja aviomiehensä
varmat näkemykset ja toimia
tarkkaillen herkästi poikansa
kiinnostuksen kohteita.
Kun Jake varttuu kouluikään,
äiti ei enää kykene keskustelemaan
poikansa kiinnostuksen
kohteista.
Hän vie pojan kuuntelemaan
tähtitieteen luentoja. Luennoiva
professori tarjoaa Jakelle vertaisseuraa,
uutta elämän mielekkyyttä.
Luentojen ulkopuolella Jake
käy ala-astetta ja on äärimmäisen
tylsistynyt, vaipumassa autismin
eristyneeseen maailmaan. Järkeä
käyttävän isän mielestä pojan
tulee suorittaa peruskoulu loppuun.
Äiti näkee, että Jaken oikea
paikka on yliopisto. Kun tähtitieteen
kurssi loppuu, äiti hankkii
Jakelle luvan osallistua iltapäivisin
yliopiston aurinkokunnan peruskurssille.
Jake osaa vastata kysymyksiin,
joihin aikuiset opiskelijat
eivät osaa.
”Kolmannella kerralla Jaken
osallistumisesta luentoon oli tullut
koko luokan yhteinen vitsi. Jos
kenenkään käsi ei noussut ylös,
professori Rhoades odotti hetken
ja kääntyi sitten Jaken puoleen
toisen silmänsä kulmakarvaa kohottaen.
Tavallisesti Jake vastasi
oikein, ja lukukauden lopussa hän
osallistui jo aktiivisesti luennolle”,
äiti kertoo.
”Kun oppilaiden oli jakaannuttava
ryhmiin luentosarjan
päättävää esitystä varten, kaikki
halusivat Jaken kanssa samaan
ryhmään.”
Kurssin jälkeen Jake jatkaa aurinkokunnasta
tohtori Pehlin johdolla.
Käytyään vuoden luennoilla
Jake esittää opettajalleen vaihtoehtoisia
ideoita, omia teorioitaan.
Tohtori Pehl rohkaisee ja kannustaa
Jakea uskaltamaan olemaan
myös väärässä. Pehl ja äiti näkevät
Jakessa tiedemiehen.
Jakesta tulee oikea yliopistoopiskelija.
Honours Collegen
toimintahenki on, että kaikki
opiskelijat muodostavat yhteisön
ja auttavat toisiaan niin akateemisesti
kuin emotionaalisestikin.
”Jakesta on tullut tärkeä osa
yhteisöä. Jaken ja muiden opiskelijoiden
välinen ikäero ei tunnu
niin suurelta, kuina alun perin
luulimme”, äiti kertoo.
”Muut opiskelijat tuntuvat
suhtautuvan Jakeen kuin pikkuveljeen.
Kun opiskelijat tajusivat,
ettei Jakella tule olemaan ajokorttia
ennen valmistumista”, he
kinastelivat keskenään, kuka saisi
ajaa Jaken valmistumisjuhlallisuuksiin.
Jakesta tehdään juttu suuren
sanomalehden etusivulle. Tämä
johtaa työ- ja stipenditarjouksiin
kaikkialta maailmasta, samoin
lukuisat yliopistot pyytävät Jakea
opiskelijakseen.
Jake kehittää edelleen omaa
teoriaansa ja hänestä odotetaan
Nobelin palkinnon saajaa.
Autismidiagnoosit lisääntyvät.
Autismiin voi liittyä erityislahjakkuutta.
On mahdollista, että
Suomen yliopistoissa tullaan kohtaamaan
lapsinero.
Tuula-Maria Ahonen
- Painetussa lehdessä sivu 42
|