ACATIIMI 7/13 tulosta | sulje ikkuna

Kirja-arviot

Hulluuden parissa

Petteri Pietikäinen:
Hulluuden historia.
Gaudeamus 2013.

Oulun yliopiston aate- ja oppihistorian professorin Petteri Pietikäisen teos on huikaiseva matka hulluuteen. Siinä käydään läpi mielitautikäsityksiä vanhan ajan riivatuista nykypäivän kaksisuuntaisiin mielialahäiriöihin. Valtaosan teoksesta lohkaisee perinpohjainen kuvaus laajoin esimerkein kolmen viime vuosisadan näkemyksistä, hoitotavoista ja -tuloksista. Kotimainen tilanne peilautuu eurooppalaista taustaa vasten.

Matka myyttisistä hulluuden selitysmalleista antiikista 1700-luvulle kuljetaan noin puolessa sadassa sivussa. Maallikollekin tuttuja ovat käsitykset pahojen henkien vallassa olevista ihmisistä. Riivaajilla, tabujen rikkomisella ja jumalten kirouksella selitettiin niin mielenhäiriöt kuin epilepsiakin.

Tuttuja ovat myös ajatukset luovuuden ja hulluuden kietoutumisesta toisiinsa, jos kohta mielisairaus voi estääkin taiteellista työtä. Tätä Pietikäinen esittelee vakuuttavasti tanssija Vaclav Nizinskin traagisen kohtalon kautta. Muutoinkin kirjoittaja sanoo puhuvansa mieluummin hulluudesta kuin mielisairaudesta sanan laajemman merkityksen vuoksi; hulluuden historia on myös ihmisyyden ja ihmiskäsitysten historiaa. Sanavalinta tuo humanistisemman, kulttuurihistoriallisen sävyn, ja siirryttäessä moderniin aikaan siirrytään teoksessakin enemmän tieteenhistorian puolelle.

Lukija saattaa kauhistua aikanaan huippusaavutuksina esiteltyjä leikkaushoitoja kuten lobotomiaa. Silmäkulmasta työnnettiin neulepuikon kaltainen piikki kallon läpi aivoihin, ja psykokirurginen toimenpide alkoi. Piikkiä heiluteltiin eestaas, ja katkottiin otsalohkon hermoratoja. Tämä ei tapahtunut pimeällä keskiajalla vaan valistuneella 1900-luvulla.

Eivät kovin lempeiltä vaikuta myöskään šokkihoidot. Isolla insuliiniannoksella saatiin aikaan kooma: hulluinkin potilas hiljeni – ainakin vähäksi aikaa. Sähköšokeilla lamaannutettiin myös. Kuten professori painottaa, nämä olivat ymmärrettäviä ja tarpeellisia hoitoja aikana, jolloin ei muuta osattu, vaikka myöntääkin niiden olleen enemmän tarpeen hoitohenkilöstön työrauhan kuin potilaan paranemisen kannalta.

Karmeaa luettavaa on myös 1930-luvun Saksa. Mielisairaalaan suljetuille ja kehitysvammaisille kehiteltiin hoito-ohjelma, jonka menetelmänä oli "eutanasia"; tapettujen tuhkia läheteltiin sitten tekopyhästi omaisille.

Kirjoittaja tarkastelee myös melankoliaa, maniaa, neurosyfilistä, neurasteniaa, pakkokeinoja, psykoanalyysia, seksuaalisuutta, skitsofreniaa, psykofarmakologiaa, mielisairaalalaitosta ja paljon muuta. Sairauksien nimet ja sairausluokitukset ovat vaihdelleet, oireet pysyneet samoina. Kiintoisia sekä useaa kirjailijaa ja taiteilijaa innoittaneita ovat (anti)psykiatri R. D. Laingin (1927—1989) ajatukset mielen sairaudesta paranemisprosessina tai psykiatri-filosofi Karl Jaspersin (1883—1969) näkemykset potilaan kohtaamisesta myötäelämisenä. Samoin kirjoittajan omat huomiot normaaliuden nykyisin valitettavasti tiukkenevista rajoista ynnä julkisen sektorin alasajon seurauksena kilpailukyvyn nimissä toteutetuista psykiatrisen hoidon ja tutkimuksen säästöistä ovat tarpeellinen muistutus, niin kauan kuin vääristynyt ajattelutapa on vallalla.

Vierastan hieman Pietikäisen silloin tällöin käyttämää ilmaisua muotisairaus. En usko kenenkään sairastuvan muotia seuratakseen, niin muodin orja kuin ihminen lienee kaikkina aikoina ollut. Pikemminkin arvelen olevan kyse trendikkään tautinimen valinnasta ajan tasalla olemisen osoittamiseksi.

Lääketieteen ja sairauksien historiaa esittelevässä teoksessa olisi väärien mielleyhtymien välttämiseksi kai viisainta puhua shokeista eikä sokeista.

Esko Karppanen


Pedagogiikan muutoksen tuulia

Päivikki Jääskelä, Ulla Klemola, Marja- Kristiina Lerkkanen, Anna-Maija Poikkeus, Helena Rasku-Puttonen, Anneli Eteläpelto (toim.):
Yhdessä parempaa pedagogiikkaa - interaktiivisuus opetuksessa ja oppimisessa.
Jyväskylän yliopisto 2013. 194 s.

Yhdessä parempaa pedagogiikkaa -kirja ei ole syntynyt tyhjästä, vaan sen taustalla on Jyväskylän yliopistossa meneillään olevasta opetuksen vuorovaikutteisuutta kehittävästä hankkeesta. Hankkeen takana taas on vuorovaikutteisuutta jo 1970-luvulta lähtien tutkinut professori Helena Rasku-Puttonen. Hän on myös käytännössä edistänyt vuorovaikutusta, ja Yhdessä parempaa pedagogiikkaa -kirjan yli 30 kirjoittajaa haluavat omistaa kirjan rakastamalleen ja arvostamalleen kollegalleen ja esikuvalleen.

Tällä yli 30 artikkelin kunnianosoituksella on myös huonot puolensa – artikkelit ovat hyvin suppeita, ja monet päättyvät ennen kuin ovat päässeet kunnolla vauhtiinkaan. Hyviin puoliin kuuluu taas tietty monipuolisuus ja näkökulmien laaja kirjo.

Joskin monet asiat ovat jo entuudestaan tuttuja ja kirjojen kansien väliin laitettu. Kuten se, että tulee hylätä vanha jäykkä asetelma, jossa opettaja seisoo arvokkaana korokkeellaan luennoimassa ja oppilaat kuuntelevat ja kirjoittavat muistiin ja että hyvä opettaja on pikemminkin valmentaja ja mahdollistaja kuin kaikkitietävä auktoriteetti.

Sekä oppilaiden että opettajien ajattelua ja tutkimustaitoja kehittävät avoimet keskustelut, erilaisten näkökulmien kitka, totuuden tavoitteluun ja tutkimiseen innostavien tunteiden mukaan ottaminen, kannustaminen ja muu motivaatiota kasvattava toiminta ja niin edelleen.

Uusia kiintoisia haasteita tuovat kirjoitukset, jotka soveltavat edellä mainittuja asioita luonnontieteisiin kuten kemiaan. Vuorovaikutteisuus ja dialogisuus on yleensä yhdistetty humanistisiin tieteisiin, joissa ihminen tutkii kaltaisiaan, toisia ihmisiä.

Miten matematiikka ja muut rautalangasta väännetyt mallit taipuvat dialogiin ja siitä syntyviin erilaisiin näkökulmiin ja tulkintoihin?

Luonnontiedekään ei koostu yksiselitteisistä suorilla ja välittömillä havainnolla tavoitettavista faktoista. Esimerkiksi kemiassa havainnot täytyy yhdistää teorioihin ja lisäksi suuri osa tutkimuskohteesta, atomit ja molekyylit, ei paljastu havainnolle. Näin asioiden monimutkaiset suhteet täytyy tiedostaa ja ymmärtää – ja tässä työssä keskustelut erilaisine näkökulmineen vievät myös luonnontieteellistä tutkimusta paremmin eteenpäin kuin yksinäinen pohdiskelu.

Ja tietysti luonnontieteen tulokset, tietokoneet ja älypuhelimet, ovat tärkeitä vuorovaikutteisuuden välineitä, jotka avaavat dialogeille mahdollisuuksia yli rajojen. Joskin tästäkään – myös paljon kalutusta aiheesta – kirja ei enää saa uutta irti.

Mutta kaikesta huolimatta kirjan yli 30 kirjoitusta onnistuvat vakuuttamaan epäileväisenkin lukijan siitä, että myös pedagogiikassa puhaltavat muutoksen tuulet — niin opiskelijat kuin opettajatkin tekevät paljon parempaa pedagogiikkaa yhdessä kuin yksin omilla tahoillaan.

Pekka Wahlstedt


Autistinen lapsinero yliopistossa

Kristine Barnett:
Ihmeellinen mieli - Poikani tarina.
Otava, 2013.

”Kahdeksanvuotiaana poikani Jake alkoi käydä yliopiston matematiikan, astronomian ja fysiikan luennoilla ja yhdeksänvuotiaana hänet hyväksyttiin ala-asteelta yliopisto-opiskelijaksi”, kertoo Kristine Barnett.

”12-vuotiaana Jake palkattiin tutkijaksi yliopiston fysiikan laitokselle. Se oli hänen ensimmäinen kesätyöpaikkansa.”

Kun Jake on kaksivuotias, hän saa autismi-diagnoosin. Asiantuntijoiden mukaan hän ei koskaan oppisi sitomaan kenkiensä nauhoja. Barnett omistaa kirjansa kaikille, joille on sanottu ”Et pysty siihen”. Jaken tukena on äiti, joka uskaltaa kyseenalaistaa asiantuntijoiden ja aviomiehensä varmat näkemykset ja toimia tarkkaillen herkästi poikansa kiinnostuksen kohteita.

Kun Jake varttuu kouluikään, äiti ei enää kykene keskustelemaan poikansa kiinnostuksen kohteista.

Hän vie pojan kuuntelemaan tähtitieteen luentoja. Luennoiva professori tarjoaa Jakelle vertaisseuraa, uutta elämän mielekkyyttä.

Luentojen ulkopuolella Jake käy ala-astetta ja on äärimmäisen tylsistynyt, vaipumassa autismin eristyneeseen maailmaan. Järkeä käyttävän isän mielestä pojan tulee suorittaa peruskoulu loppuun. Äiti näkee, että Jaken oikea paikka on yliopisto. Kun tähtitieteen kurssi loppuu, äiti hankkii Jakelle luvan osallistua iltapäivisin yliopiston aurinkokunnan peruskurssille. Jake osaa vastata kysymyksiin, joihin aikuiset opiskelijat eivät osaa.

”Kolmannella kerralla Jaken osallistumisesta luentoon oli tullut koko luokan yhteinen vitsi. Jos kenenkään käsi ei noussut ylös, professori Rhoades odotti hetken ja kääntyi sitten Jaken puoleen toisen silmänsä kulmakarvaa kohottaen. Tavallisesti Jake vastasi oikein, ja lukukauden lopussa hän osallistui jo aktiivisesti luennolle”, äiti kertoo.

”Kun oppilaiden oli jakaannuttava ryhmiin luentosarjan päättävää esitystä varten, kaikki halusivat Jaken kanssa samaan ryhmään.”

Kurssin jälkeen Jake jatkaa aurinkokunnasta tohtori Pehlin johdolla. Käytyään vuoden luennoilla Jake esittää opettajalleen vaihtoehtoisia ideoita, omia teorioitaan. Tohtori Pehl rohkaisee ja kannustaa Jakea uskaltamaan olemaan myös väärässä. Pehl ja äiti näkevät Jakessa tiedemiehen.

Jakesta tulee oikea yliopistoopiskelija. Honours Collegen toimintahenki on, että kaikki opiskelijat muodostavat yhteisön ja auttavat toisiaan niin akateemisesti kuin emotionaalisestikin.

”Jakesta on tullut tärkeä osa yhteisöä. Jaken ja muiden opiskelijoiden välinen ikäero ei tunnu niin suurelta, kuina alun perin luulimme”, äiti kertoo.

”Muut opiskelijat tuntuvat suhtautuvan Jakeen kuin pikkuveljeen. Kun opiskelijat tajusivat, ettei Jakella tule olemaan ajokorttia ennen valmistumista”, he kinastelivat keskenään, kuka saisi ajaa Jaken valmistumisjuhlallisuuksiin.

Jakesta tehdään juttu suuren sanomalehden etusivulle. Tämä johtaa työ- ja stipenditarjouksiin kaikkialta maailmasta, samoin lukuisat yliopistot pyytävät Jakea opiskelijakseen.

Jake kehittää edelleen omaa teoriaansa ja hänestä odotetaan Nobelin palkinnon saajaa.

Autismidiagnoosit lisääntyvät. Autismiin voi liittyä erityislahjakkuutta. On mahdollista, että Suomen yliopistoissa tullaan kohtaamaan lapsinero.

Tuula-Maria Ahonen


  • Painetussa lehdessä sivu 42

ACATIIMI 7/13 tulosta | sulje ikkuna