Apurahatutkijoille yliopistositoumus
Säätiöiden ja rahastojen neuvottelukunta
asetti vuonna 2012 yliopistoyhteistyöryhmän
pohtimaan säätiöiden ja yliopistojen
kitkatekijöitä sekä esittämään toimia niiden
poistamiseksi. Tasan kuukausi sitten
neuvottelukunnan hallitus hyväksyi ohjeistuksen,
jolla parannetaan apurahansaajien asemaa sekä tutkijanuran,
säätiöiden ja apurahojen arvostusta.
Apurahatutkijat ovat monessa yliopistossa kovin
eriarvoisessa asemassa työsuhteessa oleviin verrattuna.
Tämän osoitti jälleen Tieteentekijöiden liiton nuoremmille
tutkijoille teettämä kysely. Osa yliopistoista
ja tiedekunnista vaatii apurahalla työskenteleviltä
tutkijoilta yleiskustannuslisää, työhuonevuokraa,
opetusta tai muuta työpanosta vastineeksi mahdollisuudesta
työskennellä yliopiston tiloissa.
Säätiöiden hyväksymän ohjeistuksen tavoitteena
on, että säätiörahoitus olisi houkutteleva vaihtoehto
niin tutkijan kuin yliopistonkin näkökulmasta. Säätiöiden
mielestä tutkijan tulee voida luottaa siihen, että
hänen toimeentulonsa ja asemansa vastaa palkkasuhteessa
olevan tutkijan asemaa.
— Tämä asia on ollut kovin pitkään vireillä. Jos se
olisi yksikertainen, se olisi ratkaisu jo 1970-luvulla,
kuvaa Säätiöiden ja rahastojen neuvottelukunnan toimitusjohtaja
Liisa Suvikumpu.
Laitosjohtajan allekirjoitus sitoumukseen
Neuvottelukunta suosittelee, että säätiöt siirtyvät
myöntämään sopimusperusteisia apurahoja vuodesta
2014 lähtien. Säätiön, hakijan ja yliopiston välisen sitoumuksen
tarkoitus on taata apurahatutkijalle hankkeen
toteuttamiseen ”tavanomaiset perusedellytykset”
eli tilat ja laitteet samaan tapaan kuin laitoksen
muilla tutkijoilla. Jos hakijalle myönnetään apuraha,
sitoumuksesta tulee osapuolia sitova sopimus.
Hakulomakkeeseen tulee entiseen tapaan hakijan
sitoumus ja allekirjoitus sekä niiden ohella myös
yliopiston auktorisoiman edustajan (tyypillisesti laitosjohtaja)
sitoumus ja allekirjoitus. Tutkijan on siis
hankittava yliopiston suostumus hankkeelleen ennen
apurahan hakemista, kuten esimerkiksi Suomen
Akatemiassa ja monissa ulkomaisissa säätiöissä on ollut
käytäntönä jo pitkään.
Suvikummun mukaan uutta menettelyä on testattu
otoksella eri säätiöissä ja niissä ollaan oltu tyytyväisiä.
Nykyisin käytännöt ovat vaihdelleet kovasti: jotkut säätiöt ovat edellyttäneet vastaavia sitoumuksia
jo aiemminkin, jotkut kuten Maj ja Tor Nesslingin
säätiö sekä Sigrid Juseliuksen säätiö ovat maksaneet
apurahan palkkana.
Viime syksynä neuvottelukunnan työryhmän
kaavailuja esiteltiin Finlandia-talolla Raha etsii tiedettä
-seminaarissa. (Ks. Acatiimi 9/2012). Säätiöiden
ja rahastojen neuvottelukunta on ollut asiasta yhteydessä
myös yliopistoihin. Viime syksynä kaavailua
esiteltiin seminaarissa. UNIFIn hallitus käsitteli asiaa
toukokuussa ja Liisa Suvikummun mukaan suhtautuminen
oli myönteistä.
Mutta ulottuuko UNIFIn suopeus ja uusi käytäntö
ihan laitostasolle saakka, onkin sitten eri asia. Liisa
Suvikumpu toivoo, että tämä malli toisi mukanaan
suunnitelmallisuutta mm. laitosten tilankäytön ratkaisuihin.
— Kaikkien etu on nyt löytää yhteinen sävel. Mikään
asia ei ole kertaheitolla valmis eikä kiveen hakattu.
Tärkeintä on päästä alkuun ja kokeilla tätä yhdessä.
Kriitikoille voi aina sanoa, että tervetuloa esittelemään
parempi malli.
Seitsemän prosentin yliopistokorvaus
Henkilökohtaiseen apurahan myöntöön liittyy suoraan
yliopistolle osoitettu erä overhead eli yliopistokorvaus,
jolla katetaan yliopistossa työskentelevän
apurahatutkijan aiheuttamia kuluja.
Neuvottelukunnan mielestä sopiva yliopistokorvauksen
taso olisi seitsemän prosenttia työskentelyapurahan
suuruudesta. Vaikeasti arvioitavia matkakustannuksia
ei ole tähän sisällytetty. Silti kyseessä
on aika huomattava tulonsiirto säätiöiltä yliopistoille.
Suvikumpu veikkaa, että seitsemän prosenttia on
ehkä eniten puhuttava kohta ohjeistuksessa. Todellisia
hallinnointikuluja on hankala arvioida ja ne vaihtelevat
suuresti tieteenaloittain.
— Varmasti jonkun mielestä seitsemän prosenttia
on liian vähän. Neuvottelukunnan laskelmien mukaan
se on kuitenkin käypä keskiverto korvaus.
Rahoitusmalliin vihdoin mukaan
Syyskuussa hyväksytyn ohjeistuksen toisena keskeisenä
tavoitteena on tehdä säätiörahoitus näkyvämmäksi
eli sisällyttää kotimaisten säätiöiden rahoitus
yliopistojen rahoitusmalliin. Muu kilpailtu
ulkopuolinen rahoitus, mm. ulkomaisilta säätiöiltä
saatu rahoitus, on siinä jo mukana. Suomalaiset säätiöt
rahoittavat tutkimusta yli 200 miljoonalla eurolla
vuodessa, mutta rahoitusmallissa niillä ei ole
sijaa.
— Rahoitusmalli palkitsee yliopistoja edelleen
liian paljon pelkästään tutkintojen määristä. Kaikki
mikä tähtää laadun parantamiseen, on kotiin päin.
Tulevaisuuden kannalta on tärkeintä saada hyviä
osaajia ja hyviä sisältöjä.
Rahoitusmallin seuraava tarkastelupiste on
vuonna 2015. Jotta suomalaiset säätiöt pääsisivät
malliin mukaan, tarvitaan tilastotietoa apurahoituksen
kohdentumisesta eri yliopistoille. Tämä edellyttää
laskuria, jonka avulla säätiörahoitus tulee näkyväksi
ja sen yliopistokohtainen volyymi voidaan
täsmällisesti määritellä. Tilastointi on aloitettava
ensi vuonna.
Kun on olemassa sitoumukset, tiedetään, paljonko
kussakin yliopistossa on apurahatutkijoita ja kuinka
suurella summalla säätiöt rahoittavat yliopistollista
tutkimustoimintaa.
Rahoitusmallin uudistamista valmistellaan paraikaa
työryhmässä, jossa ovat opetus- ja kulttuuriministeriön
lisäksi edustettuina Suomen Akatemia ja
yliopistot. Määräaika on marraskuussa.
Lausuntokierroksen jälkeen tehdään tarvittava
muutos OKM:n asetukseen siten, että rahoitusmallin
uudistamisesta voidaan päättää maaliskuussa
2014 ja se tulisi voimaan 2015. Valmistelussa on puhuttu
julkaisutietojen (Jufo-luokitus) ja opiskelijapalautteen
ottamisesta malliin. Maan hallituksen
rakennepaketissa halutaan lisätä myös 55 opintopistettä
vuodessa suorittavien osuutta. Säätiörahoituksen
määrä ei ole ollut opetus- ja kulttuuriministeriön
kaavailussa mukana.
teksti Kirsti Sintonen
kuva Veikko Somerpuro
- Painetussa lehdessä sivu 24
|