Kolumni Mikko Lahtinen Lain henki
Harvoin on tilaisuus lukea yhtä selvästi lähtökohtansa
ja tarkoituksensa paljastavaa tekstiä kuin
hallituksen esitys eduskunnalle uudeksi yliopistolaiksi.
Se kertoo syvästä epäluottamuksesta demokratiaa
kohtaan ja fundamentalistisesta uskosta
kapitalistiseen kilpailutalouteen, jossa voittojen
maksimointiin tähtäävä “kansainvälinen kilpailu”
on myös tutkimuksen ja yliopistojen arvostuksen
itsestään selvä periaate. Lakiesityksen
perusteluista selviää, että tieteelle luonnollista
kansainvälistä yhteistyötäkin tulee harjoittaa vain
kansainvälisen kilpailukyvyn tähden. Ehkä yllättäen
esitykseen sisältyykin mielenkiintoinen uusnationalistinen
juonne. Tämä nationalismi on
elitistinen ja ylhäältä päin määritelty ontto ideologia,
sillä eihän tiedeyhteisössä kaiketi kukaan
hakeudu yhteistyöhön ulkomaisten kollegoidensa
kanssa pyrkiäkseen näiden muka edustamien
kansakuntien päihittämiseen kansainvälisessä kilpailussa.
Tieteen positiivinen idea on ollut internationalistinen
ja kosmopoliittinen.
Sellaisilla vanhoilla ideoilla kuin sivistys, akateeminen
vapaus tai kriittinen tutkimus ei ole sijaa
lakiesityksen yliopistossa, elleivät ne tuota
mahdollisimman välittömästi euroissa mitattua
tulosta. Vaikka esityksessä puhutaan tutkimuksen
vapaudesta, niin tosiasiallisesti tutkijoilla on vapaus
tutkia niitä aiheita ja aloja, jotka on jossakin
muualla arvioitu riittävän tuottoisiksi tai ainakin
luettu hänen yliopistonsa tehtäviin kansallisessa
ja kansainvälisessä työnjaossa. Väärän aiheen tutkiminen,
jos siihen ylipäätään löytää resursseja, ei
johda yllättäviin tutkimustuloksiin vaan perikatoon.
Eliitin valta
Antidemokraattisuus ja uusliberalistisen kapitalismin
painotukset liittyvät likeisesti toisiinsa. Lakiesityksen henki on, että kunkin yliopiston menestyminen
kansallisessa ja kansainvälisessä kilpailussa
edellyttää päätösvallan keskittämistä liiketaloudellisesti
ajattelevalle eliitille, jolla on
mahdollisuus toimia “joustavasti” ja itsenäisesti
tiede- ja koulutusmarkkinoilla sekä myös suhteessa
henkilöstöön. Esityksen mukaan yliopiston
ylin päättävä toimielin on hallitus, jonka jäsenistä
puolet tulee olla muita kuin yliopistoyhteisön jäseniä.
Nämä valitsee yliopistoyhteisön eri ryhmien
valitsema yliopistokollegio, kun taas rehtorin
ja johtavan hallintohenkilöstön valitsee hallitus.
Rehtori ei voi kuulua hallitukseen, mutta toisaalta
hänen ei enää tarvitse olla yliopiston professori
tai ylipäätään tulla yliopistosta. Riittää
kun rehtori on tohtori. Hänen tehtävänään on
muun muassa vastata yliopiston tehtävien “taloudellisesti
tehokkaasta ja tuloksellisesta hoitamisesta”
sekä päättää henkilöstön ottamisesta ja irtisanomisesta.
Rehtori ei enää ole yliopistoyhteisön
edustaja hallinnossa, vaan liiketaloudellisia
periaatteita soveltava toimitusjohtaja.
Yliopisto tulee edelleen saamaan perusrahoituksensa
valtion budjetista, mutta johdolla on
nyt täysi liiketaloudellinen vastuu yliopiston menestyksestä
sekä riskien hallinnasta. Tällainen
kova tulosvastuu luonnollisestikin panee päättäjät
panostamaan mahdollisimman pikaista rahallista
hyötyä tuottaviin aloihin ja leikkaamaan vähemmän
hyödyllisiltä aloilta henkilöstöä ja toimintoja.
Tämä käy aiempaa helpommin, sillä yliopistoista
tehdään itsenäisiä oikeushenkilöitä ja
koko henkilöstöstä työsopimussuhteisia työntekijöitä.
Muutos “mahdollistaa tarvittaessa myös
joustavamman ja yksilöidymmän henkilöstöpolitiikan
ja antaa työntekijälle mahdollisuuden neuvotella
työsopimuksensa sisällöstä” (yleisperustelut,
s. 45).
Pahenevat ristiriidat
Jos ja kun lakiesitys olennaisilta osiltaan muuttamattomana
hyväksytään eduskunnassa, laki tulee
merkitsemään aiempaa eriarvoisempaa ja epäoikeudenmukaisempaa
suhdetta eri yliopistojen,
alojen ja yksilöiden välillä eli pahenevia ristiriitoja
eli lyhytnäköistä oman edun tavoittelua ja intressikamppailuja
eli koko suomalaisen yliopistolaitoksen
joutumista sisäisen hajaannuksen ja
masentavan eripuraisuuden tilaan. Ihmisyhteisöjä
koskevan historiallisen tietämyksen nojalla ei
ole syytä odottaa, että taloudellisen kilpailun ja
keskinäisen kamppailun varaan rakentuva järjestelmä
voisi tuottaa kuin näkymättömän käden
voimasta todellisuuden, jossa harvojen menestys
ei koituisi monien ja lopulta myös harvojenkin
tappioksi: kun perusta sortuu, ei huippukaan voi
pysyä paikallaan.
Ammattiyhdistystoiminnan kannalta muutokset
tulevat olemaan perin haastavia, kun yhä useammat työsopimusneuvottelut käydään kapeisiin
liiketaloudellisiin tehokkuusperiaatteisiin
nojaavan yliopistoliikelaitoksen ja yksittäisen
työntekijän kesken “joustavan” ja “yksilöllisen”
sopimisen merkeissä. Jokaiseen yliopistoon tulisi
lopultakin saada päätoimiset pääluottamusmiehet
sekä tiedekuntiin nykyistä paljon paremmin
resursoidut luottamusmiehet. Heidän tehtävänsä
tulee olemaan epäkiitollinen, kun yksilöiden ja
ryhmien väliset ristiriidat pahenevat ja yhteistahdosta
voimansa saavan ammattiyhdistysliikkeen
perusta murenee.
Kirjoittaja toimii profesorina (mvs) Tampereen yliopiston
politiikan tutkimuksen laitoksessa.
|