Keskustelua
Tutkimusta voi tehdä myös
yliopistojen ulkopuolella
Suomen Akatemian rahoituspäätökset syksyllä 2013
tuottivat ristiriitaisia tunteita. Ensimmäinen reaktio
oli karvas pettymys: ei rahoitusta — tietenkään. Toinen
havainto: ehdottamani akatemiatutkijahanke oli sijoitettu
toiselle varasijalle. Suolaa haavoihin, vallankin
kun päätöksistä puhelimitse tiedottanut henkilö korosti
toistuvasti, että rahoitus varasijoilta on hyvin, hyvin,
hyvin äärimmäisen harvinaista. Kolmas havainto,
joka kylläkin pulpahti vasta jonkin ajan kuluttua, koski
varasijan tuomaa varmuutta siitä, että hakemuksenhan
täytyi olla loppujen lopuksi kelvollinen, ellei peräti
hyvä. Neljäs ja kenties suurin oivallus oli se, että ensimmäistä
kertaa jokin muu instituutio kuin yliopisto
tai ammattikorkeakoulu oli otettu vakavasti maan tärkeimmän
tutkimusrahoituksen jaossa. Tuolloin kyseinen
instituutio tunnettiin nimellä Suomen Jazz & Pop
Arkisto JAPA, nykyisellään Musiikkiarkisto JAPA.
Pari kuukautta myöhemmin Akatemialta soitettiin
uudestaan. Ylimääräistä rahoitusta oli sittenkin
ilmaantunut, ja kolmen vuoden yrittämisen jälkeen
pikkuruiseen musiikkiarkistoon todellakin saatiin
akatemiatutkijan rahoitus. Samaan aikaan puskaradio
välitti uutisia Nuorisotutkimusseuran saaneen
tutkijatohtorin rahoituksen, ja sittemmin myös Suomalaisen
Kirjallisuuden Seura on ilmaantunut akatemiarahoitteisen
tutkimuksen suorituspaikkojen
joukkoon.
JAPA-hakemuksella oli tietysti syynsä ja seurauksensa.
Syitä ajatellen yksi keskeisimmistä oli vuosien
varrella kasautunut turhautuneisuus ja kiukku
yliopistollista työskentelyä kohtaan. Työskentelin
seitsemäntoista vuotta eri yliopistoissa sekä apurahatutkijana
että palkollisena, ja ainoa havaitsemani
"kehitys" koski hallintoa. Selvimmillään tämä kävi
ilmi jatkuvassa oppiaineiden, laitosten, tiedekuntien
ja kokonaisten yliopistojen tai korkeakoulujen
uudelleenjärjestelyssä sekä erilaisten hallinnollisten
"apuvälineiden" käyttöönotossa. SoleTM oli tuota pikaa ilmaantumisensa jälkeen yksi hoetuimmista akateemisista
kirosanoista. Tällä hetkellä vaikuttaa siltä,
että "kokonaiskustannusmalli" on vähintäänkin yhtä
paha epäasiallisen kielenkäytön muoto.
Samaisen seitsemäntoista vuoden kuluessa kiinnitin
huomiota myös siihen, miten yliopistopedagogista
kouluttautumista — ja kenties myös osaamista — alettiin
vaatia enemmän ja enemmän. Olen toki tavannut
moniakin yliopisto-opettajia, joille pedagogiset
opinnot o(lisi)vat olleet hyödyksi, mutta vastaavasti
olen käymilläni yo-peda-kursseilla törmännyt moniin,
jotka ovat olleet läsnä vain hallinnollisesta pakosta.
En ole myöskään täysin vakuuttunut siitä, että
opetustehtäviä haettaessa vaadituilla monisivuisilla
akateemisilla portfolioilla opetusfilosofioineen on lopulta
muuta kuin hallinnollista painoarvoa.
Viimeisimmän yliopistolain myötä erityisesti tutkimus-
ja opetushenkilöstön tyytymättömyys on vain
lisääntynyt — todistusaineistoa tästä löytyy tuon tuostakin
myös Acatiimin sivuilta. Jos kohta lakiuudistuksen
yhtenä tavoitteena on ollut hallinnon keventäminen,
uusia hallintoyksiköitä ilmaantuu tuon tuostakin,
eikä yliopistollisen päätöksenteon "tehostaminen"
välttämättä vastaa hyvää hallintotapaa saati ole edistänyt
työntekijöiden hyvinvointia. Usein mieleni onkin
tehnyt ehdottaa yliopistoille ohjenuoraksi Harry Potter
-maailmasta tutun Dolores Pimennon toteamus: "kehitystä
kehityksen vuoksi ei tule rohkaista". Se, että
Suomen ja sitä myöten yliopistojen hallituksissa tästä
neuvosta ei juuri ole piitattu, ei välttämättä ole kuitenkaan
huono asia – ottaen huomioon, että Pimento
edusti sangen totalitaristista hallintoa.
Oli miten oli, Suomen Akatemian myönteinen rahoituspäätös
itsenäiselle ja yliopistolain ulkopuoliselle
arkistolle sai kuitenkin ajattelemaan, että myönteistäkin
kehitystä esiintyy. Pian päätöksestä kuitenkin
paljastui merkillinen — ja merkittävä — yksityiskohta.
Rahoitus itsessään on laskutusperusteista, mutta
suorituspaikoilla on mahdollisuus anoa ennakkoa.
Rahoitusehtojen mukaan ennakkoon ovat kuitenkin
oikeutettuja vain yliopistot ja ammattikorkeakoulut,
ja hetken tilanne vaikuttikin JAPAn kannalta
mahdottomalta ja epätoivoiselta.
Rahoitusehdoissa ennakonhakuoikeuksien rajoituksia
ei perusteltu tarkemmin, mutta onneksi
muutaman päivän tiiviin kirjeenvaihdon ja neuvottelujen
jälkeen Akatemian hallinnosta (!) myönnettiin,
että Valtionavustuslain 12 § perusteella myös
muut lain piiriin kuuluvat organisaatiot ja laitokset
voivat tehdä samoin. Tämä tietysti herätti suuren
kysymyksen: miksi rahoitusehtoihin on ylipäätään
kirjattu ennakonhakuoikeutta koskeva rajoitus,
mikäli se on ohitettavissa lakipykälillä?
Akateemisilta kirosanoilta ei ole voinut niiltäkään
välttyä JAPAn käytävillä. Kokonaiskustannusmalli
on toisin sanoen tuottanut runsain
mitoin päänraavintaa ja tikkuja sormiin, jo hakemusvaiheesta
lähtien. Tässä suhteessa tietty kaikki
akatemiarahoituksen varassa toimivat hankkeet
ovat samassa jamassa. Toki se, että yliopistot
eivät omista omarahoitus- ja yleiskustannuslaskentamalleistaan
hiisku ulkopuolelle, ja että Suomen
Akatemialla ei ole ollut juuri konkreettisia
käytännön neuvoja antaa, kielii mallin käyttökelpoisuuden
kyseenalaisuudesta. Ensimmäinen rahoitusvuosi
on kuitenkin onnellisesti ohi, joskaan
ei ilman kirjanpidollisia korjausliikkeitä.
Useimmat kollegani työskentelevät yliopistolla,
mutta monikaan heistä ei ole tyytyväinen. Tunnen
syyllisyyttä rehvastellessani asemallani. Lopuksi,
tai jossain välissä, sanon: "Hae rahoitusta jonnekin
muualle. Se on mahdollista."
Mutta se ei tietenkään ole pysyvää eikä turvallista.
Toisaalta mikäpä olisi, nykyhetken iteroinnit
ja vatuloinnit huomioon ottaen. Silti valitusvirrelle
yliopistollisen työskentelyn kurjuudesta on
vaihtoehtoja. Yksi niistä on olla hiljaa, toinen etsiä
muita suorituspaikkoja. Voi olla, että aina ratkaisut
eivät vastaa yliopistojen resursseja, mutta oma
kokemukseni on toistaiseksi ollut akateemisen
vapauden kannalta ylittämätön ja ennen kaikkea
voimaannuttava.
Antti-Ville Kärjä
- Painetussa lehdessä sivu 40
|