6/15

  • pääsivu
  • sisällys
  •  
     

    Keskustelua

    Tutkimusta voi tehdä myös yliopistojen ulkopuolella

    Suomen Akatemian rahoituspäätökset syksyllä 2013 tuottivat ristiriitaisia tunteita. Ensimmäinen reaktio oli karvas pettymys: ei rahoitusta tietenkään. Toinen havainto: ehdottamani akatemiatutkijahanke oli sijoitettu toiselle varasijalle. Suolaa haavoihin, vallankin kun päätöksistä puhelimitse tiedottanut henkilö korosti toistuvasti, että rahoitus varasijoilta on hyvin, hyvin, hyvin äärimmäisen harvinaista. Kolmas havainto, joka kylläkin pulpahti vasta jonkin ajan kuluttua, koski varasijan tuomaa varmuutta siitä, että hakemuksenhan täytyi olla loppujen lopuksi kelvollinen, ellei peräti hyvä. Neljäs ja kenties suurin oivallus oli se, että ensimmäistä kertaa jokin muu instituutio kuin yliopisto tai ammattikorkeakoulu oli otettu vakavasti maan tärkeimmän tutkimusrahoituksen jaossa. Tuolloin kyseinen instituutio tunnettiin nimellä Suomen Jazz & Pop Arkisto JAPA, nykyisellään Musiikkiarkisto JAPA.

    Pari kuukautta myöhemmin Akatemialta soitettiin uudestaan. Ylimääräistä rahoitusta oli sittenkin ilmaantunut, ja kolmen vuoden yrittämisen jälkeen pikkuruiseen musiikkiarkistoon todellakin saatiin akatemiatutkijan rahoitus. Samaan aikaan puskaradio välitti uutisia Nuorisotutkimusseuran saaneen tutkijatohtorin rahoituksen, ja sittemmin myös Suomalaisen Kirjallisuuden Seura on ilmaantunut akatemiarahoitteisen tutkimuksen suorituspaikkojen joukkoon.

    JAPA-hakemuksella oli tietysti syynsä ja seurauksensa. Syitä ajatellen yksi keskeisimmistä oli vuosien varrella kasautunut turhautuneisuus ja kiukku yliopistollista työskentelyä kohtaan. Työskentelin seitsemäntoista vuotta eri yliopistoissa sekä apurahatutkijana että palkollisena, ja ainoa havaitsemani "kehitys" koski hallintoa. Selvimmillään tämä kävi ilmi jatkuvassa oppiaineiden, laitosten, tiedekuntien ja kokonaisten yliopistojen tai korkeakoulujen uudelleenjärjestelyssä sekä erilaisten hallinnollisten "apuvälineiden" käyttöönotossa. SoleTM oli tuota pikaa ilmaantumisensa jälkeen yksi hoetuimmista akateemisista kirosanoista. Tällä hetkellä vaikuttaa siltä, että "kokonaiskustannusmalli" on vähintäänkin yhtä paha epäasiallisen kielenkäytön muoto.

    Samaisen seitsemäntoista vuoden kuluessa kiinnitin huomiota myös siihen, miten yliopistopedagogista kouluttautumista ja kenties myös osaamista alettiin vaatia enemmän ja enemmän. Olen toki tavannut moniakin yliopisto-opettajia, joille pedagogiset opinnot o(lisi)vat olleet hyödyksi, mutta vastaavasti olen käymilläni yo-peda-kursseilla törmännyt moniin, jotka ovat olleet läsnä vain hallinnollisesta pakosta. En ole myöskään täysin vakuuttunut siitä, että opetustehtäviä haettaessa vaadituilla monisivuisilla akateemisilla portfolioilla opetusfilosofioineen on lopulta muuta kuin hallinnollista painoarvoa.

    Viimeisimmän yliopistolain myötä erityisesti tutkimus- ja opetushenkilöstön tyytymättömyys on vain lisääntynyt todistusaineistoa tästä löytyy tuon tuostakin myös Acatiimin sivuilta. Jos kohta lakiuudistuksen yhtenä tavoitteena on ollut hallinnon keventäminen, uusia hallintoyksiköitä ilmaantuu tuon tuostakin, eikä yliopistollisen päätöksenteon "tehostaminen" välttämättä vastaa hyvää hallintotapaa saati ole edistänyt työntekijöiden hyvinvointia. Usein mieleni onkin tehnyt ehdottaa yliopistoille ohjenuoraksi Harry Potter -maailmasta tutun Dolores Pimennon toteamus: "kehitystä kehityksen vuoksi ei tule rohkaista". Se, että Suomen ja sitä myöten yliopistojen hallituksissa tästä neuvosta ei juuri ole piitattu, ei välttämättä ole kuitenkaan huono asia ottaen huomioon, että Pimento edusti sangen totalitaristista hallintoa.

    Oli miten oli, Suomen Akatemian myönteinen rahoituspäätös itsenäiselle ja yliopistolain ulkopuoliselle arkistolle sai kuitenkin ajattelemaan, että myönteistäkin kehitystä esiintyy. Pian päätöksestä kuitenkin paljastui merkillinen ja merkittävä yksityiskohta. Rahoitus itsessään on laskutusperusteista, mutta suorituspaikoilla on mahdollisuus anoa ennakkoa. Rahoitusehtojen mukaan ennakkoon ovat kuitenkin oikeutettuja vain yliopistot ja ammattikorkeakoulut, ja hetken tilanne vaikuttikin JAPAn kannalta mahdottomalta ja epätoivoiselta.

    Rahoitusehdoissa ennakonhakuoikeuksien rajoituksia ei perusteltu tarkemmin, mutta onneksi muutaman päivän tiiviin kirjeenvaihdon ja neuvottelujen jälkeen Akatemian hallinnosta (!) myönnettiin, että Valtionavustuslain 12 perusteella myös muut lain piiriin kuuluvat organisaatiot ja laitokset voivat tehdä samoin. Tämä tietysti herätti suuren kysymyksen: miksi rahoitusehtoihin on ylipäätään kirjattu ennakonhakuoikeutta koskeva rajoitus, mikäli se on ohitettavissa lakipykälillä?

    Akateemisilta kirosanoilta ei ole voinut niiltäkään välttyä JAPAn käytävillä. Kokonaiskustannusmalli on toisin sanoen tuottanut runsain mitoin päänraavintaa ja tikkuja sormiin, jo hakemusvaiheesta lähtien. Tässä suhteessa tietty kaikki akatemiarahoituksen varassa toimivat hankkeet ovat samassa jamassa. Toki se, että yliopistot eivät omista omarahoitus- ja yleiskustannuslaskentamalleistaan hiisku ulkopuolelle, ja että Suomen Akatemialla ei ole ollut juuri konkreettisia käytännön neuvoja antaa, kielii mallin käyttökelpoisuuden kyseenalaisuudesta. Ensimmäinen rahoitusvuosi on kuitenkin onnellisesti ohi, joskaan ei ilman kirjanpidollisia korjausliikkeitä.

    Useimmat kollegani työskentelevät yliopistolla, mutta monikaan heistä ei ole tyytyväinen. Tunnen syyllisyyttä rehvastellessani asemallani. Lopuksi, tai jossain välissä, sanon: "Hae rahoitusta jonnekin muualle. Se on mahdollista."

    Mutta se ei tietenkään ole pysyvää eikä turvallista. Toisaalta mikäpä olisi, nykyhetken iteroinnit ja vatuloinnit huomioon ottaen. Silti valitusvirrelle yliopistollisen työskentelyn kurjuudesta on vaihtoehtoja. Yksi niistä on olla hiljaa, toinen etsiä muita suorituspaikkoja. Voi olla, että aina ratkaisut eivät vastaa yliopistojen resursseja, mutta oma kokemukseni on toistaiseksi ollut akateemisen vapauden kannalta ylittämätön ja ennen kaikkea voimaannuttava.

    Antti-Ville Kärjä


    • Painetussa lehdessä sivu 40