Kirja-arviot
|
Uomo universale muistelee
Matti Klinge:
Kadonnutta aikaa löytämässä.
Siltala 2012. 557 s.
|
Yliopiston historiasta löytyy tutkijoita joiden persoonassa
ja henkilöhistoriassa ruumiillistuu tuon
kouluista korkeimman olemus ja henki. Yksi heistä
on Matti Klinge, joka huoliteltuine pukeutumis- ja
käytöstapoineen kelpaisi tämän sivistyslaitoksen
suoranaiseksi symboliksi.
Kadonnutta aikaa löytämässä on Klingen muistelmien
ensimmäinen osa, jossa muistelijan henkilökohtaista
elämää on mahdotonta erottaa niin yliopiston
kuin muunkaan ympäröivän kulttuurin elämästä.
Kadonnutta aikaa löytämässä alkaa Klingen syntymästä
vuonna 1936 ja päättyy vuoteen 1960, jolloin
Klinge vihittiin maisteriksi. Matkaa värittää runsas
ja monipuolinen kuvitus valokuvista, piirroksista ja
maalauksista kirjojen kansiin ja teatterilippuihin.
Klingen äiti Aune oli farmaseutti ja työskenteli
yliopiston apteekissa. Isä Paul taas toimi pankkivirkailijana
Kansallis-Osake-Pankissa ja kohosi myöhemmin
pankin johtokunnan jäseneksi ja — hyvän
kielitaitonsa vuoksi — ulkomaansuhteiden hoitajaksi.
Vaikka isä työskenteli pankissa, perhe ei ollut
taloudellisesti rikas. Mutta henkistä, kulttuurellista
pääomaa oli sitäkin enemmän, mikä on sikäli
erikoista ja merkittävää, että kumpikaan Klingen
vanhemmista ei ollut ylioppilas. Vanhempien näkemys
sivistyneestä ihmisestä oli antiikin ja renessanssihumanismin
mukainen uomo
universale, joka on
sivistynyt, kielitaitoinen,
ystävällinen,
vieraanvarainen ja
avoin käyttäytymisessään.
Kautta muistelmien
Klinge arvosteleekin
kapeata käsitystä
sivistyksestä
pelkkänä tietojen ja
taitojen omaksumisena
— todellisen sivistyksen
ytimessä
on korkea moraali
ja sen mukainen käytös.
Normaalilyseossa Klinge tutustui Anto Leikolaan
ja Pentti Saarikoskeen, mutta tämä suomen kulttuurielämän
tuleva kärkikolmikko tunnetaan jo niin
hyvin, että Klingekään ei onnistu tuomaan mitään uutta ja mullistavaa aiheesta
esiin.
Erittäin kiintoisa ja
tärkeä hahmo on kulttuurihistorian
dosentti,
WSOY: n kirjallinen johtaja
ja Anto Leikolan eno
Nenno (Eino E.) Suolahti.
Hän toimi Klingen mentorina
ja tietyn selvännäköisyyden
omaavana johdattajana,
joka jo varhain
huomasi Klingen kyvyt ja
mahdollisuudet ja jota ilman
Klinge olisi saattanut
päätyä aivan eri uralle.
Klinge pohti ja horjui
pitkään eri vaihtoehtojen
välillä journalismista
runouteen ja maalaustaiteeseen.
Kirjan runsaasta
kuvituksesta merkittävä
osa on Klingen eri aikoina
ja eri paikoissa — Helsingistä Pariisiin — tekemiä
maalauksia ja piirroksia. Niitä katsellessa ei pidä
lainkaan liioitteluna, että monet ihmiset ovat ihmetelleet,
miksi Klinge ei ryhtynyt taiteilijaksi.
Klingen toiminta olikin etenkin yliopistossa hyvin
monipuolista, niin teorian kuin käytännönkin
tasolla, ja on helpompi luetella asiat, joihin hän ei
osallistunut ja menestynyt kuin ne, joihin hän otti
aktiivisesti osaa. Toiminta Ylioppilaskunnan hallituksessa
ja Eteläsuomalaisen päätoimittajana ovat
esimerkkejä Klingen opiskeluajan aktiviteeteista.
Kirja tuo hienosti esiin, miten Klingen antiikin
ja renessanssihumanismin mukainen näkemys oppineisuudesta
monipuolisena teorian ja käytännön
dialogina toteutuu ja saa vahvistuksen hänen omassa
elämässään.
Klinge on kirjoittamassa Kadonneen ajan löytämiselle
jatkoa — onkin äärettömän kiintoisaa
nähdä, mitä kaikkea Klinge löytää ja kohtaa, kun
värikäs ja kumouksellinen 1960-luku lähtee kunnolla
käyntiin.
Pekka Wahlstedt
- Painetussa lehdessä sivu 40
|