6/13

  • pääsivu
  • sisällys
  •  
     

    Kirja-arviot

    Uomo universale muistelee

    Matti Klinge:
    Kadonnutta aikaa löytämässä.
    Siltala 2012. 557 s.

    Yliopiston historiasta löytyy tutkijoita joiden persoonassa ja henkilöhistoriassa ruumiillistuu tuon kouluista korkeimman olemus ja henki. Yksi heistä on Matti Klinge, joka huoliteltuine pukeutumis- ja käytöstapoineen kelpaisi tämän sivistyslaitoksen suoranaiseksi symboliksi.

    Kadonnutta aikaa löytämässä on Klingen muistelmien ensimmäinen osa, jossa muistelijan henkilökohtaista elämää on mahdotonta erottaa niin yliopiston kuin muunkaan ympäröivän kulttuurin elämästä.

    Kadonnutta aikaa löytämässä alkaa Klingen syntymästä vuonna 1936 ja päättyy vuoteen 1960, jolloin Klinge vihittiin maisteriksi. Matkaa värittää runsas ja monipuolinen kuvitus valokuvista, piirroksista ja maalauksista kirjojen kansiin ja teatterilippuihin.

    Klingen äiti Aune oli farmaseutti ja työskenteli yliopiston apteekissa. Isä Paul taas toimi pankkivirkailijana Kansallis-Osake-Pankissa ja kohosi myöhemmin pankin johtokunnan jäseneksi ja hyvän kielitaitonsa vuoksi ulkomaansuhteiden hoitajaksi.

    Vaikka isä työskenteli pankissa, perhe ei ollut taloudellisesti rikas. Mutta henkistä, kulttuurellista pääomaa oli sitäkin enemmän, mikä on sikäli erikoista ja merkittävää, että kumpikaan Klingen vanhemmista ei ollut ylioppilas. Vanhempien näkemys sivistyneestä ihmisestä oli antiikin ja renessanssihumanismin mukainen uomo universale, joka on sivistynyt, kielitaitoinen, ystävällinen, vieraanvarainen ja avoin käyttäytymisessään.

    Kautta muistelmien Klinge arvosteleekin kapeata käsitystä sivistyksestä pelkkänä tietojen ja taitojen omaksumisena todellisen sivistyksen ytimessä on korkea moraali ja sen mukainen käytös.

    Normaalilyseossa Klinge tutustui Anto Leikolaan ja Pentti Saarikoskeen, mutta tämä suomen kulttuurielämän tuleva kärkikolmikko tunnetaan jo niin hyvin, että Klingekään ei onnistu tuomaan mitään uutta ja mullistavaa aiheesta esiin.

    Erittäin kiintoisa ja tärkeä hahmo on kulttuurihistorian dosentti, WSOY: n kirjallinen johtaja ja Anto Leikolan eno Nenno (Eino E.) Suolahti. Hän toimi Klingen mentorina ja tietyn selvännäköisyyden omaavana johdattajana, joka jo varhain huomasi Klingen kyvyt ja mahdollisuudet ja jota ilman Klinge olisi saattanut päätyä aivan eri uralle.

    Klinge pohti ja horjui pitkään eri vaihtoehtojen välillä journalismista runouteen ja maalaustaiteeseen. Kirjan runsaasta kuvituksesta merkittävä osa on Klingen eri aikoina ja eri paikoissa Helsingistä Pariisiin tekemiä maalauksia ja piirroksia. Niitä katsellessa ei pidä lainkaan liioitteluna, että monet ihmiset ovat ihmetelleet, miksi Klinge ei ryhtynyt taiteilijaksi.

    Klingen toiminta olikin etenkin yliopistossa hyvin monipuolista, niin teorian kuin käytännönkin tasolla, ja on helpompi luetella asiat, joihin hän ei osallistunut ja menestynyt kuin ne, joihin hän otti aktiivisesti osaa. Toiminta Ylioppilaskunnan hallituksessa ja Eteläsuomalaisen päätoimittajana ovat esimerkkejä Klingen opiskeluajan aktiviteeteista.

    Kirja tuo hienosti esiin, miten Klingen antiikin ja renessanssihumanismin mukainen näkemys oppineisuudesta monipuolisena teorian ja käytännön dialogina toteutuu ja saa vahvistuksen hänen omassa elämässään.

    Klinge on kirjoittamassa Kadonneen ajan löytämiselle jatkoa onkin äärettömän kiintoisaa nähdä, mitä kaikkea Klinge löytää ja kohtaa, kun värikäs ja kumouksellinen 1960-luku lähtee kunnolla käyntiin.

    Pekka Wahlstedt


    • Painetussa lehdessä sivu 40