Tutkijan yksinäisyys
Kymmenien miljoonien ihmisten
puhuma kieli voi Suomessa olla
eksoottinen erikoisuus. Niin ovat
myös näiden kielten tutkijat.
Omasta maasta kollegoja ei löydy
Kun Yhdysvallat
lokakuussa 2001
hyökkäsi Afganistaniin,
sillä oli
joukkoja, aseita ja
syyskuun 11. päivän
terrori-iskujen
jälkeen myös
kansan tuki. Jotain siltä kuitenkin puuttui:
kieli, jolla keskustella tavallisten afgaanien
kanssa.
Paštu on Afganistanin puhutuin kieli,
mutta yksikään yhdysvaltalainen yliopisto
ei tarjonnut sen opetusta ennen syyskuun
iskuja. Osaajia ei löytynyt paljon sen enempää
myöskään FBI:sta tai CIA:sta.
Maan hallitus ja asevoimat ryhtyivät kiireesti
haalimaan paštun puhujia. Uusia kielikeskuksia
perustettiin, ja Keski-Aasiassa
puhuttujen kielten opetuksen valtionapua
kasvatettiin heti seuraavan vuoden alussa
kymmenillä miljoonilla dollareilla.
Etelä-Aasian tutkimuksen professorin
Klaus Karttusen antama raadollinen esimerkki
kuvaa hyvin sitä, miten marginaalissa
oleva kieli voi hetkessä nousta suurvallan
valtapolitiikan keskiöön.
Marginaalissa oleminen on tietenkin
suhteellista: paštullakin on maailmassa
kymmeniä miljoonia puhujia.
— Se on aina hupaisaa, kun Suomessa
meidän laitoksellamme tutkittavista kielistä
kuten kiinasta, arabiasta, swahilista
ja japanista puhutaan harvinaisina kielinä,
bantukielten yliopistonlehtori Lotta Aunio
hymähtää.
Siitä ei kuitenkaan päästä mihinkään, että
Karttunen, Aunio ja juutalaisen kulttuurin
tutkimuksen dosentti Simo Muir Helsingin
yliopiston Maailman kulttuurien laitokselta
ovat Suomessa harvinaisuuksia — aika lailla
alojensa ainoita tutkijoita. Asia ei ole pelkkä
kiinnostava yksityiskohta, vaan vaikuttaa monella tavalla heidän arkeensa.
Muirin tutkimuskenttää esimerkiksi on Suomen
juutalainen yhteisö, jota ei juuri ole tutkittu kielen
eikä kulttuurin kannalta. Tutkimuskirjallisuus on vähissä.
— Väitöskirjaa tehdessäni jouduin selvittämään
esimerkiksi yhdistystoimintaa varsinaisen aiheeni
ohessa. Työ olisi ollut paljon helpompaa, jos olisi voinut
tukeutua muiden tutkimukseen. Välillä oli aika
yksinäinen olo, Muir kertoo.
Aunio kertoo olevansa iloinen, että Göteborgin
yliopistossa aloitti viime vuoden elokuussa uusi afrikkalaisten
kielten professori, joka on tutkinut myös
hänen erikoisalaansa, bantukielten tooneja. Niinkin
lähellä on nyt saman alan tutkija.
— Tykkään meidän laitoksemme ilmapiiristä,
mutta kateeksi käy niitä, joilla on naapurihuoneessa
joku, jolta voi käydä kysymässä omasta tutkimusalasta.
Siellä, missä on enemmän samaa aihetta tutkivia
ihmisiä, ajatuksetkin pääsevät kypsymään luontevammin
ihan kahvipöytäkeskusteluissa. Me joudumme
lähtemään varta vasten johonkin konferenssiin.
Hyviä puolia pienen aineen opiskelussa ja tutkimuksessa
ovat ainakin itsenäisyys ja mahdollisuus
henkilökohtaiseen ohjaukseen — jos sellaista ylipäänsä
on tarjolla. Graduseminaarissa on todennäköisesti
niin vähän osallistujia, että ohjaaja ehtii paneutua
kaikkiin töihin.
— Kun aikanaan luin Miten meistä tuli historian
tohtoreita -kirjan, kiinnitin huomiota siihen, että kovin
moni kirjoitti professorin tarjonneen väitöskirjan
aihetta ota tai jätä -periaatteella. Meillä aletaan jo
proseminaarissa etsiä omaa aihetta, joka kiinnostaa,
Karttunen sanoo.
— Tässä tulee tosin esiin myös se negatiivinen
puoli, että oman aiheen kanssa on usein yksin, Aunio
lisää.
Tiukassa taloustilanteessa pienten oppiaineiden tutkijat
ovat erityisen yksinäisiä. Maailman kulttuurien
laitoksellakin odotetaan edelleen seuraajaa assyriologian
professori Simo Parpolalle, joka jäi eläkkeelle
vuonna 2009. Pätevistä hakijoista työn täyttäminen
ei ole kiinni, Karttunen sanoo, vaan rahasta.
— Monta pätevää löytyisi jopa Suomesta, ja korkeimmat
viranhaut ovat nykyään ilman muuta kansainvälisiä,
hän toteaa.
Yliopistot ovat talousvaikeuksissa kaikkialla Euroopassa,
mutta yhden tai kahden viran oppiaineista
höylättävää ja tehostettavaa on vaikea löytää. Säästöjä
saadaan, kun avautunut virka jätetään täyttämättä.
Saksassa pienistä, valtaväestön silmiin eksoottisilta
näyttävistä oppiaineista puhutaan joskus pahansuovasti
”orkidea-aineina”: ne ovat kauniita, mutta
kalliita ja hyödyttömiä.
— Onhan se ihan selvää, että ei Suomessa kannata
panostaa siihen, että meillä olisi suuret joukot egyptologeja
tai assyriologeja tai Intian klassisen kulttuurin
tutkijoita. Mutta kyllä kai sentään jonkun olisi
hyödyllistä osata kertoa niistä täälläkin? Karttunen
pohtii.
Kun Euroopan väestö ikääntyy ja talous taantuu,
monet länsimaiset yritykset hakevat kasvua Aasiasta.
Afrikkakin kiinnostaa, sillä kuten Maailmanpankki
viime vuoden lopulla ennusti, maanosa saattaa olla
samanlaisen talouskasvun kynnyksellä kuin Aasia
parikymmentä vuotta sitten.
Karttunen uskoo, että Suomessakin nähdään
maanosien taloudelliset mahdollisuudet. Hän kuitenkin
epäilee, ovatko suomalaiset yritykset henkisesti
valmiita toimimaan vieraissa kulttuureissa.
— Helposti ajatellaan, että kielitaidoksi riittää
englanti, ja kulttuurintuntemukseksi se, että kyselee
vähän vinkkejä vieraan maan asukkaalta.
Kolmikolta löytyy paljon hauskoja anekdootteja siitä, miten
hyödylliseksi heidän osaamisensa on osoittautunut.
— Eräällä kennelinpitäjällä oli emokoira, jolla oli
afrikkalainen nimi, ja hän halusi sellaiset myös pennuille.
Tällaisia kyselyitä tulee aina välillä, Aunio
muistelee.
— Minäkin yleensä aina vastaan tiedon kysyjille
ystävällisesti. Siihen vedin kerran rajan, että minun
tehtäviini ei kuulu neuvoa, miten joku itämainen uskonnollinen
käsite tulee tatuoida, Karttunen linjaa.
Yleensä kyselyt ovat kuitenkin mielekkäitä. Muir
esimerkiksi saa usein avunpyyntöjä pohjoisamerikkalaisen
kirjallisuuden kääntäjiltä, jotka kaipaavat
apua suomentaessaan juutalaiseen kulttuuriin liittyviä
termejä.
— Toinen iso ryhmä on sukututkijat. Sukututkimus
on nyt in, ja monet suomenjuutalaiset tai ulkomaalaiset,
joilla on kytköksiä Suomeen, hakevat
tietoa arkistoista. Mutta eihän Kansallisarkistossa ole
virkailijoita, jotka osaisivat lukea vanhoja hepreantai
jiddišinkielisiä asiakirjoja.
Aunio näkee koko Maailman kulttuurien laitoksen
yleissivistävänä yksikkönä, joka voi avata suomalaisten
silmiä ulkomaailmalle. Hyvä alku olisi se,
että pinta-alaltaan ja kulttuuriltaan valtavia Afrikkaa
ja Aasiaa ei niputettaisi aina yhdeksi kiinteäksi kokonaisuudeksi.
On helppoa nauraa sille tietämättömälle, joka kyseli
laitoksen kansliasta, mitä joku sana on ”afrikaksi”.
Totiseksi vetää psykiatri, jonka Afrikasta lähtöisin
oleva potilas oli tehnyt rikoksen. Psykiatri halusi
ymmärtää potilastaan paremmin, joten hän tarttui
puhelimeen ja kysyi tutkijalta, ”onko niillä kaikilla
tällainen moraali?”
— Hyvin koulutetun ihmisen ensimmäinen tulkinta
ihmisen käytöksestä liittyi siihen, että tämä oli
tullut tietystä maasta, eikä esimerkiksi siihen, että
tämä olisi saanut traumoja sodassa. Häkellyttävää,
Aunio sanoo.
Tietämättömyyden lisäksi vieraiden kulttuurien ja kielten
tutkijat ovat törmänneet suvaitsemattomuuteen
ja suoranaiseen rasismiin. Muir esimerkiksi on saanut
huomata, että antisemitismi ja toinen maailmansota
ovat yhä kipeitä aiheita juutalaisuuden tutkimuksessa.
Hän sai vuonna 2008 kovistelevia puheluja jopa
eräältä professorilta, joka ei pitänyt Muirin tutkimuksesta,
joka käsitteli Helsingin yliopiston 1930-luvun
antisemitismiä.
— Jos pysyy puhtaasti kielitieteessä, selviää ihan
hyvin. Mutta kun puhutaan juutalaisten historiasta ja
Suomesta, liikutaan heikoilla jäillä. Vaikka erillissodan
käsite on tieteessä torpattu, Suomi nähdään edelleen
mielellään uhrin asemassa. Siinä ei muita uhreja
kaivata, Muir kertoo.
Suomalaisten tutkijakollegoiden suurta enemmistöä
ei ahdasmielisyydestä voi syyttää. Aunio arvelee,
että Suomessa ei silti välttämättä osata arvioida,
minkä tasoista meillä pienten mutta maailmalla suurten
alojen tutkimus todella on.
Muirin työryhmän viiden vuoden takainen rahoitushakemus
esimerkiksi arvioitiin Suomen Akatemiassa
kolmosen arvoiseksi. Kun päätöksiä tekevä
Akatemian työryhmä vaihtui, Muirin ryhmä haki samalla
hakemuksella uudestaan. Tällä kertaa hakemus
arvioitiin viitoseksi. Ensimmäisellä yrityksellä arvion
tehnyt työryhmä oli kokonaan suomalainen, toisella
kerralla kokonaan ulkomaalainen.
Muir julkaisi kesällä kollegansa Hana Worthenin kanssa
toimittamansa kirjan Finland's Holocaust: Silences
of History. Hän valmistautui julkaisuun vaihtamalla
puhelinnumeronsa salaiseksi. Äärioikeisto Suomessa
-kirjan julkistamistilaisuudessa Jyväskylässä tapahtunut
puukotus mietityttää myös.
— Se on pelottavaa. En haluaisi antaa näille kiihkoilijoille
valtaa, mutta toisaalta haluan olla itse rauhassa,
hän aprikoi.
Yhden tutkijan huoli omasta turvallisuudesta voi
olla koko tiedeyhteisön ja yhteiskunnan tragedia. Jos
pienen alan tutkija joutuu oman turvallisuutensa takia
vetäytymään julkisuudesta, Suomessa ei välttämättä
ole ketään, jonka puoleen kääntäjät, toimittajat,
poliitikot — tai psykiatrit — voisivat tarvittaessa
kääntyä.
Äärimmilleen vietynä kehitys voisi johtaa siihen,
että kukaan ei halua edes tutkia arkaluontoisia aiheita.
Pelastukseksi voi silti koitua se, että juutalaista
kulttuuria, bantukielten tooneja tai klassista hindirunoutta
voi tutkia vain yliopistossa, eivätkä tutkijat
halua tehdä mitään muuta. Muirkin opiskeli alun alkaen
arkkitehtuuria, mutta jiddiš vei mennessään –
päätös, jota monen tutun on ollut vaikea ymmärtää.
— Ei tällaista hommaa viitsisi tehdä vain elannon
takia. Kaikessa tutkimuksessa tulee vaiheita, jolloin
työ maistuu ihan puulta. Saadakseen jotain aikaiseksi
täytyy olla intohimoa ja syvä kiinnostus tutkimuskysymykseen.
Meillä tämä vielä korostuu, koska
joudumme puurtamaan yksin. Meidän täytyy oikeasti
tykätä siitä, mitä teemme, Lotta Aunio toteaa.
Miten hyvin alasi
tunnetaan Suomessa?
Simo Muir: ”Jiddiš leimataan suomalaisissa
tietokirjoissa edelleen sekakieleksi,
toisin kuin vaikka englanti, jonka kehityksessä
on samoja piirteitä. Harvalla on
käsitystä jiddiš-kulttuurin laajuudesta.
Maailmansotien välillä jiddišiä puhui
11–16 miljoonaa ihmistä, ja sillä tuotetun
kulttuurin ja kirjallisuuden määrä on
valtava, vaikka suomalaiseen kirjallisuuteen
ja kulttuuriin verrattuna. Toisen
maailmansodan jälkeen kieli kuitenkin
pitkälti näivettyi. Jopa monien juutalaisen
kulttuurin tutkijoiden tietämys
jiddišin hävinneestä maailmasta on
käsittämättömän heikko.”
Klaus Karttunen: ”Aasialaisten syklinen
aikakäsitys on ollut viime vuosina
muodikas idea, jonka pohjalta väännetään
vaikka minkälaista myyttiä. Suuren
tsunamin jälkeen Hesarissa esiintyi
’asiantuntija’, joka selitti, että syklisen
aikakäsityksen takia intialaiset eivät koe
lapsen menetystä yhtä raskaasti kuin
me. Tämä on niin karkeaa rasismia kuin
ikinä voi olla. Syklinen aikakäsitys on
kyllä olemassa oleva filosofinen käsite,
mutta sillä ei nyt eikä ennen ole ollut
mitään tekemistä ihmisten tavallisten
elämän kanssa.”
Lotta Aunio: ”Yleisesti ajatellaan, että
koulutus on kaiken kehityksen edellytys,
ja sitä ajavat Afrikkaankin YK ja kaikki.
Hyvin usein kuitenkin unohdetaan
se, millä kielellä koulutusta annetaan.
Esimerkiksi Tansaniassa peruskoulun
kielenä on swahili, vaikka lapset voivat
puhua mitä tahansa muuta maan 120
kielestä. Swahililla mennään peruskoulun
kuudenteen luokkaan asti. Jos lapset
pääsevät secondary schooliin, opetuskieleksi
vaihtuu englanti. Kukin voi itse
arvioida, miten hyödyllistä tämä on.
Kieliongelmasta johtuva järjetön tehottomuus
koulujärjestelmissä on todella
turhauttavaa. Kehitysyhteistyökuvioissakin
se on monesti unohdettu täysin.”
Suomen Itämainen seura
- Perustettiin vuonna 1917 edistämään itämaiden
kulttuurien tutkimusta ja tuntemusta Suomessa.
Seuran epävirallinen edeltäjä on vuonna 1893
aloittanut Seemiläinen yhdistys.
- Keskittyi alkujaan Lähi-itään, mutta käsittää
nykyisin koko Aasian, Afrikan ja Oseanian.
- Julkaisee kansainvälistä tieteellistä julkaisusarjaa
Studia Orientaliaa sekä laajemmalle yleisölle tarkoitettua
julkaisusarjaa Suomen Itämaisen Seuran
suomenkielisiä julkaisuja. Seuran tuoreimpia
julkaisuja on muun muassa Lotta Aunion ja Juha
Janhusen toimittama Miten minusta tuli tohtori:
Itämaiden tutkijat (SIS 2012) kertovat.
- Itämaiden tutkimusta tehdään enemmän kuin
koskaan, ja aihepiiri kiinnostaa myös opiskelijoita,
mutta seura kärsii useimpien muiden tieteellisten
seurojen tavoin jäsenkadosta. ”Kokouksissa
käy niin vähän ihmisiä, että niitä ei kannata
pitää kovin usein. Joskus kokoonnuimme kerran
kuukaudessa, nyt kaksi kertaa vuodessa”, Klaus
Karttunen kertoo.
- www.suomenitamainenseura.org
teksti Tuomo Tamminen
kuva Veikko Somerpuro
- Painetussa lehdessä sivu 20
|