Tutkijan yksinäisyys

Kymmenien miljoonien ihmisten puhuma kieli voi Suomessa olla eksoottinen erikoisuus. Niin ovat myös näiden kielten tutkijat. Omasta maasta kollegoja ei löydy

Kun Yhdysvallat lokakuussa 2001 hyökkäsi Afganistaniin, sillä oli joukkoja, aseita ja syyskuun 11. päivän terrori-iskujen jälkeen myös kansan tuki. Jotain siltä kuitenkin puuttui: kieli, jolla keskustella tavallisten afgaanien kanssa.

Paštu on Afganistanin puhutuin kieli, mutta yksikään yhdysvaltalainen yliopisto ei tarjonnut sen opetusta ennen syyskuun iskuja. Osaajia ei löytynyt paljon sen enempää myöskään FBI:sta tai CIA:sta.

Maan hallitus ja asevoimat ryhtyivät kiireesti haalimaan paštun puhujia. Uusia kielikeskuksia perustettiin, ja Keski-Aasiassa puhuttujen kielten opetuksen valtionapua kasvatettiin heti seuraavan vuoden alussa kymmenillä miljoonilla dollareilla.

Etelä-Aasian tutkimuksen professorin Klaus Karttusen antama raadollinen esimerkki kuvaa hyvin sitä, miten marginaalissa oleva kieli voi hetkessä nousta suurvallan valtapolitiikan keskiöön.

Marginaalissa oleminen on tietenkin suhteellista: paštullakin on maailmassa kymmeniä miljoonia puhujia.

— Se on aina hupaisaa, kun Suomessa meidän laitoksellamme tutkittavista kielistä kuten kiinasta, arabiasta, swahilista ja japanista puhutaan harvinaisina kielinä, bantukielten yliopistonlehtori Lotta Aunio hymähtää.

Siitä ei kuitenkaan päästä mihinkään, että Karttunen, Aunio ja juutalaisen kulttuurin tutkimuksen dosentti Simo Muir Helsingin yliopiston Maailman kulttuurien laitokselta ovat Suomessa harvinaisuuksia — aika lailla alojensa ainoita tutkijoita. Asia ei ole pelkkä kiinnostava yksityiskohta, vaan vaikuttaa monella tavalla heidän arkeensa.

Muirin tutkimuskenttää esimerkiksi on Suomen juutalainen yhteisö, jota ei juuri ole tutkittu kielen eikä kulttuurin kannalta. Tutkimuskirjallisuus on vähissä.

— Väitöskirjaa tehdessäni jouduin selvittämään esimerkiksi yhdistystoimintaa varsinaisen aiheeni ohessa. Työ olisi ollut paljon helpompaa, jos olisi voinut tukeutua muiden tutkimukseen. Välillä oli aika yksinäinen olo, Muir kertoo.

Aunio kertoo olevansa iloinen, että Göteborgin yliopistossa aloitti viime vuoden elokuussa uusi afrikkalaisten kielten professori, joka on tutkinut myös hänen erikoisalaansa, bantukielten tooneja. Niinkin lähellä on nyt saman alan tutkija.

— Tykkään meidän laitoksemme ilmapiiristä, mutta kateeksi käy niitä, joilla on naapurihuoneessa joku, jolta voi käydä kysymässä omasta tutkimusalasta. Siellä, missä on enemmän samaa aihetta tutkivia ihmisiä, ajatuksetkin pääsevät kypsymään luontevammin ihan kahvipöytäkeskusteluissa. Me joudumme lähtemään varta vasten johonkin konferenssiin.

Hyviä puolia pienen aineen opiskelussa ja tutkimuksessa ovat ainakin itsenäisyys ja mahdollisuus henkilökohtaiseen ohjaukseen — jos sellaista ylipäänsä on tarjolla. Graduseminaarissa on todennäköisesti niin vähän osallistujia, että ohjaaja ehtii paneutua kaikkiin töihin.

— Kun aikanaan luin Miten meistä tuli historian tohtoreita -kirjan, kiinnitin huomiota siihen, että kovin moni kirjoitti professorin tarjonneen väitöskirjan aihetta ota tai jätä -periaatteella. Meillä aletaan jo proseminaarissa etsiä omaa aihetta, joka kiinnostaa, Karttunen sanoo.

— Tässä tulee tosin esiin myös se negatiivinen puoli, että oman aiheen kanssa on usein yksin, Aunio lisää.

Tiukassa taloustilanteessa pienten oppiaineiden tutkijat ovat erityisen yksinäisiä. Maailman kulttuurien laitoksellakin odotetaan edelleen seuraajaa assyriologian professori Simo Parpolalle, joka jäi eläkkeelle vuonna 2009. Pätevistä hakijoista työn täyttäminen ei ole kiinni, Karttunen sanoo, vaan rahasta.

— Monta pätevää löytyisi jopa Suomesta, ja korkeimmat viranhaut ovat nykyään ilman muuta kansainvälisiä, hän toteaa.

Yliopistot ovat talousvaikeuksissa kaikkialla Euroopassa, mutta yhden tai kahden viran oppiaineista höylättävää ja tehostettavaa on vaikea löytää. Säästöjä saadaan, kun avautunut virka jätetään täyttämättä.

Saksassa pienistä, valtaväestön silmiin eksoottisilta näyttävistä oppiaineista puhutaan joskus pahansuovasti ”orkidea-aineina”: ne ovat kauniita, mutta kalliita ja hyödyttömiä.

— Onhan se ihan selvää, että ei Suomessa kannata panostaa siihen, että meillä olisi suuret joukot egyptologeja tai assyriologeja tai Intian klassisen kulttuurin tutkijoita. Mutta kyllä kai sentään jonkun olisi hyödyllistä osata kertoa niistä täälläkin? Karttunen pohtii.

Kun Euroopan väestö ikääntyy ja talous taantuu, monet länsimaiset yritykset hakevat kasvua Aasiasta. Afrikkakin kiinnostaa, sillä kuten Maailmanpankki viime vuoden lopulla ennusti, maanosa saattaa olla samanlaisen talouskasvun kynnyksellä kuin Aasia parikymmentä vuotta sitten.

Karttunen uskoo, että Suomessakin nähdään maanosien taloudelliset mahdollisuudet. Hän kuitenkin epäilee, ovatko suomalaiset yritykset henkisesti valmiita toimimaan vieraissa kulttuureissa.

— Helposti ajatellaan, että kielitaidoksi riittää englanti, ja kulttuurintuntemukseksi se, että kyselee vähän vinkkejä vieraan maan asukkaalta.

Kolmikolta löytyy paljon hauskoja anekdootteja siitä, miten hyödylliseksi heidän osaamisensa on osoittautunut.

— Eräällä kennelinpitäjällä oli emokoira, jolla oli afrikkalainen nimi, ja hän halusi sellaiset myös pennuille. Tällaisia kyselyitä tulee aina välillä, Aunio muistelee.

— Minäkin yleensä aina vastaan tiedon kysyjille ystävällisesti. Siihen vedin kerran rajan, että minun tehtäviini ei kuulu neuvoa, miten joku itämainen uskonnollinen käsite tulee tatuoida, Karttunen linjaa.

Yleensä kyselyt ovat kuitenkin mielekkäitä. Muir esimerkiksi saa usein avunpyyntöjä pohjoisamerikkalaisen kirjallisuuden kääntäjiltä, jotka kaipaavat apua suomentaessaan juutalaiseen kulttuuriin liittyviä termejä.

— Toinen iso ryhmä on sukututkijat. Sukututkimus on nyt in, ja monet suomenjuutalaiset tai ulkomaalaiset, joilla on kytköksiä Suomeen, hakevat tietoa arkistoista. Mutta eihän Kansallisarkistossa ole virkailijoita, jotka osaisivat lukea vanhoja hepreantai jiddišinkielisiä asiakirjoja.

Aunio näkee koko Maailman kulttuurien laitoksen yleissivistävänä yksikkönä, joka voi avata suomalaisten silmiä ulkomaailmalle. Hyvä alku olisi se, että pinta-alaltaan ja kulttuuriltaan valtavia Afrikkaa ja Aasiaa ei niputettaisi aina yhdeksi kiinteäksi kokonaisuudeksi.

On helppoa nauraa sille tietämättömälle, joka kyseli laitoksen kansliasta, mitä joku sana on ”afrikaksi”. Totiseksi vetää psykiatri, jonka Afrikasta lähtöisin oleva potilas oli tehnyt rikoksen. Psykiatri halusi ymmärtää potilastaan paremmin, joten hän tarttui puhelimeen ja kysyi tutkijalta, ”onko niillä kaikilla tällainen moraali?”

— Hyvin koulutetun ihmisen ensimmäinen tulkinta ihmisen käytöksestä liittyi siihen, että tämä oli tullut tietystä maasta, eikä esimerkiksi siihen, että tämä olisi saanut traumoja sodassa. Häkellyttävää, Aunio sanoo.

Tietämättömyyden lisäksi vieraiden kulttuurien ja kielten tutkijat ovat törmänneet suvaitsemattomuuteen ja suoranaiseen rasismiin. Muir esimerkiksi on saanut huomata, että antisemitismi ja toinen maailmansota ovat yhä kipeitä aiheita juutalaisuuden tutkimuksessa. Hän sai vuonna 2008 kovistelevia puheluja jopa eräältä professorilta, joka ei pitänyt Muirin tutkimuksesta, joka käsitteli Helsingin yliopiston 1930-luvun antisemitismiä.

— Jos pysyy puhtaasti kielitieteessä, selviää ihan hyvin. Mutta kun puhutaan juutalaisten historiasta ja Suomesta, liikutaan heikoilla jäillä. Vaikka erillissodan käsite on tieteessä torpattu, Suomi nähdään edelleen mielellään uhrin asemassa. Siinä ei muita uhreja kaivata, Muir kertoo.

Suomalaisten tutkijakollegoiden suurta enemmistöä ei ahdasmielisyydestä voi syyttää. Aunio arvelee, että Suomessa ei silti välttämättä osata arvioida, minkä tasoista meillä pienten mutta maailmalla suurten alojen tutkimus todella on.

Muirin työryhmän viiden vuoden takainen rahoitushakemus esimerkiksi arvioitiin Suomen Akatemiassa kolmosen arvoiseksi. Kun päätöksiä tekevä Akatemian työryhmä vaihtui, Muirin ryhmä haki samalla hakemuksella uudestaan. Tällä kertaa hakemus arvioitiin viitoseksi. Ensimmäisellä yrityksellä arvion tehnyt työryhmä oli kokonaan suomalainen, toisella kerralla kokonaan ulkomaalainen.

Muir julkaisi kesällä kollegansa Hana Worthenin kanssa toimittamansa kirjan Finland's Holocaust: Silences of History. Hän valmistautui julkaisuun vaihtamalla puhelinnumeronsa salaiseksi. Äärioikeisto Suomessa -kirjan julkistamistilaisuudessa Jyväskylässä tapahtunut puukotus mietityttää myös.

— Se on pelottavaa. En haluaisi antaa näille kiihkoilijoille valtaa, mutta toisaalta haluan olla itse rauhassa, hän aprikoi.

Yhden tutkijan huoli omasta turvallisuudesta voi olla koko tiedeyhteisön ja yhteiskunnan tragedia. Jos pienen alan tutkija joutuu oman turvallisuutensa takia vetäytymään julkisuudesta, Suomessa ei välttämättä ole ketään, jonka puoleen kääntäjät, toimittajat, poliitikot — tai psykiatrit — voisivat tarvittaessa kääntyä.

Äärimmilleen vietynä kehitys voisi johtaa siihen, että kukaan ei halua edes tutkia arkaluontoisia aiheita.

Pelastukseksi voi silti koitua se, että juutalaista kulttuuria, bantukielten tooneja tai klassista hindirunoutta voi tutkia vain yliopistossa, eivätkä tutkijat halua tehdä mitään muuta. Muirkin opiskeli alun alkaen arkkitehtuuria, mutta jiddiš vei mennessään – päätös, jota monen tutun on ollut vaikea ymmärtää.

— Ei tällaista hommaa viitsisi tehdä vain elannon takia. Kaikessa tutkimuksessa tulee vaiheita, jolloin työ maistuu ihan puulta. Saadakseen jotain aikaiseksi täytyy olla intohimoa ja syvä kiinnostus tutkimuskysymykseen. Meillä tämä vielä korostuu, koska joudumme puurtamaan yksin. Meidän täytyy oikeasti tykätä siitä, mitä teemme, Lotta Aunio toteaa.

Miten hyvin alasi tunnetaan Suomessa?

Simo Muir: ”Jiddiš leimataan suomalaisissa tietokirjoissa edelleen sekakieleksi, toisin kuin vaikka englanti, jonka kehityksessä on samoja piirteitä. Harvalla on käsitystä jiddiš-kulttuurin laajuudesta. Maailmansotien välillä jiddišiä puhui 11–16 miljoonaa ihmistä, ja sillä tuotetun kulttuurin ja kirjallisuuden määrä on valtava, vaikka suomalaiseen kirjallisuuteen ja kulttuuriin verrattuna. Toisen maailmansodan jälkeen kieli kuitenkin pitkälti näivettyi. Jopa monien juutalaisen kulttuurin tutkijoiden tietämys jiddišin hävinneestä maailmasta on käsittämättömän heikko.”

Klaus Karttunen: ”Aasialaisten syklinen aikakäsitys on ollut viime vuosina muodikas idea, jonka pohjalta väännetään vaikka minkälaista myyttiä. Suuren tsunamin jälkeen Hesarissa esiintyi ’asiantuntija’, joka selitti, että syklisen aikakäsityksen takia intialaiset eivät koe lapsen menetystä yhtä raskaasti kuin me. Tämä on niin karkeaa rasismia kuin ikinä voi olla. Syklinen aikakäsitys on kyllä olemassa oleva filosofinen käsite, mutta sillä ei nyt eikä ennen ole ollut mitään tekemistä ihmisten tavallisten elämän kanssa.”

Lotta Aunio: ”Yleisesti ajatellaan, että koulutus on kaiken kehityksen edellytys, ja sitä ajavat Afrikkaankin YK ja kaikki. Hyvin usein kuitenkin unohdetaan se, millä kielellä koulutusta annetaan. Esimerkiksi Tansaniassa peruskoulun kielenä on swahili, vaikka lapset voivat puhua mitä tahansa muuta maan 120 kielestä. Swahililla mennään peruskoulun kuudenteen luokkaan asti. Jos lapset pääsevät secondary schooliin, opetuskieleksi vaihtuu englanti. Kukin voi itse arvioida, miten hyödyllistä tämä on. Kieliongelmasta johtuva järjetön tehottomuus koulujärjestelmissä on todella turhauttavaa. Kehitysyhteistyökuvioissakin se on monesti unohdettu täysin.”

teksti Tuomo Tamminen
kuva Veikko Somerpuro

• Painetussa lehdessä sivu 20