ACATIIMI 6/13 tulosta | sulje ikkuna

Opetus verkkoon?

Suurten opiskelijamäärien avoimet verkkokurssit (massive open online courses, MOOCS) ovat saaneet jalansijan Euroopassakin. Suurimpien amerikkalaistentoimijoiden Courseran ja edX:n lähes viidestäsadasta kurssista kuutisenkymmentä on alkavana lukuvuonna eurooppalaista alkuperää: mukaan on liittynyt Saksan, Englannin, Sveitsin, Alankomaiden, Belgian, Tanskan ja Ruotsin yliopistoja. Monet yliopistot järjestävät kaikille avoimia verkkokursseja itsenäisestikin.

Avoimet verkkokurssit ovat etäopetuksen ja -oppimisen uusin muoto. Julkisuudessa onkin jo ehditty epäilemään yliopistojen kasvokkaisopetuksen tarvetta. Miksi vaivautua kampukselle, jos maailmankuulujen yliopistojen tieto on omin päin hankittavissa? Ilmaiseksi ja kätevästi.

Ulkomainen media on nähnyt avoimet verkkokurssit yliopisto-opetuksen demokratisoitumisen airueina. Kurssi- tai lukukausimaksujahan ei toistaiseksi ole. MOOCS-oppiminen tarkoittaa tiiviiden luentojen seuraamista ja monivalintakysymyksiin vastaamista sekä yhä useammin myös tehtäviä ja keskusteluja. Yliopistot eivät ainakaan vielä hyväksy suorituksia osaksi tutkintoon tähtääviä opintoja. Tosin kurssien suorittajiakaan ei kovin runsaasti ole: esimerkiksi Courseran kursseille ilmoittautuneista vain 5—7 prosenttia saa kurssinsa päätökseen. Toinen ongelma on plagiointi, jota kurssitehtävissä on joidenkin selvitysten mukaan paljon.

Avoimet verkkokurssit eivät tietenkään korvaa asiantuntijuuteen, ammattiin ja tutkintoon tähtäävää yliopistoopiskelua. Ne sopivat hyväksi harrastukseksi. Yliopistojen motiivina niiden järjestämiseen on tiedon avoimen levittämisen ja imagon kohottamisen lisäksi uusien opiskelijoiden rekrytointi. Esimerkiksi tietotekniikan kurssin suorittaneista lukiolaisista voi hyvinkin tulla sitoutuneita pääaineopiskelijoita.

Ulkomaiset verkkokurssit eivät ainakaan vielä kosketa suomalaista tutkinto-opetusta. Ne ovat kuitenkin herättäneet keskustelua Suomen yliopistojen verkko-opetuksesta. Opetuksen toteutustapojen tehokkuuden mittaaminen ja vertaaminen on mahdotonta, mutta se tiedetään, että perinteistä kasvokkaisopetusta ei välttämättä koeta tuloksekkaampana tai edes antoisampana kuin verkkoopetusta. Lisäksi nykyopiskelijat ovat kaikilla elämänalueillaan tottuneet verkkoon, ja he haluavat teknologian täysipainoisesti käyttöönsä myös opinnoissaan.

Suomalainen kampusopetus on monipuolista. Opintonsa 60- tai 70-luvulla suorittaneet saattavat muistaa massaluennot, seminaarit ja tentit. Nyky-opiskelijat osallistuvat pari- ja ryhmätöihin, projekteihin, työelämäopintoihin ja vaihto-opiskeluun ulkomailla. He tekevät harjoitus- ja analysointitehtäviä, portfolioita sekä kirjoittavat ja esiintyvät muutenkin monin tavoin. Harva luentokaan on nykyään opettajan monologia, vaan opiskelijat osallistuvat siihen kysymyksineen ja kommentteineen luentosalissa tai vaikkapa Twitterissä.

Monipuoliseen opetukseen sopivat myös teknologiaa hyödyntävät toteutustavat.

Kasvokkaistilanteista tallennetut pitkät luennot eivät kuitenkaan ole motivoivinta oppimateriaalia. Edellisvuonna videoidun luennon katsomisesta ja kuuntelemisesta voi opiskelijalle tulla ulkopuolinen televisionkatsojan olo: luento kohdennettiin alunperin muille, ei minulle, eikä vuorovaikutuksen mahdollisuutta ole. Monimuotoisen, edes muutaman vuoden ajantasaisena pysyvän verkko-opetuksen laatiminen ja hoitaminen sekä sovittaminen muuhun opetukseen vievät kuitenkin aikaa. Opettajat tarvitsevat siihen myös avustavaa henkilökuntaa. Verkko-opetus ei siis voi koskaan olla säästökeino.

18.8.2013

Maarit Valo
Puheenjohtaja, Professoriliitto
maarit.a.valo@jyu.fi

  • Painetussa lehdessä sivu 2

ACATIIMI 6/13 tulosta | sulje ikkuna