Opetus verkkoon?
Suurten opiskelijamäärien
avoimet verkkokurssit
(massive open online courses,
MOOCS) ovat saaneet
jalansijan Euroopassakin.
Suurimpien amerikkalaistentoimijoiden
Courseran ja edX:n lähes viidestäsadasta
kurssista kuutisenkymmentä
on alkavana lukuvuonna eurooppalaista
alkuperää: mukaan on liittynyt
Saksan, Englannin, Sveitsin, Alankomaiden,
Belgian, Tanskan ja Ruotsin
yliopistoja. Monet yliopistot järjestävät
kaikille avoimia verkkokursseja
itsenäisestikin.
Avoimet verkkokurssit ovat etäopetuksen
ja -oppimisen uusin muoto.
Julkisuudessa onkin jo ehditty
epäilemään yliopistojen kasvokkaisopetuksen
tarvetta. Miksi vaivautua
kampukselle, jos maailmankuulujen
yliopistojen tieto on omin päin hankittavissa?
Ilmaiseksi ja kätevästi.
Ulkomainen media on nähnyt
avoimet verkkokurssit yliopisto-opetuksen
demokratisoitumisen airueina.
Kurssi- tai lukukausimaksujahan ei
toistaiseksi ole. MOOCS-oppiminen
tarkoittaa tiiviiden luentojen seuraamista
ja monivalintakysymyksiin
vastaamista sekä yhä useammin myös
tehtäviä ja keskusteluja. Yliopistot eivät
ainakaan vielä hyväksy suorituksia
osaksi tutkintoon tähtääviä opintoja.
Tosin kurssien suorittajiakaan ei kovin
runsaasti ole: esimerkiksi Courseran
kursseille ilmoittautuneista vain 5—7
prosenttia saa kurssinsa päätökseen.
Toinen ongelma on plagiointi, jota
kurssitehtävissä on joidenkin selvitysten
mukaan paljon.
Avoimet verkkokurssit eivät tietenkään
korvaa asiantuntijuuteen, ammattiin
ja tutkintoon tähtäävää yliopistoopiskelua.
Ne sopivat hyväksi harrastukseksi.
Yliopistojen motiivina
niiden järjestämiseen on tiedon avoimen
levittämisen ja imagon kohottamisen
lisäksi uusien opiskelijoiden
rekrytointi. Esimerkiksi tietotekniikan
kurssin suorittaneista lukiolaisista
voi hyvinkin tulla sitoutuneita pääaineopiskelijoita.
Ulkomaiset verkkokurssit eivät
ainakaan vielä kosketa suomalaista
tutkinto-opetusta. Ne ovat kuitenkin
herättäneet keskustelua Suomen
yliopistojen verkko-opetuksesta.
Opetuksen toteutustapojen tehokkuuden
mittaaminen ja vertaaminen
on mahdotonta, mutta se tiedetään,
että perinteistä kasvokkaisopetusta ei
välttämättä koeta tuloksekkaampana
tai edes antoisampana kuin verkkoopetusta.
Lisäksi nykyopiskelijat ovat
kaikilla elämänalueillaan tottuneet
verkkoon, ja he haluavat teknologian
täysipainoisesti käyttöönsä myös
opinnoissaan.
Suomalainen kampusopetus on
monipuolista. Opintonsa 60- tai
70-luvulla suorittaneet saattavat
muistaa massaluennot, seminaarit ja
tentit. Nyky-opiskelijat osallistuvat
pari- ja ryhmätöihin, projekteihin, työelämäopintoihin ja vaihto-opiskeluun
ulkomailla. He tekevät harjoitus-
ja analysointitehtäviä, portfolioita
sekä kirjoittavat ja esiintyvät muutenkin
monin tavoin. Harva luentokaan
on nykyään opettajan monologia, vaan
opiskelijat osallistuvat siihen kysymyksineen
ja kommentteineen luentosalissa
tai vaikkapa Twitterissä.
Monipuoliseen opetukseen sopivat myös
teknologiaa hyödyntävät toteutustavat.
Kasvokkaistilanteista tallennetut
pitkät luennot eivät kuitenkaan ole
motivoivinta oppimateriaalia.
Edellisvuonna
videoidun
luennon katsomisesta
ja kuuntelemisesta
voi opiskelijalle tulla
ulkopuolinen televisionkatsojan
olo: luento
kohdennettiin
alunperin muille, ei
minulle, eikä vuorovaikutuksen
mahdollisuutta
ole. Monimuotoisen,
edes
muutaman vuoden
ajantasaisena pysyvän
verkko-opetuksen
laatiminen ja hoitaminen
sekä sovittaminen
muuhun opetukseen vievät
kuitenkin aikaa. Opettajat tarvitsevat
siihen myös avustavaa henkilökuntaa.
Verkko-opetus ei siis voi koskaan olla
säästökeino.
18.8.2013
Maarit Valo
Puheenjohtaja, Professoriliitto
maarit.a.valo@jyu.fi
- Painetussa lehdessä sivu 2
|