Väitös ei synny yksin
Väitöskirjaa tekevät
joutuvat usein matkan
varrella kokemaan
monia vastoinkäymisiä.
Oman tiedeyhteisön
kannustuksella ja tuella
on suuri merkitys
tutkijaksi kasvamisessa
ja työn loppuunsaattamisessa.
Toukokuussa kasvatuspsykologian
alalta väitellyt Jenni Keskinen (ent.
Stubb) tutki väitöskirjassaan eri tieteenalojen
jatko-opiskelijoita ja heidän
kokemuksiaan omasta tiedeyhteisöstään.
Keskinen on kuvannut
väitöskirjan tekemistä joukkuepelinä,
jossa väitöskirjaprosessin onnistuneisuutta ja
mielekkyyttä säätelee jatko-opiskelijan ja tiedeyhteisön
välinen vuorovaikutussuhde.
— Tiedeyhteisöön kuuluminen voisi parhaimmillaan
olla erittäin suuri voimavara, mutta tutkimukseni
mukaan yli puolet jatko-opiskelijoista kuitenkin
kokee, että se tarjoaa enemmän uupumisen riskejä
kuin inspiraatiota ja tukea, Keskinen toteaa.
Aineistonsa Keskinen kokosi sekä kyselylomakkein
että haastatteluin. Kävi ilmi, että negatiiviset
kokemukset saattavat jopa lisätä opintojen keskeyttämisen
riskiä, sillä ne kasvattavat kyynisyyttä ja vaikeuttavat
sitoutumista. Seurauksena on useimmiten
vähintään stressiä ja ahdistusta.
— Tilanteen parantamiseen liittyvät haasteet ovat
ennen kaikkea pedagogisia ja ongelmat ovat tiedeyhteisön
ratkaistavissa, Keskinen painottaa.
— Parhaimmillaan eri alojen tohtoriopiskelijat kuvasivat
itseään merkittävänä osana omaa tiedeyhteisöään
ja näkivät itsensä asiantuntevana uuden tiedon
tuottajana. He myös kokivat, että heidän panoksellaan
oli merkitystä koko yhteisölle ja että heidän työtään
arvostettiin.
Jatko-opintojen parissa työskentelevälle paras
tuki konkreettisen avun ja ohjauksen lisäksi on se, että
tiedeyhteisössä hänen työtään pidetään merkityksellisenä
ja opiskelijaa myös kannustetaan. Tunne siitä,
että itsellä on annettavaa tiedeyhteisölleen edesauttaa
sosio-psykologisen hyvinvoinnin rakentumista.
— Arvostamisen ja kannustuksen teot vahvistavat
opiskelijoiden akateemista identiteettiä tutkijana
ja samalla lisäävät halua olla mukana uuden tiedon
tuottamisessa. Nämä tutkijat myös raportoivat
saavansa tukea ja kaiken kaikkiaan kokivat suhteen
omaan tiedeyhteisöönsä vahvistavana ja inspiroivana.
Opiskelijat muuten hahmottivat tutkimustyönsä
monessa suhteessa hyvin samalla tavalla tieteenalasta
riippumatta, Keskinen huomauttaa.
Oma paikka on itse otettava
Positiiviset kokemukset tarkoittivat myös vähäisempää
stressiä, ahdistusta ja uupumista väitöskirjaprosessin
aikana. Niiden joukossa, jotka kertoivat kokevansa
kuuluvansa tiedeyhteisöönsä, oli myös sellaisia, jotka
tunsivat olevansa osa sitä nimenomaan negatiivisessa
mielessä: työtä tehdessä tuli vahva tunne siitä, että
omaa työpanosta käytettiin hyväksi ilman vastinetta.
Osallisuuden ja jäsenyyden tukemiseen liittyvän
pedagogisen vastuun täytyy toki olla myös jaettua.
Käytännössä siis tohtoriopiskelijalla on myös
itsellään tärkeä rooli oman paikkansa löytämisessä
ja tähän asiaan on mahdollista kunkin vaikuttaa jo
jatko-opintoihin hakeutuessaan. Tutkimussuunnitelmaa
laatiessa olisi hyvä pohtia sitä toisaalta oman
kiinnostuksen, mutta myös laitoksella ja tiedekunnassa
tehtävän tutkimuksen näkökulmasta ja miettiä
mahdollisuuksia liittää tutkimus jo johonkin olemassa
olevaan hankkeeseen.
Mitkä seikat kannustavat tekemään väitöskirjaa
silloinkin kun tukea ei oikein saa?
— Näyttää tosiaan siltä, että suuri osa jatko-opiskelijoista
sitoutuu prosessiin ja sen loppuunsaattamiseen
myös silloin kun vastassa on haasteita, joista
täytyy selvitä ilman tukea. Se, miten itse suhtautuu
työhön ja minkälaisen merkityksen sille antaa vaikuttaa
omaan sinnikkyyteen ja jaksamiseen läpi pitkän ja
haastavan tohtoroitumisprosessin, Keskinen sanoo.
Opiskelijoiden kokemukset väitöskirjatutkimuksestaan
vaihtelivat sen suhteen painottivatko he itse
tutkimusprosessin merkitystä vai lopputulosta. Osin
tai kokonaan prosessia painottaneet opiskelijat raportoivat
toisia vähemmän kiinnostuksen puutetta
tai keskeyttämiseen liittyviä aikeita.
Nuoria maistereita ja työelämän konkareita
Keskisen mielessä siintää jo seuraava tutkimusaihe.
Jatkossa olisi syytä tutkia erilaisia tohtoriksi vieviä
polkuja, joita erityisesti Suomessa on maamme melko
vapaan tohtorikoulutusmallin ansiosta. Jatko-opiskelija
voi olla suoraan maisterin tutkinnon jälkeen tutkimuksesta
innostunut nuori opiskelija, joka jää yliopistolle
töihin tehdäkseen väitöskirjan tai hän voi olla jo
pitempään työelämässä asiantuntijuutta kartuttanut
henkilö, joka päättää vuosien jälkeen palata tekemään
väitöskirjaa joko täysipäiväisesti tai muun työn ohella.
— Erilaiset polut värittävät myös kokemusta tohtoroitumisprosessista
sekä sitä, minkälaisia tohtoreita
meillä valmistuu. Tohtorinkoulutusta kehittäessä on
tärkeää pitää mielessä rakenteiden lisäksi tietyt vapausasteet,
sillä yhteiskunta tarvitsee tulevaisuudessa
monenlaisia tohtoreita.
Tutkimusta tehdessään Keskinen on luonnollisesti
joutunut tutkailemaan myös omaa väitöskirjaprosessiaan.
— Olen alusta saakka kokenut oman tiedeyhteisöni
hyvin avoimeksi ja turvalliseksi paikaksi kasvaa
tutkijana. Minulle on ollut suuri ilo saada työskennellä
akateemisen uran eri vaiheissa olevien kanssa
ja oppia heiltä siitä, mistä tutkimuksen tekemisessä
oikein on kyse, Keskinen kiittelee.
Väitösprosessista väittelevä on alusta alkaen
nähnyt tutkimuksensa eräänlaisena matkana, jota
tehdessä on voinut iloita siitä, ettei reissussa ole tarvinnut
olla yksin. Omat vanhemmat ja ystävät ovat
olleet korvaamaton tuki. Erityisesti väitöskirjatyön
loppuunsaattamisessa Keskisen aviomies osoittautui
arvokkaaksi tukijaksi ja ymmärtäjäksi silloinkin kun
tutkijan omassa mielessä myllersi.
— Oli tärkeää huomata, että kukaan ei tee näin
suurta projektia yksin tiedeyhteisön tuen avulla vaan
kotijoukot ovat vähintäänkin yhtä tärkeitä, Keskinen
toteaa.
— Väitöksen jälkeen oli tyytyväinen olo, mutta
siihen liittyy myös paljon irtipäästämistä ja oman
nahkansa luomista. Siirtymä tohtoriopiskelijasta tohtoriksi
on merkittävä ja sen myötä on osattava päästää
irti väitöstutkimuksesta ja edettävä uusien aiheiden
pariin. Tosin omalla kohdallani ne liittyvät hyvin samaan
teemaan.
Asiantuntijuuden kehittyessä hän on kenties
myös yhä enemmän oppinut katsomaan tutkimustaan
sen pedagogisen hyödyn näkökulmasta ja pyrkinyt
ottamaan huomioon sen, miten omalla työllä voi
antaa osansa tieteenalan tutkimukseen.
— On ollut hienoa saada tutkia muita tohtoriopiskelijoita.
Heidän avoimuutensa ja intohimonsa tutkimuksesta
puhuttaessa yllätti minut. Suomessa on
kasvamassa hieno nuorten tutkijoiden sukupolvi, josta
on syytä pitää huolta. Se jos mikä on investointi tulevaisuuden
huippututkimukseen eri tieteenaloilla.
Jenni Keskinen
- Syntynyt 1983 Espoossa
- Ylioppilaaksi Alppilan lukio 2002
- Kasvatustieteen maisteri 2007
- Kasvatustieteen tohtori 2012
- Perhe: aviomies Juha, tämän 13- ja 15-vuotiaat tyttäret sekä syyskuussa syntyvä vauva
- Harrastukset: ulkoilu, pyöräily, uinti, leipominen, puutarhatyöt ja luonnossa liikkuminen ovat tärkeitä rentoutumistapoja.
teksti Arja-Leena Paavola
kuva Veikko Somerpuro
- Artikkeli löytyy painetun lehden sivulta 20
|