6/12

  • pääsivu
  • sisällys
  • Jenni Keskinen
     

    Väitös ei synny yksin

    Väitöskirjaa tekevät joutuvat usein matkan varrella kokemaan monia vastoinkäymisiä. Oman tiedeyhteisön kannustuksella ja tuella on suuri merkitys tutkijaksi kasvamisessa ja työn loppuunsaattamisessa.

    Toukokuussa kasvatuspsykologian alalta väitellyt Jenni Keskinen (ent. Stubb) tutki väitöskirjassaan eri tieteenalojen jatko-opiskelijoita ja heidän kokemuksiaan omasta tiedeyhteisöstään. Keskinen on kuvannut väitöskirjan tekemistä joukkuepelinä, jossa väitöskirjaprosessin onnistuneisuutta ja mielekkyyttä säätelee jatko-opiskelijan ja tiedeyhteisön välinen vuorovaikutussuhde.

    — Tiedeyhteisöön kuuluminen voisi parhaimmillaan olla erittäin suuri voimavara, mutta tutkimukseni mukaan yli puolet jatko-opiskelijoista kuitenkin kokee, että se tarjoaa enemmän uupumisen riskejä kuin inspiraatiota ja tukea, Keskinen toteaa.

    Aineistonsa Keskinen kokosi sekä kyselylomakkein että haastatteluin. Kävi ilmi, että negatiiviset kokemukset saattavat jopa lisätä opintojen keskeyttämisen riskiä, sillä ne kasvattavat kyynisyyttä ja vaikeuttavat sitoutumista. Seurauksena on useimmiten vähintään stressiä ja ahdistusta.

    — Tilanteen parantamiseen liittyvät haasteet ovat ennen kaikkea pedagogisia ja ongelmat ovat tiedeyhteisön ratkaistavissa, Keskinen painottaa.

    — Parhaimmillaan eri alojen tohtoriopiskelijat kuvasivat itseään merkittävänä osana omaa tiedeyhteisöään ja näkivät itsensä asiantuntevana uuden tiedon tuottajana. He myös kokivat, että heidän panoksellaan oli merkitystä koko yhteisölle ja että heidän työtään arvostettiin.

    Jatko-opintojen parissa työskentelevälle paras tuki konkreettisen avun ja ohjauksen lisäksi on se, että tiedeyhteisössä hänen työtään pidetään merkityksellisenä ja opiskelijaa myös kannustetaan. Tunne siitä, että itsellä on annettavaa tiedeyhteisölleen edesauttaa sosio-psykologisen hyvinvoinnin rakentumista.

    — Arvostamisen ja kannustuksen teot vahvistavat opiskelijoiden akateemista identiteettiä tutkijana ja samalla lisäävät halua olla mukana uuden tiedon tuottamisessa. Nämä tutkijat myös raportoivat saavansa tukea ja kaiken kaikkiaan kokivat suhteen omaan tiedeyhteisöönsä vahvistavana ja inspiroivana. Opiskelijat muuten hahmottivat tutkimustyönsä monessa suhteessa hyvin samalla tavalla tieteenalasta riippumatta, Keskinen huomauttaa.

    Oma paikka on itse otettava

    Positiiviset kokemukset tarkoittivat myös vähäisempää stressiä, ahdistusta ja uupumista väitöskirjaprosessin aikana. Niiden joukossa, jotka kertoivat kokevansa kuuluvansa tiedeyhteisöönsä, oli myös sellaisia, jotka tunsivat olevansa osa sitä nimenomaan negatiivisessa mielessä: työtä tehdessä tuli vahva tunne siitä, että omaa työpanosta käytettiin hyväksi ilman vastinetta.

    Osallisuuden ja jäsenyyden tukemiseen liittyvän pedagogisen vastuun täytyy toki olla myös jaettua. Käytännössä siis tohtoriopiskelijalla on myös itsellään tärkeä rooli oman paikkansa löytämisessä ja tähän asiaan on mahdollista kunkin vaikuttaa jo jatko-opintoihin hakeutuessaan. Tutkimussuunnitelmaa laatiessa olisi hyvä pohtia sitä toisaalta oman kiinnostuksen, mutta myös laitoksella ja tiedekunnassa tehtävän tutkimuksen näkökulmasta ja miettiä mahdollisuuksia liittää tutkimus jo johonkin olemassa olevaan hankkeeseen.

    Mitkä seikat kannustavat tekemään väitöskirjaa silloinkin kun tukea ei oikein saa?

    — Näyttää tosiaan siltä, että suuri osa jatko-opiskelijoista sitoutuu prosessiin ja sen loppuunsaattamiseen myös silloin kun vastassa on haasteita, joista täytyy selvitä ilman tukea. Se, miten itse suhtautuu työhön ja minkälaisen merkityksen sille antaa vaikuttaa omaan sinnikkyyteen ja jaksamiseen läpi pitkän ja haastavan tohtoroitumisprosessin, Keskinen sanoo.

    Opiskelijoiden kokemukset väitöskirjatutkimuksestaan vaihtelivat sen suhteen painottivatko he itse tutkimusprosessin merkitystä vai lopputulosta. Osin tai kokonaan prosessia painottaneet opiskelijat raportoivat toisia vähemmän kiinnostuksen puutetta tai keskeyttämiseen liittyviä aikeita.

    Nuoria maistereita ja työelämän konkareita

    Keskisen mielessä siintää jo seuraava tutkimusaihe. Jatkossa olisi syytä tutkia erilaisia tohtoriksi vieviä polkuja, joita erityisesti Suomessa on maamme melko vapaan tohtorikoulutusmallin ansiosta. Jatko-opiskelija voi olla suoraan maisterin tutkinnon jälkeen tutkimuksesta innostunut nuori opiskelija, joka jää yliopistolle töihin tehdäkseen väitöskirjan tai hän voi olla jo pitempään työelämässä asiantuntijuutta kartuttanut henkilö, joka päättää vuosien jälkeen palata tekemään väitöskirjaa joko täysipäiväisesti tai muun työn ohella.

    — Erilaiset polut värittävät myös kokemusta tohtoroitumisprosessista sekä sitä, minkälaisia tohtoreita meillä valmistuu. Tohtorinkoulutusta kehittäessä on tärkeää pitää mielessä rakenteiden lisäksi tietyt vapausasteet, sillä yhteiskunta tarvitsee tulevaisuudessa monenlaisia tohtoreita.

    Tutkimusta tehdessään Keskinen on luonnollisesti joutunut tutkailemaan myös omaa väitöskirjaprosessiaan.

    — Olen alusta saakka kokenut oman tiedeyhteisöni hyvin avoimeksi ja turvalliseksi paikaksi kasvaa tutkijana. Minulle on ollut suuri ilo saada työskennellä akateemisen uran eri vaiheissa olevien kanssa ja oppia heiltä siitä, mistä tutkimuksen tekemisessä oikein on kyse, Keskinen kiittelee.

    Väitösprosessista väittelevä on alusta alkaen nähnyt tutkimuksensa eräänlaisena matkana, jota tehdessä on voinut iloita siitä, ettei reissussa ole tarvinnut olla yksin. Omat vanhemmat ja ystävät ovat olleet korvaamaton tuki. Erityisesti väitöskirjatyön loppuunsaattamisessa Keskisen aviomies osoittautui arvokkaaksi tukijaksi ja ymmärtäjäksi silloinkin kun tutkijan omassa mielessä myllersi.

    — Oli tärkeää huomata, että kukaan ei tee näin suurta projektia yksin tiedeyhteisön tuen avulla vaan kotijoukot ovat vähintäänkin yhtä tärkeitä, Keskinen toteaa.

    — Väitöksen jälkeen oli tyytyväinen olo, mutta siihen liittyy myös paljon irtipäästämistä ja oman nahkansa luomista. Siirtymä tohtoriopiskelijasta tohtoriksi on merkittävä ja sen myötä on osattava päästää irti väitöstutkimuksesta ja edettävä uusien aiheiden pariin. Tosin omalla kohdallani ne liittyvät hyvin samaan teemaan.

    Asiantuntijuuden kehittyessä hän on kenties myös yhä enemmän oppinut katsomaan tutkimustaan sen pedagogisen hyödyn näkökulmasta ja pyrkinyt ottamaan huomioon sen, miten omalla työllä voi antaa osansa tieteenalan tutkimukseen.

    — On ollut hienoa saada tutkia muita tohtoriopiskelijoita. Heidän avoimuutensa ja intohimonsa tutkimuksesta puhuttaessa yllätti minut. Suomessa on kasvamassa hieno nuorten tutkijoiden sukupolvi, josta on syytä pitää huolta. Se jos mikä on investointi tulevaisuuden huippututkimukseen eri tieteenaloilla.

    Jenni Keskinen

    • Syntynyt 1983 Espoossa
    • Ylioppilaaksi Alppilan lukio 2002
    • Kasvatustieteen maisteri 2007
    • Kasvatustieteen tohtori 2012
    • Perhe: aviomies Juha, tämän 13- ja 15-vuotiaat tyttäret sekä syyskuussa syntyvä vauva
    • Harrastukset: ulkoilu, pyöräily, uinti, leipominen, puutarhatyöt ja luonnossa liikkuminen ovat tärkeitä rentoutumistapoja.

    teksti Arja-Leena Paavola
    kuva Veikko Somerpuro


    • Artikkeli löytyy painetun lehden sivulta 20