ACATIIMI 6/12 tulosta | sulje ikkuna

Johtajan vaativa tehtävä

Johtaminen on puhuttanut yliopistolaisia erityisesti uuden yliopistolain voimaantulon jälkeen. Laki ja sen hengessä kirjoitetut yliopistojen johtosäännöt ovat vahvistaneet johtamista kaikilla tasoilla, ja yliopistot ovat entistä selkeämmin linjaorganisaatioita. Johtajien henkilökohtainen vastuu on lisääntynyt, ja kollegiaalisen johtamisen aika on ohitse.

Moni ihmetteleekin, miten vähiin ovat käyneet tiedekuntaneuvostojen ja vastaavien toimielinten tehtävät.

Ennen kuuli sanottavan, että laitoksen johtajaksi tai tiedekunnan dekaaniksi ryhtyvä tekee tieteellisen itsemurhan.

Ilmaus tiivisti olennaisen: meritoituminen perustuu tutkimukseen ja julkaisuihin, mutta johtaja ei ehdi tutkia eikä kirjoittaa. Vieläkin kuulee terveisiä kehityskeskusteluista, joissa esimerkiksi dekaanin henkilökohtaista suoriutumista arvioidaan artikkeleiden ja oman alan täydentävän rahoituksen perusteella.

Kuitenkin palkkausjärjestelmä mahdollistaisi johtamistyön huomioimisen palkkauspäätöksissä — onhan johtaminen yksi tärkeimmistä yliopistoyhteisöllisistä tehtävistä.

Ennen laitosjohtajaksi houkuteltiin vähiten haluttomin. Nykyään johtaminen on yliopistossa vaativa tieteellinen asiantuntijatehtävä. Asiat on tiedettävä ja osattava: tarvitaan vahva tieteellinen kokemus ja asema, yliopistotyön syvällinen tuntemus, perusteltu strateginen näkemys, tieteenalan kansainvälisen tilanteen hallinta, tiiviit akateemiset ja yhteiskunnalliset verkostot sekä vahva viestintä- ja vuorovaikutusosaaminen.

Professoriliiton viimekeväisen jäsenkyselyn mukaan professoreista kaksi kolmasosaa toimii johtotehtävässä: rehtorina, vararehtorina, dekaanina, laitosjohtajana, osaston johtajana tai tutkimusryhmän vetäjänä.

Vastaajat ovat perin tyytymättömiä siihen, miten yliopisto heitä tukee. Heillä ei ole riittävästi avustavaa henkilökuntaa johtamistehtävässään. Huolestuttavaa on, että johtajilla ei vieläkään ole käytössään tarvittavia talouden seurannan tietoja, vaikka yliopistolaki on uusine talouskäytäntöineen ollut voimassa jo runsaat kaksi ja puoli vuotta!

Yksiköiden johtajat tarvitsevat kaiken mahdollisen avun. Heidän on voitava keskittyä tieteen ja koulutuksen johtamiseen. Rutiinihallinto tulisi voida jättää apuvoimille. Yksikön talous- ja henkilöstötietojen pitäisi olla helposti saatavilla ja tulkittavissa.

Jokaisen johtajan ulottuvilla täytyisi olla myös ajantasaista, nimenomaan yliopistoyhteisön tarpeisiin räätälöityä johtamiskoulutusta. Monellakaan ei ole mahdollisuutta pitkäkestoisiin koulutusohjelmiin, mutta tiiviitä yhden iltapäivän vertaisryhmäsessioita tarvitaan.

Yliopistoihin on vaadittu myös ammattimaista johtajuutta. Käsitteellä on kuitenkin monta merkitystä.

Joku tarkoittaa sillä täyspäiväistä johtajan tehtävää. Toisen mielestä ammattimaisuus viittaa siihen, että asianomainen on tieteellisten ansioiden lisäksi hankkinut johtamiskoulutusta. Kolmas ajattelee, että ammattimaisuus on laadukasta ja tuloksekasta johtamista. Neljännen mielestä ammattijohtaja on sellainen, joka osaa johtaa mitä tahansa organisaatiota ja jolta ei vaadita omakohtaista kokemusta yliopistotyöstä.

Yliopistoyhteisö luottaa kolmeen ensinmainittuun ammattijohtajaan, mutta neljättä se ei hyväksy. Yliopiston yksikön johtaminen on tieteellinen erityistehtävä. Sen tulee palkita ja pätevöittää tieteellisellä uralla.

21.8.2012

Maarit Valo
puheenjohtaja, professoriliitto
maarit.valo@jyu.fi

  • Artikkeli löytyy painetun lehden sivulta 2

ACATIIMI 6/12 tulosta | sulje ikkuna