Johtajan vaativa tehtävä
Johtaminen on puhuttanut yliopistolaisia
erityisesti uuden
yliopistolain voimaantulon jälkeen.
Laki ja sen hengessä kirjoitetut
yliopistojen johtosäännöt
ovat vahvistaneet johtamista
kaikilla tasoilla, ja yliopistot
ovat entistä selkeämmin linjaorganisaatioita.
Johtajien henkilökohtainen
vastuu on lisääntynyt, ja kollegiaalisen
johtamisen aika on ohitse.
Moni ihmetteleekin, miten vähiin
ovat käyneet tiedekuntaneuvostojen
ja vastaavien toimielinten tehtävät.
Ennen kuuli sanottavan, että laitoksen
johtajaksi tai tiedekunnan dekaaniksi
ryhtyvä tekee tieteellisen itsemurhan.
Ilmaus tiivisti olennaisen: meritoituminen
perustuu tutkimukseen
ja julkaisuihin, mutta johtaja ei ehdi
tutkia eikä kirjoittaa. Vieläkin kuulee
terveisiä kehityskeskusteluista, joissa
esimerkiksi dekaanin henkilökohtaista
suoriutumista arvioidaan artikkeleiden
ja oman alan täydentävän rahoituksen
perusteella.
Kuitenkin palkkausjärjestelmä
mahdollistaisi johtamistyön huomioimisen
palkkauspäätöksissä — onhan
johtaminen yksi tärkeimmistä yliopistoyhteisöllisistä
tehtävistä.
Ennen laitosjohtajaksi houkuteltiin
vähiten haluttomin. Nykyään
johtaminen on yliopistossa vaativa
tieteellinen asiantuntijatehtävä. Asiat
on tiedettävä ja osattava: tarvitaan
vahva tieteellinen kokemus ja asema,
yliopistotyön syvällinen tuntemus,
perusteltu strateginen näkemys, tieteenalan
kansainvälisen tilanteen hallinta,
tiiviit akateemiset ja yhteiskunnalliset
verkostot sekä vahva viestintä-
ja vuorovaikutusosaaminen.
Professoriliiton viimekeväisen jäsenkyselyn
mukaan professoreista kaksi
kolmasosaa toimii johtotehtävässä:
rehtorina, vararehtorina, dekaanina,
laitosjohtajana, osaston johtajana tai
tutkimusryhmän vetäjänä.
Vastaajat ovat perin tyytymättömiä
siihen, miten yliopisto heitä tukee.
Heillä ei ole riittävästi avustavaa
henkilökuntaa johtamistehtävässään.
Huolestuttavaa on, että johtajilla ei
vieläkään ole käytössään tarvittavia
talouden seurannan tietoja, vaikka
yliopistolaki on uusine talouskäytäntöineen
ollut voimassa jo runsaat kaksi
ja puoli vuotta!
Yksiköiden johtajat tarvitsevat
kaiken mahdollisen avun. Heidän on
voitava keskittyä tieteen ja koulutuksen
johtamiseen. Rutiinihallinto tulisi
voida jättää apuvoimille. Yksikön talous-
ja henkilöstötietojen pitäisi olla
helposti saatavilla ja tulkittavissa.
Jokaisen johtajan ulottuvilla täytyisi
olla myös ajantasaista, nimenomaan
yliopistoyhteisön tarpeisiin
räätälöityä johtamiskoulutusta. Monellakaan
ei ole mahdollisuutta pitkäkestoisiin
koulutusohjelmiin, mutta
tiiviitä yhden iltapäivän vertaisryhmäsessioita
tarvitaan.
Yliopistoihin on vaadittu myös ammattimaista
johtajuutta. Käsitteellä on kuitenkin
monta merkitystä.
Joku tarkoittaa sillä täyspäiväistä
johtajan tehtävää. Toisen mielestä ammattimaisuus
viittaa siihen, että asianomainen
on tieteellisten
ansioiden
lisäksi hankkinut
johtamiskoulutusta.
Kolmas ajattelee,
että ammattimaisuus
on laadukasta
ja tuloksekasta johtamista.
Neljännen
mielestä ammattijohtaja
on sellainen,
joka osaa johtaa mitä
tahansa organisaatiota
ja jolta ei vaadita
omakohtaista kokemusta
yliopistotyöstä.
Yliopistoyhteisö
luottaa kolmeen
ensinmainittuun
ammattijohtajaan, mutta neljättä se ei
hyväksy. Yliopiston yksikön johtaminen
on tieteellinen erityistehtävä. Sen
tulee palkita ja pätevöittää tieteellisellä
uralla.
21.8.2012
Maarit Valo
puheenjohtaja, professoriliitto
maarit.valo@jyu.fi
- Artikkeli löytyy painetun lehden sivulta 2
|