Tohtorikoulutus Suomessa korkeatasoista
Erikoistutkija Helena Aittola Jyväskylän
yliopiston koulutuksen tutkimuslaitoksesta
on tutkinut tieteellistä jatkokoulutusta monesta
näkökulmasta. Hänen mielestään
viimeisen viidentoista vuoden aikana tehty
kehitystyö on ratkaisevasti nostanut tohtorikoulutuksen
tasoa. Silti tohtoreiden työllistyminen
puhuttaa ja jotkut haluaisivat
tohtorikoulutukseen enemmän työelämään
valmistavaa opetusta. Aittolan mielestä
elinkeinoelämän ja yliopiston tavoitteet
ovat hieman ristiriitaisia.
- Akateeminen maailma kantaa ensisijaisesti
huolta väitöskirjojen korkeasta tasosta, kun muu
maailma voi odottaa paljon muuta. Väitöstilaisuudessa
arvioidaan väitöskirjaa, ei väittelijän
muita taitoja. Tulevalle työnantajalle taas väitöskirjan
arvolause ei ole ensisijainen rekrytointiperuste,
Aittola pohtii.
Elinkeinoelämä tarvitsee tohtoreita tutkimusja
kehitystehtävissä, vaikka taloudellinen tilanne
on johtanut vähennyksiin juuri näiltä aloilta. Tohtoreiden
työttömyys on valitettava asia, mutta ei
Aittolan mukaan mitenkään ryöstäytynyt käsistä.
(Ks. Eeva Rantalan juttu)
- Tohtoreiden työttömyysprosentti on alhainen
ja työllistyminen on varmempaa kuin alemmalla
koulutustasolla. Yksilön kannalta on tietysti
valitettavaa, että joutuu pitkän ja vaativan koulutusrupeaman jälkeen lyhytaikaisestikin työttömäksi,
mutta edelleen pitänee paikkansa se, että
koulutukseen kannattaa sijoittaa.
Erilaisia tohtoreita tarvitaan
Tohtoriohjelmat eli entiset tutkijakoulut ovat
muuttaneet jatkokoulutusta organisoidumpaan
suuntaan. Edelleen suurin osa tohtorin tutkinnoista
valmistuu niin sanottua perinteistä reittiä
pitkin, mutta tohtoriohjelmien koulutus takaa
tohtoreille taitoja, joita elinkeinoelämässä arvostetaan.
Aittola miettiikin, mikä taho määrittelee
sen, mitä tohtoriohjelmiin pitäisi sisällyttää.
- Tuoreilla tohtoreilla on monipuoliset kieli- ja
kirjoitustaidot ja he osaavat laaja-alaisesti etsiä,
analysoida ja tuottaa uutta tietoa. On kuitenkin
vaadittu, että koulutukseen sisällytettäisiin tiimityötä,
johtamista, yrittäjyyttä tai projektien hallintaa.
Erilaisiin työyhteisöihin tarvitaan erilaisia ihmisiä
eikä ole olemassa mitään tiettyä ihannetohtorityyppiä,
jollainen voitaisiin kouluttaa ja johon
kaikki työnantajat olisivat tyytyväisiä.
Keskusteluissa on väläytelty mahdollisuutta
kahdesta erillisestä tohtorikoulutusväylästä – akateemisesta
ja ammatillisesta. Aittola pohtii, onko
tällaiselle järjestelmälle todellista kysyntää.
- Miksi tarvittaisiin kaksi erillistä väylää? Käsittääkseni
kaikki halukkaat mahtuvat tohtorikoulutukseen
akateemiselle puolelle ja he saavat myös
asiantuntevaa ohjausta. Tohtorikoulutus pystyy
tarjoamaan hyvät teoreettiset ja käsitteelliset valmiudet
myös työelämän kehittämiseen. Ja tavoitteena
on, että väitöskirjan tekijä itse on lopulta
oman aiheensa paras asiantuntija.
Vielä on varaa parantaa
Aikaisemmin tohtorikoulutuksen pääasiallisena
muotona olivat jatkokoulutusseminaarit, joissa
keskusteltiin väitöskirjaansa valmistelevien tutkimuksesta.
Aittola pitää erityisen hyvänä tohtoriohjelmien
mahdollisuuksia oman väitöskirjan
laaja-alaiseen tarkastelemiseen.
- Säännöllisesti järjestettävät kansalliset ja kansainväliset
jatkokoulutuskurssit kohdentuvat väitöskirjojen
aihepiireihin ja töitä on tarkastelemassa
joukko alan parhaita asiantuntijoita. Sisällöllisen
palautteen ohella myös työn edistymiseen kiinnitetään enemmän huomiota.
Vaikka koulutus on 1990-luvun taitteesta kehittynyt,
ongelmat ovat säilyneet samoina.
- Työsuhteet saatetaan pätkiä edelleen liian lyhytkestoisiksi,
ja matala palkkataso ei houkuttele
nuoria jatkamaan tutkijanuralla. Tohtorien määrän
kasvun myötä yksi isoista kysymyksistä onkin
tutkijanuran tukeminen.
Aittolan mukaan nyt pitäisi kiinnittää huomiota
post doc -tutkijoiden ja varttuneempien
tutkijoiden työn tukemiseen, koska tutkimus ei
voi olla väitöskirjavetoista.
- Tutkijakoulutukseen panostaminen ei riitä.
On selvää, että kaikille ei ole tarjolla akateemista
uraa, mutta toivon uran ennustettavuuden paranevan
neliportaisen tutkijanuramallin myötä.
Ohjausresurssit aiheuttavat päänvaivaa
Väitöskirjojen ohjausresurssit tuntuvat aina olevan
liian vähäisiä. Töiden ohjaajien pitää tehdä
omaa tutkimusta, johtaa projekteja, hankkia rahoitusta,
hallinnoida, kehittää, opettaa ja ohjata
myös perustutkinto-opiskelijoita. Aittola muistuttaa,
että ohjaajat sitoutuvat vahvasti tehtäväänsä,
sillä tohtorin tutkintojen määrät ovat yksi keskeisimmistä
rahoituskriteereistä.
- Tyytymättömyys perustuu paljolti siihen, että
ohjaajilla ei ole mahdollisuuksia ohjata kuin rajallinen
määrä väitöskirjojen tekijöitä. Ohjaustyötä
vaikeuttaa se, että sivutoimiset opiskelijat tekevät
tutkimusta omassa aikataulussaan ja tutkimustyö
etenee jaksoittain. Ohjaaja ei kuitenkaan voi sitoutua
työhön vuosikausiksi, jos tutkimuksen aikataulut
venyvät. Olen miettinyt, olisiko opiskelijamäärää
syytä rajoittaa opiskelijavalintaa tiukentamalla?
Jossain muualla jatko-opiskelijoiksi hyväksytään
vain ne, joilla on pitempiaikainen tutkimusrahoitus.
Rahapuhe korostuu rakenteellisessa
kehittämisessä
Resurssien puute vaivaa yliopistomaailmaa muuallakin
kuin väitöskirjojen ohjaamisessa. Aittola
oli mukana RAKE – Yliopistojen rakenteellinen
kehittäminen, akateemiset yhteisöt ja muutos -
yhteishankkeessa. Tutkimushankkeessa otettiin
selvää rakenteellisen kehittämisen vaikutuksista yliopistojen toimintaan.
- Rakenteellinen kehittäminen merkitsee yliopistoille
suuria muutoksia, joiden pitkäkestoisia
vaikutuksia on vaikea ennakoida. Kehittämistyön
tavoitteena on profiloituminen sekä opetuksen ja
tutkimuksen tason nostaminen kansainväliselle
huipputasolle. Silti rahapuhe hallitsee käynnissä
olevaa keskustelua.
Yliopistolaisten ääni ei isoissakaan muutoksissa
kuulu tarpeeksi. Aittola arvioi, että aktiivisesti
rakenteelliseen kehittämiseen sitoutuneet saavat
tietoa tarpeeksi, mutta tavallisen yliopisto-opettajan
ja riviopiskelijan tiedot muutoksista ovat vähäiset
– ja vaikuttamismahdollisuudet vielä vähäisemmät.
- Yksi huolenaiheista on koko maan kattavan
yliopistoverkon purkamisesta aiheutuvat seuraukset
niille alueille, jotka jäävät vaille korkeakouluja.
Yleisemminkin koulutuksen ja koulutetun työvoiman
saatavuus on näille alueille tärkeää, ja pienistä
alueellisista yksiköistä voi nousta tärkeitä vaikuttajia
yhteiskunnan eri aloille.
Puhetta resursseiden säästämisestä ja rahasta
varjostaa yksilötasolla huoli oman työpaikan säilymisestä.
Akateemisten työntekijöiden kannalta
tärkeintä on keskittyminen oman tutkimuksen ja
opetuksen kehittämiseen eikä hallinnon kysymyksiin.
- Yliopistojen yhdistymisissä pelottaa oman
työpaikan häviäminen. Ensin kohteena on hallinto
ja sitten toimintojen supistaminen laajenee
opetus- ja tutkimuspuolelle. Tätähän on jo tapahtunut,
kun määräaikaisia työsuhteita ei jatketa.
Työntekijöiden määrä vähenee, mutta työn määrä
ei, Aittola muistuttaa.
Teksti: Talvikki Lehtolainen
Kuvat: Matti Salmi
Helena Aittola
• Syntynyt 1958 Tervolassa
• Perheeseen kuuluu professoripuoliso ja
12-vuotias tytär
• Harrastuksina kirjallisuus, lukeminen ja
käsityöt
• Ylioppilas Tervolan lukiosta 1977, jonka
jälkeen opiskelu- ja työura Jyväskylässä
• Kasvatustieteen tohtori 1995
• Erikoistutkijana Jyväskylän yliopiston koulutuksen
tutkimuslaitoksessa, tutkimusalueinaan
erityisesti tutkijankoulutus, jatko-opintojen
ohjaus ja väitöskirjojen arviointi
|