Tohtorikoulutus Suomessa korkeatasoista

Erikoistutkija Helena Aittola Jyväskylän yliopiston koulutuksen tutkimuslaitoksesta on tutkinut tieteellistä jatkokoulutusta monesta näkökulmasta. Hänen mielestään viimeisen viidentoista vuoden aikana tehty kehitystyö on ratkaisevasti nostanut tohtorikoulutuksen tasoa. Silti tohtoreiden työllistyminen puhuttaa ja jotkut haluaisivat tohtorikoulutukseen enemmän työelämään valmistavaa opetusta. Aittolan mielestä elinkeinoelämän ja yliopiston tavoitteet ovat hieman ristiriitaisia.

- Akateeminen maailma kantaa ensisijaisesti huolta väitöskirjojen korkeasta tasosta, kun muu maailma voi odottaa paljon muuta. Väitöstilaisuudessa arvioidaan väitöskirjaa, ei väittelijän muita taitoja. Tulevalle työnantajalle taas väitöskirjan arvolause ei ole ensisijainen rekrytointiperuste, Aittola pohtii.

Elinkeinoelämä tarvitsee tohtoreita tutkimusja kehitystehtävissä, vaikka taloudellinen tilanne on johtanut vähennyksiin juuri näiltä aloilta. Tohtoreiden työttömyys on valitettava asia, mutta ei Aittolan mukaan mitenkään ryöstäytynyt käsistä. (Ks. Eeva Rantalan juttu)

- Tohtoreiden työttömyysprosentti on alhainen ja työllistyminen on varmempaa kuin alemmalla koulutustasolla. Yksilön kannalta on tietysti valitettavaa, että joutuu pitkän ja vaativan koulutusrupeaman jälkeen lyhytaikaisestikin työttömäksi, mutta edelleen pitänee paikkansa se, että koulutukseen kannattaa sijoittaa.

Erilaisia tohtoreita tarvitaan

Tohtoriohjelmat eli entiset tutkijakoulut ovat muuttaneet jatkokoulutusta organisoidumpaan suuntaan. Edelleen suurin osa tohtorin tutkinnoista valmistuu niin sanottua perinteistä reittiä pitkin, mutta tohtoriohjelmien koulutus takaa tohtoreille taitoja, joita elinkeinoelämässä arvostetaan. Aittola miettiikin, mikä taho määrittelee sen, mitä tohtoriohjelmiin pitäisi sisällyttää.

- Tuoreilla tohtoreilla on monipuoliset kieli- ja kirjoitustaidot ja he osaavat laaja-alaisesti etsiä, analysoida ja tuottaa uutta tietoa. On kuitenkin vaadittu, että koulutukseen sisällytettäisiin tiimityötä, johtamista, yrittäjyyttä tai projektien hallintaa. Erilaisiin työyhteisöihin tarvitaan erilaisia ihmisiä eikä ole olemassa mitään tiettyä ihannetohtorityyppiä, jollainen voitaisiin kouluttaa ja johon kaikki työnantajat olisivat tyytyväisiä.

Keskusteluissa on väläytelty mahdollisuutta kahdesta erillisestä tohtorikoulutusväylästä – akateemisesta ja ammatillisesta. Aittola pohtii, onko tällaiselle järjestelmälle todellista kysyntää.

- Miksi tarvittaisiin kaksi erillistä väylää? Käsittääkseni kaikki halukkaat mahtuvat tohtorikoulutukseen akateemiselle puolelle ja he saavat myös asiantuntevaa ohjausta. Tohtorikoulutus pystyy tarjoamaan hyvät teoreettiset ja käsitteelliset valmiudet myös työelämän kehittämiseen. Ja tavoitteena on, että väitöskirjan tekijä itse on lopulta oman aiheensa paras asiantuntija.

Vielä on varaa parantaa

Aikaisemmin tohtorikoulutuksen pääasiallisena muotona olivat jatkokoulutusseminaarit, joissa keskusteltiin väitöskirjaansa valmistelevien tutkimuksesta. Aittola pitää erityisen hyvänä tohtoriohjelmien mahdollisuuksia oman väitöskirjan laaja-alaiseen tarkastelemiseen.

- Säännöllisesti järjestettävät kansalliset ja kansainväliset jatkokoulutuskurssit kohdentuvat väitöskirjojen aihepiireihin ja töitä on tarkastelemassa joukko alan parhaita asiantuntijoita. Sisällöllisen palautteen ohella myös työn edistymiseen kiinnitetään enemmän huomiota.

Vaikka koulutus on 1990-luvun taitteesta kehittynyt, ongelmat ovat säilyneet samoina.

- Työsuhteet saatetaan pätkiä edelleen liian lyhytkestoisiksi, ja matala palkkataso ei houkuttele nuoria jatkamaan tutkijanuralla. Tohtorien määrän kasvun myötä yksi isoista kysymyksistä onkin tutkijanuran tukeminen.

Aittolan mukaan nyt pitäisi kiinnittää huomiota post doc -tutkijoiden ja varttuneempien tutkijoiden työn tukemiseen, koska tutkimus ei voi olla väitöskirjavetoista.

- Tutkijakoulutukseen panostaminen ei riitä. On selvää, että kaikille ei ole tarjolla akateemista uraa, mutta toivon uran ennustettavuuden paranevan neliportaisen tutkijanuramallin myötä.

Ohjausresurssit aiheuttavat päänvaivaa

Väitöskirjojen ohjausresurssit tuntuvat aina olevan liian vähäisiä. Töiden ohjaajien pitää tehdä omaa tutkimusta, johtaa projekteja, hankkia rahoitusta, hallinnoida, kehittää, opettaa ja ohjata myös perustutkinto-opiskelijoita. Aittola muistuttaa, että ohjaajat sitoutuvat vahvasti tehtäväänsä, sillä tohtorin tutkintojen määrät ovat yksi keskeisimmistä rahoituskriteereistä.

- Tyytymättömyys perustuu paljolti siihen, että ohjaajilla ei ole mahdollisuuksia ohjata kuin rajallinen määrä väitöskirjojen tekijöitä. Ohjaustyötä vaikeuttaa se, että sivutoimiset opiskelijat tekevät tutkimusta omassa aikataulussaan ja tutkimustyö etenee jaksoittain. Ohjaaja ei kuitenkaan voi sitoutua työhön vuosikausiksi, jos tutkimuksen aikataulut venyvät. Olen miettinyt, olisiko opiskelijamäärää syytä rajoittaa opiskelijavalintaa tiukentamalla? Jossain muualla jatko-opiskelijoiksi hyväksytään vain ne, joilla on pitempiaikainen tutkimusrahoitus.

Rahapuhe korostuu rakenteellisessa kehittämisessä

Resurssien puute vaivaa yliopistomaailmaa muuallakin kuin väitöskirjojen ohjaamisessa. Aittola oli mukana RAKE – Yliopistojen rakenteellinen kehittäminen, akateemiset yhteisöt ja muutos - yhteishankkeessa. Tutkimushankkeessa otettiin selvää rakenteellisen kehittämisen vaikutuksista yliopistojen toimintaan.

- Rakenteellinen kehittäminen merkitsee yliopistoille suuria muutoksia, joiden pitkäkestoisia vaikutuksia on vaikea ennakoida. Kehittämistyön tavoitteena on profiloituminen sekä opetuksen ja tutkimuksen tason nostaminen kansainväliselle huipputasolle. Silti rahapuhe hallitsee käynnissä olevaa keskustelua.

Yliopistolaisten ääni ei isoissakaan muutoksissa kuulu tarpeeksi. Aittola arvioi, että aktiivisesti rakenteelliseen kehittämiseen sitoutuneet saavat tietoa tarpeeksi, mutta tavallisen yliopisto-opettajan ja riviopiskelijan tiedot muutoksista ovat vähäiset – ja vaikuttamismahdollisuudet vielä vähäisemmät.

- Yksi huolenaiheista on koko maan kattavan yliopistoverkon purkamisesta aiheutuvat seuraukset niille alueille, jotka jäävät vaille korkeakouluja. Yleisemminkin koulutuksen ja koulutetun työvoiman saatavuus on näille alueille tärkeää, ja pienistä alueellisista yksiköistä voi nousta tärkeitä vaikuttajia yhteiskunnan eri aloille.

Puhetta resursseiden säästämisestä ja rahasta varjostaa yksilötasolla huoli oman työpaikan säilymisestä. Akateemisten työntekijöiden kannalta tärkeintä on keskittyminen oman tutkimuksen ja opetuksen kehittämiseen eikä hallinnon kysymyksiin.

- Yliopistojen yhdistymisissä pelottaa oman työpaikan häviäminen. Ensin kohteena on hallinto ja sitten toimintojen supistaminen laajenee opetus- ja tutkimuspuolelle. Tätähän on jo tapahtunut, kun määräaikaisia työsuhteita ei jatketa. Työntekijöiden määrä vähenee, mutta työn määrä ei, Aittola muistuttaa.

Teksti: Talvikki Lehtolainen
Kuvat: Matti Salmi