Kolumni Paha Akka:
Harvinaisia lajeja
Mitä korvani kuulivatkaan! On aikoihin eletty!
Risti seinään, hesusmaria sanctus spiritus! Nyt
se on tapahtunut, kuten ystäväni yliopistolta tohkeissaan
raportoi: tieteen pyhätössä on nähty
atk-asiantuntija!
Ystäväni tarinoita kuunneltuani en ole voinut
välttyä ajatukselta, että jo oli aikakin. Kun
hän aikoinaan posket innosta hehkuen aloitti
työt, hänelle osoitettiin varastokoppi, jonka nurkassa
jökötti tietokone. Asioista perillä oleva
kollega ohjeisti tulijan: joskus se toimii, joskus
ei. Kaverini huomasi nopeasti, että useimmiten
ei. Mutta mikäs siinä, hengestähän täällä eletään.
Vuosien mittaan ystävä on hädässä tunnettu.
Kun apua on tarvittu, paikalle on singahtanut
sivari - tosin viikon, parin viiveellä pakkastilanteesta
riippuen.
Ensimmäinen oli tyypiltään lipevä luigi, joka
koneen korjaamisen sijasta teki ehdotuksia. Selvästi
kerkiävää tyyppiä, koska häntä ei enää parin
viikon kuluttua näkynyt. Kaverini kuuli myöhemmin,
että luigi oli päässyt siisteihin sisätöihin
laitoksen kansliaan. Ilmeisesti ehdottelutaktiikka
oli purrut asioita hoitavaan sihteeriin.
Seuraava oli kuulemma gootti. Sellainen, joka
maalaa kasvonsa kajaalilla ja pukeutuu mustiin.
Tämä joi myös vihreää teetä, mistä irtopisteitä.
Ongelma oli vain se, että kun gootin piti hoitaa
yhteiskuntasuhteita, hän täytti postilistat goottihevipropagandalla.
Turha mainitakaan, että
laitoksen eri työpisteissä häntä ei näkynyt.
Kolmannesta kaverini kertoi, että kyseessä oli
jokaisen äidin ihannevävy. Ilmeisesti hän uskoikin
niin jonkin aikaa. Liekö ollut jehova, nehän
ovat kunnon ihmisiä, vaikka uskovatkin, että
vain valkoinen, korkeakoulutettu heteromies saa
taivaspaikan. Kunnes koitti päivä, jolloin kaverini
tahtoi kuunnella työhuoneessaan musiikkia.
Se kun vähän liippasi hänen tutkimuskohdettaan.
Se ei ollut mitenkään mahdollista, ei kuulemma
kuulunut tapoihin.
Onkin aika palata alussa mainitsemaani näköhavaintoon.
Uskokaa minua, totta se on ja tapahtui
suunnilleen näin: eräänä päivänä kaverini
tuli pahaa aavistamatta töihin. Hän avasi koneen
(ja käytti koneen avaamisseremoniaan tavalliset puolitoista tuntia, jonka aikana hän ehti
keittää kahvia, lukea Hesarin, kutoa sukan valmiiksi
puhumattakaan monista pienistä akateemisista
askareista, kuten artikkelien kopioinnista
yms.) ja kävi läpi pakollisen käynnistä-buuttaa-
käynnistä -vaiheen, taisteli ohjelmistopalaset
kohdalleen ja tarkisti ettei yksikään ole hukkunut,
palautti tekstinkäsittelyohjelmaan joka yö
häviävät henkilökohtaiset asetukset, kieliasetukset,
kirjasimet, sarkaimet ja rivivälit. Mikäs siinä,
tuona aamuna kaikki sujui hyvin, eikä palokuntaa
tarvittu.
Yhtäkkiä ovelta kuului koputus. Sisään astui
solmioon pukeutunut vakava mies, jota kaverini
ei ollut koskaan ennen nähnyt. Hän ehti ajatella,
että tämä on nyt menoa. Että nyt tuli lähtö.
Kuin filmillä hänen silmiensä edessä vilahtelivat
kaikki hänen elämänsä rikkomukset: omenoiden
punnitus alemmalla hinnalla, kopiopaperin
vienti töistä, jonossa etuilu, parkkisakko,
sähköpostin käyttö huvituksiin työaikana, keskisormen
näyttäminen samalle kaistalle kiilaavalle.
Vähintään Suojelupoliisista. Tai Gestaposta,
Stasista, KGB:stä! Voin vain kuvitella tuskanhien
kaverini otsalla.
Vieras esittäytyi atk-asiantuntijaksi. Sanoi kädestä
päivää ja katsoi silmiin. Ystäväni ihan heltyi.
Vihdoinkin joku johon saattoi luottaa. Kunnes
vieraan puhelin soi. “Voitko odottaa hetken”,
hän sanoi kapulansa yli ja painoi oven kiinni perässään.
Niinpä niin. Kuin harvinainen lintu, valkoselkätikka.
Bongaat vuosikausia ja sitten se
vilahtaa ohi niin, että tuskin edes huomaat. Tai
haikara.
– Ei sentään haikara. Sehän tuottaa onnea ja
jää asumaan.
Nimimerkki Paha akka aloittaa kolumnistina Acatiimissä.
Hän on viime keväänä väitellyt humanistitohtori.
|