Onko kilpailu akateemisen maailman elinehto?
Kiristyvä kilpailu näyttäytyy korkeakoulumaailmassa
usein eri tavoin. Kaikkiin
maihin halutaan luoda maailmanluokan
huippuyliopistoja. Laatukriteereitä
kehitellään ja ranking-menestymistä
seurataan. – On ristiriitaista, että
kaikki sanovat inhoavansa ranking-listoja,
mutta hyvästä sijoituksesta listalla
halutaan kuitenkin kuuluttaa kaikille,
Bristolin yliopiston professori Rosemary
Deem huomautti Korkeakoulututkimuksen
juhlasymposiumissa.
Professori Rosemary Deem sivusi luennossaan
Suomen korkeakoulupoliittisessa keskustelussa
viime aikoina tunteita kuohuttaneita aiheita.
Deem puhui elokuun lopussa Jyväskylässä järjestetyssä
Korkeakoulututkimuksen juhlasymposiumissa,
jonka teemana oli Kilvoittelusta kilpailuun?
Yliopistojen ja korkeakoulujen toimintaympäristö
on muuttunut globalisoitumisen myötä.
Kilpailijat eivät ole enää ainoastaan kansallisella
tasolla, vaan kilpailuympäristö on muuttunut
yhä kansainvälisemmäksi. Kansainvälistyminen
luo paineita globaalilla tasolla pärjäämisestä;
kaikkiin maihin halutaan luoda maailmanluokan
huippuyliopistoja.
– Kaikki yliopistot haluavat olla maailmanluokan
yliopistoja ja käyttävät mielellään tätä
käsitettä esimerkiksi internetsivuillaan itseään
kuvaamaan. Ongelmana vain on, ettei kukaan
tiedä, mikä maailmanluokan yliopisto on tai
miten sellaiseksi tullaan, professori Deem toteaa.
Deemin mukaan on ymmärrettävää, että jokainen
valtio haluaa luoda itselleen ainakin yhden
kansainvälisen huippukorkeakoulun. Hän kuitenkin muistuttaa, että huippukorkeakouluihin
pumpatut rahat ovat aina jostakin muualta
pois, mikä saattaa pahimmillaan johtaa jopa
muiden yksiköiden sulkemiseen.
Ranking-listojen paradoksi
Kiristyvä kilpailu näyttäytyy korkeakoulumaailmassa
usein eri tavoin. Tutkimuksen ja opetuksen
laadusta tehdään maailmanlaajuisia rankinglistoja
ja yliopistojen toimintaa arvioidaan myös
kansallisilla laatukriteereillä. Listausten tarpeellisuudesta
ja arviointiperusteista on meilläkin
käyty viime aikoina kiivasta keskustelua.
– On ristiriitaista, että kaikki sanovat inhoavansa
ranking-listoja, mutta hyvästä sijoituksesta
listalla halutaan kuitenkin kuuluttaa kaikille,
Deem huomauttaa.
Maksava asiakas odottaa rahoilleen
vastinetta
Myös hyvästä opiskelija-aineksesta taistellaan.
Parhaiden opiskelijoiden houkutteleminen vaatii
yhä kovempia panostuksia opetuksen laatuun
ja opiskeluolosuhteisiin. Korkeakoulut ovat ristiriitaisessa
tilanteessa, kun samanaikaisesti on
pyrittävä pitämään kulut mahdollisimman alhaalla
ja toisaalta syydettävä rahaa yhä ylenpalttisempiin
projekteihin opiskelijoiden kasvavien
vaatimusten tyydyttämiseksi. Deemin mielestä
korkeakouluopintojen maksullisuus nostaa entisestään
maksajien eli opiskelijoiden odotuksia.
– Maksullisuus synnyttää korkeakouluihin
aivan uuden kulttuurin. Opiskelijoista tulee asiakkaita,
jotka odottavat rahoilleen vastinetta.
Ajatellaan, että kun kerran tästä maksan, niin
kurssisuoritustenkin on järjestyttävä ja palvelun
pelattava.
Yhteistyöstä vaihtoehto kilpailulle
2000-luvun korkeakoulujen toimintaan liittyy
kiinteästi kilpailu, joka on juurtunut syvälle akateemisen
maailman toimintatapoihin ja arvoihin.
Omalta osaltaan kilpailua lisää uusliberalistinen
tehokkuutta ja suorituskykyä korostava
talouspolitiikka. Deem katsoo, että kilpailu ei
koskaan voi olla täysin reilua, koska rakenteelliset
ja taloudelliset resurssit vaikuttavat instituutioiden
kykyyn vastata kilpailuun. Vaihtoehdoiksi
kilpailuperusteiselle toiminnalle brittiprofessori
ehdottaa yhteistyön lisäämistä korkeakoulujen
välillä sekä yritysmaailman kanssa. Hän tosin
korostaa, etteivät nämäkään vaihtoehdot ole
ongelmattomia tai poista kilpailua korkeakoulumaailmasta.
Kenelle
korkeakouluja
tutkitaan?
Kymmenennen kerran järjestetty Korkeakoulututkimuksen
symposium kokosi 26. elokuuta
yhteisen paneelikeskustelupöydän ääreen joukon
suomalaisen korkeakoulututkimuksen uranuurtajia.
Puheenjohtaja Jussi Välimaan johdolla
opetusneuvos Osmo Lampinen, emeritusrehtori
Mauri Panhelainen, emeritusprofessori Matti
Parjanen ja emeritahallintojohtaja Eila Rekilä
kävivät mielenkiintoisen keskustelun suomalaisen
korkeakoulututkimuksen kehityksestä viimeisen
kolmen vuosikymmenen aikana. Myös
tutkimuksen nykytila kirvoitti kommentteja niin
panelisteilta kuin yleisön joukosta.
Matti Parjasen alustuksen esimerkki oli hyvä
osoitus siitä, että korkeakouluja koskevat haasteet
ovat olleet samanlaisia jo vuosikymmenten,
tai jopa vuosisatojen ajan.
– Luin äskettäin otteita keskiajan yliopistoopiskelijoiden
murheista. Kovin samanlaisia ne
tuntuivat olevan kuin 2000-luvun opiskelijoilla,
Parjanen totesi.
Myös Parjasen yleisölle jakama Korkeakoulututkijoiden
neuvottelupäivien julkilausuma vuodelta
1970 olisi kaikkine ongelmineen ja kehitysehdotuksineen
voinut hyvin olla tältä vuosikymmeneltä.
Julkilausumassa peräänkuulutettiin
toimeenpanon ja tutkimuksen välistä vuorovaikutusta.
Korkeakoulupoliittisia ratkaisuja
tehtäessä tutkimuspohjan todettiin olevan riittämättömän.
Samoihin kysymyksiin törmättiin
tässäkin paneelikeskustelussa.
Osmo Lampinen totesi tutkimuksen ja politiikan
välillä olevan jännitteitä, jotka johtuvat
kahdelle kulttuurille ominaisten tavoitteiden ja
toimintatapojen eroista. Myös Eila Rekilä sanoi
työurallaan huomanneensa, että hallinto on eri puolilla jokea kuin opettajat ja tutkijat, ja näiden
kahden puolen välille on valitettavan vaikea
rakentaa siltaa. Hän kuitenkin korosti, että
korkeakoulututkimus on mahdollista yhdistää
yliopiston kehittämiseen, jos vain yliopistoista
löytyy riittävästi tahtoa tähän. Mauri Panhelainen
puolestaan halusi nostaa esille kysymyksen
korkeakoulututkimuksen vaikuttavuudesta.
– Ketkä ovat korkeakoulututkimuksen yleisöjä?
Kenelle tutkimusta tehdään? hän kysyi.
Panhelaisen oma näkemys oli, että tutkimusta
usein tehdään toisille tutkijoille, ja valitettavan
usein juuri omassa yliopistossa ollaan vähiten
kiinnostuneita korkeakoulututkimuksen tuloksista
ja niiden hyödyntämisestä.
Korkeakoulututkimuksella todettiin aina olleen
korjaava ja arvioiva rooli, jonka seurauksena
korkeakoulupoliittisiin päätöksiin ja muutoksiin
on reagoitu usein hieman jälkijättöisesti.
Suomen korkeakoulumaailman muutokset
saivatkin kaikki panelistit toivomaan tutkimusohjelmia,
joissa keskityttäisiin meneillään olevien
muutosten seurantaan ja analysointiin.
Näin vältyttäisiin turhalta jälkiviisastelulta.
Teksti: Anna Suutari
Kuvat: Matti Salmi
|