ACATIIMI 6/07 tulosta | sulje ikkuna

Yliopistojen valintakokeita
voi olla moneksi

Viime aikoina on käyty keskustelua yliopistojen valintakokeista. On esitetty esimerkiksi valintakokeiden poistamista, siirtymistä aineistopohjaisiin kokeisiin tai soveltuvuuskokeiden painoarvon lisäämistä joillakin opintoaloilla. Opettajankoulutuksen uusimuotoinen valintakoe on ollut myös eräs mielenkiintoinen uusi kokeilu. Keskustelun viriäminen ja kokeilut saattavat osaltaan viitata siihen murrosprosessiin joka suomalaisessa akateemisessa maailmassa on laajemminkin meneillään.

Sisäänotto ei ratkaise yliopiston nousua huipulle

Tuon seuraavassa esille joitakin keskusteluissa esille nostettuja argumentteja. Eräänä näkökulmana käydyssä keskustelussa on haluttu esimerkiksi osoittaa, että lukiossa hyvin suoriutuminen tulisi olla suora tie yliopistoon. Perusteluna on tällöin esimerkiksi esitetty, että ylioppilastutkinnossa hyvin menestyneet nuoret ovat jo osoittaneet kyvykkyytensä akateemisiin opintoihin ja heidät tulisi valita suoraan yliopistoon. Yhtenä perusteluna on myös esitetty että maailman ns. huippuyliopistoissa tällainen käytäntö on olemassa, ja tällaisen sisäänpääsyn valikoivuuden on nähty olevan jopa enne yliopiston huippumenestykselle.

Kuitenkin lukuisissa muissakin kuin ns. huippuyliopistoissa opiskelijaksi tulijoilla on korkeat arvosanat taustanaan: esimerkiksi voi ottaa kielten oppialan suomalaisissa yliopistoissa. Opiskelijoiden kykytaso (lukioaikaisin mittarein) on näillä aloilla korkea yliopistoon sisääntulovaiheessa. Miksi sitten vain jotkut yliopistot menestyvät, mutta eräät toiset eivät – vaikka valintajärjestelmän kautta niihin kumpaankin on valikoitunut huippuaines? Epäilen, että ydintekijät siihen, mikä saa jonkun yliopiston nousemaan huipulle, ovat jossakin muualla kuin siinä, millainen opiskelijoiden sisäänotto on. Menestyksen taustatekijöinä ovat todennäköisesti esimerkiksi vankka taloudellinen resurssointi, infrastruktuurin toimivuus, opetuksen korkea taso ja tieteellisen keskustelukulttuurin aktiivisuus, monen muun seikan ohessa.

Eräillä aloilla lukiomenestys on hyvä mittari

On sinällään harmi, että ylioppilastutkinnossa loistavasti menestyneet joutuvat mittauttamaan kyvykkyytensä vielä yliopistojen valintakokeissa. Tuntuu varmastikin turhauttavalta vastata monivalintatehtäviin, jos valintakokeen tulos ei tuo mitään lisäarvoa lukiossa arvioituun osaamiseen. Eräillä aloilla voidaan todellakin sanoa, että lukioaikainen menestys on hyvä mittari ennustamaan tulevaa akateemista kyvykkyyttä. Minun on vaikea uskoa, että esimerkiksi vain vaivoin lyhyen matematiikan lukiossa suorittanut kykenisi suoriutumaan yliopistossa tilastollismatemaattista ajattelutapaa vaativasta opiskelusta. Tuskin voinee kiistää, etteivätkö lukiomenestys ja ylioppilastutkinnon arvosanat viittaa kyvykkyyteen joillakin aloilla. Tämä tausta on otettava aina huomioon valintakokeita laadittaessa, jotta vältyttäisiin turhalta, moneen kertaan tehtävältä saman ilmiön arvioinnilta.

Mikä sitten voisi olla valintakokeiden tuoma lisäarvo suhteessa lukioaikaiseen menestykseen? On olemassa aloja, joissa täytyy ottaa huomioon myös muita, alakohtaisia tekijöitä. Esimerkiksi laajemmat tieteellisen ajattelun valmiudet ja motivaatio ovat sellaisia tekijöitä, joita valinnoissa on järkevää huomioida. Lisäksi vaikkapa ihmissuhdetyöhön valmistuvien kohdalla on arvioitava huomattavan monimutkaisia taitoja, eikä pelkästään tiedollista osaamista. Pelkät monivalintatehtävät tai opitun pintatiedon kertaaminen valintakokeissa eivät tällaisissa tapauksissa kykene pääsemään kovinkaan syvälle. Pitkällä tähtäyksellä ajateltaessa, jo valintakokeissa itse asiassa pohjustetaan työelämään siirtymisen taitoja.

Mitkä olisivat valintakokeiden erilaiset vaihtoehdot sen sijaan että painotettaisiin pelkästään lukioaikaista osaamista? Yksi mahdollisuus olisi avata yliopistoon pääsy kaikille halukkaille ylioppilaille ilman sisääntulokriteerejä – tällöin ensimmäisten vuosien aikana karsiutuisi pois aines, jolla ei ole opiskeluun todellista mielenkiintoa ja tahtotilaa. Suomessa tämä kuitenkin johtaisi melkoiseen kriisiin, koska opetushenkilökuntaa on vähän ja yliopistot ovat aliresurssoituja ottamaan vastaan suuria opiskelijamassoja.

Avoimen väylää voisi hyödyntää enemmän

Toinen mahdollisuus olisi se, että esimerkiksi avoimen yliopiston kautta annettaisiin kaikille ylioppilaille mahdollisuus suorittaa opintoja valitsemallaan alalla aina kandidaattitasolle saakka – ja vasta sen jälkeen suoritettaisiin valintakoe niille, jotka haluaisivat jatkaa maisteritutkintoon. Jo tutustuminen avoimen väylän kautta akateemiseen opiskeluun ja oppialaan voisivat toimia viitteenä siitä, riittääkö opiskelijan kiinnostus myöhempään opiskeluun ja soveltuuko ala hänelle. Tässä vaihtoehdossa siis valintakokeiden ajoitusta muutettaisiin myöhemmäksi, kuin suoraan lukion jälkeiseksi kokeeksi. Samalla varsinaisten yliopistojen paine perusopetukseen vähenisi ja tutkijoiden aikaa siirtyisi varsinaiseen tutkimustyöhön. Valintakoemalleja voi siis olla hyvinkin monia, ja kukin oppiala tietystikin joutuu arvioimaan itsenäisesti, mitä nimenomaisia väyliä he haluavat käyttää.

Yliopistolaitoksen on syytä todellakin reagoida ympäröivän yhteiskunnan muutoksen arvioimalla uudelleen sitä, mitä valintakokeet todella mittaavat ja arvioivat, missä vaiheessa niitä tehdään, ja kuinka relevanttia tämä on yhteiskunnan ja yliopiston kehityksen kannalta. Se, että erityisesti Suomessa käytetään valintakokeita, ei ole peruste sille, etteikö niitä voitaisi edelleenkin käyttää (samaa argumentaation muotoa käyttäen myös peruskoulujärjestelmän voisi katsoa olevan epäkelpo keksintö, koska kyse on ’vain’ täällä toteutettavasta järjestelmästä).

Oleellisinta valintakokeissa on tietystikin se, että ne arvioivat jotakin sellaista uutta ja relevanttia, jota aiemmissa koulusaavutuksissa ei ole saatu vielä näkyville. Ongelmaksi voi muodostua se, että kokeiden kehittelytyö ja suunnittelu vaativat runsaasti uusia voimavaroja. Erilaisia valintakokeiden malleja tulisi kuitenkin rohkeasti arvioida ja vertailla keskenään.

Eeva Kallio
Dosentti, erikoistutkija
Jyväskylän yliopisto
Koulutuksen tutkimuslaitos

 


ACATIIMI 6/07 tulosta | sulje ikkuna