Keskustelua
Minä ja Yliopisto – Erään
virka (työ)suhteen tarina
Tutustuimme, kun olin vielä hyvin nuori. Noina vuosina
en osannut ajatella häntä kovin pitkäaikaisena
seuralaisena, ja hänen mielestään olin varmaan aivan
liian arka ja kypsymätön. Niinpä lähdin, ilman aikomusta
palata. Elämään, hakemaan kokemuksia, varttumaan
ja tutkimaan maailmaa.
Se alkoi kovin helposti: palasin ensin vähän kerrallaan,
ja vähitellen satunnaiset tapaamisemme venyivät
pidemmiksi, päivien ja viikkojen mittaisiksi.
Lopulta hän uskalsi ehdottaa seurustelua, ainakin
kokeeksi. Minä palasin juosten takaisin, ja jotkut ystäväni
ihmettelivät, miten voin jättää jo muualta löytämäni
vakituisen suhteen sellaisen epävarman ihastuksen
takia. Mutta sisäinen paloni häneen oli valtava,
minun täytyi antaa suhteellemme mahdollisuus.
Halusin olla hänen.
Alkuajat olivat ihania, tunsin itseni arvostetuksi ja
minulla oli turvallinen olo hänen kanssaan. Hän kannusti
minua, tuki ja rohkaisi kokeilemaan ja kehittämään
itseäni. Olin jo ehtinyt kokea, miltä tuntuu tulla
petetyksi ja jätetyksi, enkä halunnut sitä tunnetta
enää koskaan. Olin valmis tekemään töitä suhteemme
eteen. Minua viehätti hänen vapautensa, hänen
tinkimättömyytensä ja arvokkuutensa. Ajattelin, että
hän olisi kiinnostunut ajatuksistani, ja minusta ihmisenä.
Ajattelin, että minullakin voisi olla jotakin
hänelle arvokasta. Annoin ilolla hänelle kaiken: nuoruuteni,
parhaat vuoteni, koko elämäni…
Jossain vaiheessa asiat muuttuivat. Hänestä tuli
sulkeutuneempi, etäisempi, eikä hän enää ollut kiinnostunut
siitä, mitä olin ajatellut tänään tai mitä minulle
kuului. Suhteemme edistymistä mittaamaan
hän kehitti keskustelut, joista tuli minulle painajainen.
Säännöllisin väliajoin hän mittasi ja seurasi,
ja pisteytti minut: olinko tehnyt lupaamani, tekikö
joku muu jossain vielä enemmän ja paremmin. Vaikka
kuinka yritin, olin aina epävarma kelpaamisestani,
kun mikään ei riittänyt. Ja kun olin valmistautunut keskustelemaan viimeksi kesken jääneistä asioista,
hän olikin jo kiinnostunut jostain aivan muusta. Joka
kevät ahdistuin lisää.
Tietysti välillä mietin, lähteäkö vai jäädä. Minulla
olisi ollut monta mahdollisuutta lähteä, mutta aina
uskoin ja luotin että asiat järjestyvät. Milloin lyhyemmäksi,
milloin pidemmäksi aikaa. Ja olen ollut niin
kiireinen hänen kanssaan, ettei muille suhteille olisi
edes ollut aikaa. Ja tietysti, rehellisyyden nimissä on
sanottava, että oli meillä hyviäkin hetkiä. Esimerkiksi
silloin, kun juhlimme yhteisiä saavutuksiamme, tai
kun pitkän odotuksen jälkeen tärppäsi, ja saimme jälkikasvua.
Kotitöitä tuli enemmän ja enemmän vain minun
tehtäväkseni, ja jos yritin keskustella asiasta, niin
hänen vastauksensa oli ”muita on kyllä jonossa oven
takana” tai ”minäkin teen osani, tee sinä oma osasi”.
Niinpä venytin päiväni vieläkin pidemmiksi, ja toivoin
että hän huomaa uurastukseni jonain päivänä.
Toivoin, että lapset toisivat vakautta suhteeseemme
ja rikastuttaisivat elämäämme, mutta hänestä tuli
entistäkin arvaamattomampi. Minulla sen sijaan oli
kädet täynnä töitä ja vastuuta, niin paljon etten unta
saanut. Ajattelin, että vika on minussa.
Huomasin, miten hän alkoi muuttua myös ulkoisesti.
Ehkä hän oli tyytymätön itseensä, ehkä minuun.
Minulle hän sanoi, ettei hänen uusi ulkomuotonsa merkitse meidän välillämme mitään, mikään ei
muutu. Hänelle alkoi kuitenkin olla entistä tärkeämpää,
miltä suhteemme näyttää muille. Minä
yritin muuttua mukana, olla edustava, uudistua
ja vastata hänen tarpeisiinsa, mutta uuvuin. Hänellä
oli aina uusia ideoita ja vaatimuksia, ja minä
jouduin lopulta lääkärin määräyksellä lepäämään
hetkisen.
Suhteemme vakinaistaminen pelottaa häntä
enemmän kuin mikään muu maailmassa. Huomasin
olevani petetty, enkä voi luottaa enää hänen
lupauksiinsa. Kun yritin keskustella, aina oli
huono hetki, aina hän lupasi jotain enemmän ja
parempaa ehkä myöhemmin…
Viime keväänä kyllästyin odottamaan, keräsin
rohkeuteni, ja ehdotin että lähtisin pois. Halusin
kokeilla, miltä tuntuu jälleen olla minä, ja
löytää uudelleen sen innostuksen kipinän joka
joskus oli ollut välillämme. Meillä oli kova riita,
joka kuului varmaan naapuriin saakka. Ehdotin
ulkopuolista apua, terapiaa, konsultteja, mitä tahansa.
Hän ei edelleenkään suostu puhumaan kanssani.
Olen muuttanut pois kotoa.
Vielä pitäisi sopia yhteisten lastemme huoltajuudesta,
etteivät he joudu kohtuuttomasti
kärsimään siitä, ettemme lopulta saaneet suhdettamme
toimimaan. Minä olen jo suostunut
etävanhemmaksi. Toivon todella, että hän pitää
lapsistamme hyvää huolta loppuun saakka, eikä
vieraannuta heitä minusta.
On kevät. Olemme taas kriisissä. Nyt en enää
jaksa.
Tavaramarkkinat, Kevät:
”Sinä tarjosit vain määräaikaista, minä olin
hullu panin peliin koko elämän…”
Tutkijan elämää
Poikkeuksellisesti julkaisemme oheisen
mielipidekirjoituksen nimimerkillä.
- Painetussa lehdessä sivu 44
|