5/15

  • pääsivu
  • sisällys
  •  

    Keskustelua

    Minä ja Yliopisto – Erään virka (työ)suhteen tarina

    Tutustuimme, kun olin vielä hyvin nuori. Noina vuosina en osannut ajatella häntä kovin pitkäaikaisena seuralaisena, ja hänen mielestään olin varmaan aivan liian arka ja kypsymätön. Niinpä lähdin, ilman aikomusta palata. Elämään, hakemaan kokemuksia, varttumaan ja tutkimaan maailmaa.

    Se alkoi kovin helposti: palasin ensin vähän kerrallaan, ja vähitellen satunnaiset tapaamisemme venyivät pidemmiksi, päivien ja viikkojen mittaisiksi. Lopulta hän uskalsi ehdottaa seurustelua, ainakin kokeeksi. Minä palasin juosten takaisin, ja jotkut ystäväni ihmettelivät, miten voin jättää jo muualta löytämäni vakituisen suhteen sellaisen epävarman ihastuksen takia. Mutta sisäinen paloni häneen oli valtava, minun täytyi antaa suhteellemme mahdollisuus. Halusin olla hänen.

    Alkuajat olivat ihania, tunsin itseni arvostetuksi ja minulla oli turvallinen olo hänen kanssaan. Hän kannusti minua, tuki ja rohkaisi kokeilemaan ja kehittämään itseäni. Olin jo ehtinyt kokea, miltä tuntuu tulla petetyksi ja jätetyksi, enkä halunnut sitä tunnetta enää koskaan. Olin valmis tekemään töitä suhteemme eteen. Minua viehätti hänen vapautensa, hänen tinkimättömyytensä ja arvokkuutensa. Ajattelin, että hän olisi kiinnostunut ajatuksistani, ja minusta ihmisenä. Ajattelin, että minullakin voisi olla jotakin hänelle arvokasta. Annoin ilolla hänelle kaiken: nuoruuteni, parhaat vuoteni, koko elämäni…

    Jossain vaiheessa asiat muuttuivat. Hänestä tuli sulkeutuneempi, etäisempi, eikä hän enää ollut kiinnostunut siitä, mitä olin ajatellut tänään tai mitä minulle kuului. Suhteemme edistymistä mittaamaan hän kehitti keskustelut, joista tuli minulle painajainen. Säännöllisin väliajoin hän mittasi ja seurasi, ja pisteytti minut: olinko tehnyt lupaamani, tekikö joku muu jossain vielä enemmän ja paremmin. Vaikka kuinka yritin, olin aina epävarma kelpaamisestani, kun mikään ei riittänyt. Ja kun olin valmistautunut keskustelemaan viimeksi kesken jääneistä asioista, hän olikin jo kiinnostunut jostain aivan muusta. Joka kevät ahdistuin lisää.

    Tietysti välillä mietin, lähteäkö vai jäädä. Minulla olisi ollut monta mahdollisuutta lähteä, mutta aina uskoin ja luotin että asiat järjestyvät. Milloin lyhyemmäksi, milloin pidemmäksi aikaa. Ja olen ollut niin kiireinen hänen kanssaan, ettei muille suhteille olisi edes ollut aikaa. Ja tietysti, rehellisyyden nimissä on sanottava, että oli meillä hyviäkin hetkiä. Esimerkiksi silloin, kun juhlimme yhteisiä saavutuksiamme, tai kun pitkän odotuksen jälkeen tärppäsi, ja saimme jälkikasvua.

    Kotitöitä tuli enemmän ja enemmän vain minun tehtäväkseni, ja jos yritin keskustella asiasta, niin hänen vastauksensa oli ”muita on kyllä jonossa oven takana” tai ”minäkin teen osani, tee sinä oma osasi”. Niinpä venytin päiväni vieläkin pidemmiksi, ja toivoin että hän huomaa uurastukseni jonain päivänä. Toivoin, että lapset toisivat vakautta suhteeseemme ja rikastuttaisivat elämäämme, mutta hänestä tuli entistäkin arvaamattomampi. Minulla sen sijaan oli kädet täynnä töitä ja vastuuta, niin paljon etten unta saanut. Ajattelin, että vika on minussa.

    Huomasin, miten hän alkoi muuttua myös ulkoisesti. Ehkä hän oli tyytymätön itseensä, ehkä minuun. Minulle hän sanoi, ettei hänen uusi ulkomuotonsa merkitse meidän välillämme mitään, mikään ei muutu. Hänelle alkoi kuitenkin olla entistä tärkeämpää, miltä suhteemme näyttää muille. Minä yritin muuttua mukana, olla edustava, uudistua ja vastata hänen tarpeisiinsa, mutta uuvuin. Hänellä oli aina uusia ideoita ja vaatimuksia, ja minä jouduin lopulta lääkärin määräyksellä lepäämään hetkisen.

    Suhteemme vakinaistaminen pelottaa häntä enemmän kuin mikään muu maailmassa. Huomasin olevani petetty, enkä voi luottaa enää hänen lupauksiinsa. Kun yritin keskustella, aina oli huono hetki, aina hän lupasi jotain enemmän ja parempaa ehkä myöhemmin…

    Viime keväänä kyllästyin odottamaan, keräsin rohkeuteni, ja ehdotin että lähtisin pois. Halusin kokeilla, miltä tuntuu jälleen olla minä, ja löytää uudelleen sen innostuksen kipinän joka joskus oli ollut välillämme. Meillä oli kova riita, joka kuului varmaan naapuriin saakka. Ehdotin ulkopuolista apua, terapiaa, konsultteja, mitä tahansa.

    Hän ei edelleenkään suostu puhumaan kanssani. Olen muuttanut pois kotoa.

    Vielä pitäisi sopia yhteisten lastemme huoltajuudesta, etteivät he joudu kohtuuttomasti kärsimään siitä, ettemme lopulta saaneet suhdettamme toimimaan. Minä olen jo suostunut etävanhemmaksi. Toivon todella, että hän pitää lapsistamme hyvää huolta loppuun saakka, eikä vieraannuta heitä minusta.

    On kevät. Olemme taas kriisissä. Nyt en enää jaksa.

    Tavaramarkkinat, Kevät:

    ”Sinä tarjosit vain määräaikaista, minä olin hullu panin peliin koko elämän…”

    Tutkijan elämää
    Poikkeuksellisesti julkaisemme oheisen mielipidekirjoituksen nimimerkillä.


    • Painetussa lehdessä sivu 44