Opiskelu
ja elämä
Olen opettanut useamman
vuoden
ajan kirjoittamista
Helsingin yliopiston
oikeustieteellisen
tiedekunnan opiskelijoille.
Oikeustieteellinen on siinä mielessä
kiinnostava tiedekunta, että
siellä kaikki opiskelijat haluavat
valmistua ja lähes kaikki myös
valmistuvat. Toisaalta opiskelijat
ovat hyvin tietoisia siitä, että
vaikka tutkinto on kilpaillulla
alalla useimmiten työpaikan perusvaatimus,
ei se yksinään vielä
takaa oikeastaan mitään. Tästä
syystä melkein kaikki oikeustieteen
opiskelijat tekevät jo opintojen
aikana oman alansa töitä, usein
paljon.
Tällä on mielenkiintoinen vaikutus
opiskeluun. Tutkinnon suorittaminen ja opiskelu ovat toki
tärkeitä asioita oikislaisille, mutta
mitenkään elämän keskiössä ne
eivät tunnu aina olevan. Tutkintoon
suhtaudutaan usein välineellisesti
ja tutkinnon suorittamiseen
käytetään aikaa sen verran kuin
se kulloinkin on mielekästä. Erityisesti
opiskelijat tuntuvat arvostavan
kursseja, joissa on mahdollisimman
vähän läsnäolovelvoitteita.
Minulta on tultu myös
kysymään, miltä kurssikerroilta
kannattaa olla pois.
Asiaan voi opettajana suhtautua
monella tavalla. Voisin esimerkiksi
syyttää opiskelijoita laiskoiksi,
koska heitä ei tunnu kiinnostavan
luennolle tulo. Voisin myös tuoda
esille opiskelijoiden lyhytnäköisyyden
ja pohtia sitä, miten työnteko
syö energiaa siltä oleelliselta
eli opiskelulta. Myös kolmas mahdollinen
strategia on tarjolla: voisin
pohtia sitä, kuinka maailman
huippuyliopistoissa toimitaan eri
tavalla ja kuinka edellä esitetty on
merkki suomalaisen yliopistojärjestelmän
toimimattomuudesta.
Minusta kuitenkin tuntuu, että
näistä mahdollisista asennoitumistavoista
jokainen jättää
huomioimatta sen ison seikan,
että maailma on muuttunut viime
vuosina hyvin paljon. Vielä vähän
aikaa sitten oli paljolti mahdollista
ajatella, että lukiota seurasivat
yliopisto-opinnot, joiden jälkeen
siirryttiin työelämään. Ainoiksi
opintoihin liittyviksi murheiksi
jäivät lähinnä se, saako opintoja
suoritettua ja onko lopulta valinnut
mielekkään alan.
Nykypäivänä ajatus siitä, että yliopistokoulutus
itsessään takaisi
työpaikan, on oikeastaan jo naurettava.
Tämä ei myöskään koske
vain Suomea, jotain tiettyä alaa tai
edes pelkästään perustutkintoa:
maailma täyttyy nykyisin pätevistä tohtoreista, jotka eivät tutkinnostaan
huolimatta työllistykään
mitenkään automaattisesti niin
kuin vielä joskus oli tapana.
Tämä kaikki ei tee koulutuksesta
mitenkään vähämerkityksistä,
mutta muutospaineita se
kyllä aiheuttaa. Opetus on merkityksellistä
vain silloin, jos se on
relevanttia ja kiinnostavaa. Opetus
pelkän tutkinnon vuoksi on
melko merkityksetöntä. Paineita
kohdistuu myös siihen, minkälaisista
sisällöistä opinnot koostuvat.
On toki ammatteja, jotka vaativat
syvällistä ymmärrystä tietyistä
alakohtaisista kysymyksistä. Yhä
useampi ammatti kuitenkin vaatii
pikemminkin osaamista, joka on
siirrettävissä alalta toiselle ja työtehtävästä
toiseen. Tällaisia taitoja
ovat esimerkiksi kielitaito, esiintymistaito
ja kirjoittaminen.
Toisaalta keskeisiksi tulevat
myös eräänlaiset elämäntaidot:
itsensä johtaminen sekä kyky
yhdistää omat elämäntavoitteet
konkreettisempiin tehtäviin, esimerkiksi
tutkinnon suorittamiseen. Elämäntaidot yhdistyvät
mielikuvissa helposti heppoiseen
self help -kirjallisuuteen, mutta
tällaisia kysymyksiä voi varsin hyvin
lähestyä myös tieteellisemmällä
otteella. Stanfordin yliopiston
suosituin kurssi jo useamman vuoden
ajan on ollut kurssi nimeltään
Designing your life. Kurssin lopputehtävänä
on suunnitella itselleen
kolme vaihtoehtoista, konkreettista
urapolkua.
Elämä ei aina mene suunnitellulla
tavalla, ja sattumalla ja spontaanilla
toiminnalla on omat roolinsa.
Silti suunnittelu ja omien tavoitteiden
määritteleminen voivat olla
hyödyllinen tapa tehdä elämästä
itsensä näköinen ja toisaalta lisätä
myös opiskelumotivaatiota. Yksittäisen
kurssin tai luennon rooli
saattaa tällöin toisinaan jäädä pieneksi,
mutta opettajan moralisoiva
asenne tuskin auttaa silloinkaan.
Kimmo Svinhufvud
tutkijatohtori, FT,
Vuoden tieteentekijä 2014
- Painetussa lehdessä sivu 18
|