Opiskelu ja elämä

Olen opettanut useamman vuoden ajan kirjoittamista Helsingin yliopiston oikeustieteellisen tiedekunnan opiskelijoille. Oikeustieteellinen on siinä mielessä kiinnostava tiedekunta, että siellä kaikki opiskelijat haluavat valmistua ja lähes kaikki myös valmistuvat. Toisaalta opiskelijat ovat hyvin tietoisia siitä, että vaikka tutkinto on kilpaillulla alalla useimmiten työpaikan perusvaatimus, ei se yksinään vielä takaa oikeastaan mitään. Tästä syystä melkein kaikki oikeustieteen opiskelijat tekevät jo opintojen aikana oman alansa töitä, usein paljon.

Tällä on mielenkiintoinen vaikutus opiskeluun. Tutkinnon suorittaminen ja opiskelu ovat toki tärkeitä asioita oikislaisille, mutta mitenkään elämän keskiössä ne eivät tunnu aina olevan. Tutkintoon suhtaudutaan usein välineellisesti ja tutkinnon suorittamiseen käytetään aikaa sen verran kuin se kulloinkin on mielekästä. Erityisesti opiskelijat tuntuvat arvostavan kursseja, joissa on mahdollisimman vähän läsnäolovelvoitteita. Minulta on tultu myös kysymään, miltä kurssikerroilta kannattaa olla pois.

Asiaan voi opettajana suhtautua monella tavalla. Voisin esimerkiksi syyttää opiskelijoita laiskoiksi, koska heitä ei tunnu kiinnostavan luennolle tulo. Voisin myös tuoda esille opiskelijoiden lyhytnäköisyyden ja pohtia sitä, miten työnteko syö energiaa siltä oleelliselta eli opiskelulta. Myös kolmas mahdollinen strategia on tarjolla: voisin pohtia sitä, kuinka maailman huippuyliopistoissa toimitaan eri tavalla ja kuinka edellä esitetty on merkki suomalaisen yliopistojärjestelmän toimimattomuudesta.

Minusta kuitenkin tuntuu, että näistä mahdollisista asennoitumistavoista jokainen jättää huomioimatta sen ison seikan, että maailma on muuttunut viime vuosina hyvin paljon. Vielä vähän aikaa sitten oli paljolti mahdollista ajatella, että lukiota seurasivat yliopisto-opinnot, joiden jälkeen siirryttiin työelämään. Ainoiksi opintoihin liittyviksi murheiksi jäivät lähinnä se, saako opintoja suoritettua ja onko lopulta valinnut mielekkään alan.

Nykypäivänä ajatus siitä, että yliopistokoulutus itsessään takaisi työpaikan, on oikeastaan jo naurettava. Tämä ei myöskään koske vain Suomea, jotain tiettyä alaa tai edes pelkästään perustutkintoa: maailma täyttyy nykyisin pätevistä tohtoreista, jotka eivät tutkinnostaan huolimatta työllistykään mitenkään automaattisesti niin kuin vielä joskus oli tapana.

Tämä kaikki ei tee koulutuksesta mitenkään vähämerkityksistä, mutta muutospaineita se kyllä aiheuttaa. Opetus on merkityksellistä vain silloin, jos se on relevanttia ja kiinnostavaa. Opetus pelkän tutkinnon vuoksi on melko merkityksetöntä. Paineita kohdistuu myös siihen, minkälaisista sisällöistä opinnot koostuvat. On toki ammatteja, jotka vaativat syvällistä ymmärrystä tietyistä alakohtaisista kysymyksistä. Yhä useampi ammatti kuitenkin vaatii pikemminkin osaamista, joka on siirrettävissä alalta toiselle ja työtehtävästä toiseen. Tällaisia taitoja ovat esimerkiksi kielitaito, esiintymistaito ja kirjoittaminen.

Toisaalta keskeisiksi tulevat myös eräänlaiset elämäntaidot: itsensä johtaminen sekä kyky yhdistää omat elämäntavoitteet konkreettisempiin tehtäviin, esimerkiksi tutkinnon suorittamiseen. Elämäntaidot yhdistyvät mielikuvissa helposti heppoiseen self help -kirjallisuuteen, mutta tällaisia kysymyksiä voi varsin hyvin lähestyä myös tieteellisemmällä otteella. Stanfordin yliopiston suosituin kurssi jo useamman vuoden ajan on ollut kurssi nimeltään Designing your life. Kurssin lopputehtävänä on suunnitella itselleen kolme vaihtoehtoista, konkreettista urapolkua.

Elämä ei aina mene suunnitellulla tavalla, ja sattumalla ja spontaanilla toiminnalla on omat roolinsa. Silti suunnittelu ja omien tavoitteiden määritteleminen voivat olla hyödyllinen tapa tehdä elämästä itsensä näköinen ja toisaalta lisätä myös opiskelumotivaatiota. Yksittäisen kurssin tai luennon rooli saattaa tällöin toisinaan jäädä pieneksi, mutta opettajan moralisoiva asenne tuskin auttaa silloinkaan.

Kimmo Svinhufvud
tutkijatohtori, FT, Vuoden tieteentekijä 2014

• Painetussa lehdessä sivu 18