Arviointikriteerit huolestuttavat kielitieteilijöitä

Yliopistojen rahoituksen jakamismalli muuttuu jälleen ensi vuoden alussa. Kielitieteen päivillä keskusteltiin siitä, missä kannattaa julkaista.

Suomen kielitieteellinen yhdistys järjesti rahoitusmallista keskustelutilaisuuden Vaasassa pidetyillä kielitieteen päivillä. Keskustelijoina olivat akatemiatutkija ja Tieteentekijöiden liiton puheenjohtaja Petri Koikkalainen Lapin yliopistosta, professori Tiina Onikki-Rantajääskö Helsingin yliopistosta ja rehtori Suvi Ronkainen Vaasan yliopistosta. Paneelikeskustelun puheenjohtajana toimi Suomen kielitieteellisen yhdistyksen puheenjohtaja Jaakko Leino.

Keskustelijoista Onikki-Rantajääskö on mukana julkaisufoorumin ohjausryhmässä. Hänen mukaansa kriteereitä eri julkaisuille on vaikea asettaa. On myös huoli siitä, että kriteereitä yritetään kiristää, eikä ymmärrystä suomen- ja ruotsinkielisten julkaisujen korkeammalle sijoitukselle tahdo löytyä.

— Jufo luo kuitenkin mahdollisuuden tuoda suomalainen näkökulma mukaan. Oman aseman säilyttämiseksi lehtien on pidettävä huolta siitä, että niillä on kirjoittajia sekä oman alueen että Suomen ulkopuolelta.

Luokitusnumero ratkaisee

Tutkijan kannattaa miettiä, missä julkaisussa saa itselleen parhaan yleisön, eikä tuijottaa vain pelkkää julkaisun luokitusta. Onikki-Rantajääskö kuitenkin totesi viestin olevan ristiriitainen, mistä muut keskustelijat olivat samaa mieltä. Julkaisijan näkökulmasta ongelmana on suomenkielisten julkaisujen rahoitus. Suomenkielisten julkaisujen olemassaolo ei ole mikään itsestäänselvyys. Myös positiivisia ajatuksia nousi keskustelussa esiin.

— Arviointi voi auttaa välttämään kehnoja tai epäilyttäviä julkaisukanavia ja nostaa esiin laadukkaita kanavia ja olla sikäli hyväkin juttu. Toisaalta se keskittyy edelleen aika paljon perinteisiin kirjoihin ja artikkelijulkaisuihin, jotka nykymaailmassa voivat olla melko hidas tapa käydä keskustelua, Koikkalainen pohti.

— Laadun arviointia on aina ollut olemassa, mutta nyt se näkyy yliopistojen resursseissa tutkijoiden omien sijaan.

Koikkalainen on itse ollut mukana yhdessä ohjausryhmän alaisessa paneelissa. Hänen mukaansa paneelit poistavat suurimmat vääryydet ja samaa mieltä oli myös Ronkainen.

— Luokittelu on karkeahko väline, mutta se on hyvä isojen julkaisumäärien arviointiin, mihin se on tehtykin, Koikkalainen sanoi.

Nykyisellään voi helposti syntyä tilanteita, joissa määrällisyys korostuu. Tutkijat kilpailevat samoista paikoista ja ansioluetteloita laaditaan sen mukaan minkä tason julkaisuissa omia artikkeleita on julkaistu. Osa väitöskirjaa tekevistä katsoo ensin julkaisun luokitusnumeron pohtiessaan missä kannattaa julkaista. Koikkalainen olikin samaa mieltä Onikki- Rantajääskön kanssa siitä, että parasta olisi julkaista siellä, missä se on järkevintä.

— Pitäisi mennä tieteen ja sisällön kautta.

”Älyllistä epärehellisyyttä”

Ronkainen oli samoilla linjoilla. Hänen mukaansa opetus- ja kulttuuriministeriössä pitäisi olla näkemystä siitä, mihin luokittelulla pyritään ja miten mittari toimii. Tutkimuksen laatuluokittelu on osa yliopistojen budjettirahoitusta, ja sitä kautta se Ronkaisen mukaan puree kovaa. Samalla, kun julkaisijoita ja tutkijoita arvioidaan tieteellisellä laadulla, vaaditaan myös yhteiskunnallista vaikuttavuutta.

— Tieteen laatu ja yhteiskunnallinen vaikuttavuus eivät ole sama asia. Tästä on haittaa, koska yliopistoihmisinä toimimme kaksoispuheen maailmassa, jossa todellisuus, arviointitavat ja toimintatavat eroavat toisistaan. Monessa paikassa todetaan, ettei luokittelu toimi ongelmitta yliopistojen laadun ja vaikuttavuuden mittaamisessa, mutta silti sitä käytetään siihen. Tämä on älyllistä epärehellisyyttä.

Ronkainen toivoi, että yliopistoissa voitaisiin toimia niin, että yhteiskunnallisen vaikuttavuuden osuus rahoitusmallissa olisi edes nykyistä luokkaa, jotta mahdollistuisi se, mistä tutkimisessa oikeasti on kyse.

— Että voidaan laajentaa omaa ja toisten tapaa nähdä miten maailmassa voi toimia.

Ronkaisen mielestä tie ulos on kritisoida vahvasti nykyistä järjestelmää ja nostaa sen ongelmat esille.

— Jos tämän hetkistä julkaisufoorumien tuomaa pehmennystä ei olisi välissä, nähtäisiin miten huono tämä malli on.

Onikki-Rantajääskö toivoikin juuri rehellisiä mielipiteitä luokittelusta. Nykyinen malli ei ole viisasten kivi ja perimmäinen kysymys onkin, miten keksitään parempi malli rahoituksen jakamiseen. Yleisöstä esitetty kritiikki luokittelun subjektiivisuudesta sai hänet pyytämään kaikkia kiinnostuneita mukaan paneeleihin, sillä niiden jäsenet vaikuttavat luokitteluihin.

Vaikka keskustelu oli hieman enemmän kriittinen, nosti puheenjohtajana toiminut Leino lopuksi myös pari positiivista asiaa esille.

Hyvä asia on, että tässä on mukana myös laadullinen mittari. Lisäksi siinä on jotain ennustettavuutta ja ennen kaikkea, se kannustaa yliopistojen väliseen yhteistyöhön.

Teksti ja kuva Marika Viita

• Painetussa lehdessä sivu 10