Pääkirjoitus
Alue- ja rakennepolitiikkaa
koulutuksella ja tutkimuksella?
Koulutus ja tutkimus
kiinnostavat
politiikassa. Ennen
eduskuntavaaleja
sekä keskusta,
kokoomus että perussuomalaiset
viestivät halukkuudestaan opetusministerin
salkkuun. Tätä kirjoitettaessa
ei ollut tietoa salkun
saajasta, mutta kylläkin puolueiden
linjauksista.
Osaamisesta haetaan innovaatioita
ja talouskasvua, mutta
kiinnostukseen on suoraviivaisempikin
syy: rakenne- ja aluepolitiikka.
Terveydenhoidon ja sosiaalipalveluiden
ohella koulutus ja
tutkimus ovat keskeisimpiä ja kalleimpia
julkisia palveluita ja niiden
järjestämistapa koskettaa monia
ihmisiä ja alueita.
Monet keskustaa äänestäneet varmasti
toivovat puolueen pitävän
maakuntien puolta. Keskustan
aluenäkemys eroaakin esimerkiksi
kokoomuksesta. Keskustan voi
olettaa haluavan turvata alueellisesti
kattavan korkeakouluverkon.
Kokoomus on esittänyt peräti
miljardin euron käyttämistä
yliopistojen lisäpääomittamiseen
vastinrahana yksityisten lahjoituksille.
Ei ole salaisuus, että rahankeruussa
isojen kaupunkien
elinkeinoelämälle tärkeät yliopistot
ovat pärjänneet parhaiten.
Voi hyvin olla, että tulevan tiedepolitiikan
”kauhun tasapaino”
virittyy jonnekin keskustan aluenäkemyksen
ja kokoomuksen kasvukeskusmyönteisemmän
linjan
välimaastoon. Perussuomalaisten
alueellista tasa-arvoa ja vakaata
perusrahoitusta korostavat näkemykset
ovat kiinnostava, mutta
toistaiseksi pelaamaton kortti.
Ministerin jäsenkirjan värillä on
nyt väliä. Esimerkiksi korkeakoulujen
duaalimallia purkaviin
kokeiluihin on kokoomuksessa
suhtauduttu nihkeämmin kuin
keskustassa. Opetusministeri ei
kuitenkaan ratkaise kaikkea, sillä
tiedepolitiikkaa kytketään tiiviimmin
valtion strategiseen ohjaukseen.
Se tuo mukaan työ- ja
elinkeinoministeriön ja uudistetun
tutkimus- ja innovaationeuvoston
kaltaisia toimijoita.
Kohdistuuko julkisen sektorin sopeutus rajusti tieteeseen? Jotkut
arvelevat, että leikkausvuorossa
olisi lähinnä lukio- ja ammattikouluverkko.
Toiset ovat kuulleet
moitteita siitä, että yliopistot eivät
vielä olisi osallistuneet taloustalkoisiin
juuri mitenkään.
Kuitenkaan Suomen julkinen
tutkimusrahoitus ei enää viime
vuosina ole kehittynyt kilpailijamaiden
tahtiin ja yliopistoindeksin
leikkaukset ovat käytännössä
supistaneet perusrahoitusta. Toimintoja
on sopeutettu talouteen
ja yt-neuvottelut ovat tulleet tutuiksi.
Uusien palkkatietojen mukaan
monissa tehtävänimikkeissä
on jo negatiivista palkkakehitystä,
ilmeisesti siksi, että uusille työntekijöille
maksetaan huonommin
kuin ennen.
Jatkuva kriisien manaaminen
ei auta ketään, mutta jonkinlaista
ideapulaa Suomessa ilmeisesti on.
Teollisuuden on vaikea saada tuotteitaan
viedyksi. Joidenkin mittareiden
mukaan myös Suomen
tieteen taso on laskenut 2000-luvulla.
Monen tieteentekijän mielikuvissa
ne vuodet, joina tieteen
sanotaan kärsineen, ovat olleet
juuri jatkuvan organisaatiomyllerryksen
vuosia. Onko näillä asioilla
yhteyttä toisiinsa?
Suuriin muutoksiin on käytetty
paljon voimia, mutta yksittäisen
työntekijän asiat jäävät helposti
rempalleen. Hypitään tehtävästä
toiseen, tehtaillaan hakemuksia,
projektien alut ja hännät sotkeutuvat
toisiinsa. Näissä oloissa johtaminenkin
on vaativaa. Työttömyys
tai sen uhka koettelee turhan
monen omanarvontuntoa. Voiko
tällaisista osista rakennettu kone
toimia hyvällä hyötysuhteella?
Hyvä tiede ei edellytä uusia
organisaatiomankelointeja tai ihmisten
mittaamista uusilla mittareilla,
eikä tutkimuksen alistamista
elinkeinopolitiikalle, vaan
kohtuullisesti rahaa, riittävästi
työrauhaa ja vähitellen rakentuvaa
itseluottamusta — ja niiden myötä
uusia ideoita ja innovaatioitakin.
22.5.2015
Petri Koikkalainen
puheenjohtaja, Tieteentekijöiden liitto
- Painetussa lehdessä sivu 2
|