ACATIIMI 5/15 tulosta | sulje ikkuna

Pääkirjoitus

Alue- ja rakennepolitiikkaa koulutuksella ja tutkimuksella?

Koulutus ja tutkimus kiinnostavat politiikassa. Ennen eduskuntavaaleja sekä keskusta, kokoomus että perussuomalaiset viestivät halukkuudestaan opetusministerin salkkuun. Tätä kirjoitettaessa ei ollut tietoa salkun saajasta, mutta kylläkin puolueiden linjauksista.

Osaamisesta haetaan innovaatioita ja talouskasvua, mutta kiinnostukseen on suoraviivaisempikin syy: rakenne- ja aluepolitiikka. Terveydenhoidon ja sosiaalipalveluiden ohella koulutus ja tutkimus ovat keskeisimpiä ja kalleimpia julkisia palveluita ja niiden järjestämistapa koskettaa monia ihmisiä ja alueita.

Monet keskustaa äänestäneet varmasti toivovat puolueen pitävän maakuntien puolta. Keskustan aluenäkemys eroaakin esimerkiksi kokoomuksesta. Keskustan voi olettaa haluavan turvata alueellisesti kattavan korkeakouluverkon.

Kokoomus on esittänyt peräti miljardin euron käyttämistä yliopistojen lisäpääomittamiseen vastinrahana yksityisten lahjoituksille. Ei ole salaisuus, että rahankeruussa isojen kaupunkien elinkeinoelämälle tärkeät yliopistot ovat pärjänneet parhaiten.

Voi hyvin olla, että tulevan tiedepolitiikan ”kauhun tasapaino” virittyy jonnekin keskustan aluenäkemyksen ja kokoomuksen kasvukeskusmyönteisemmän linjan välimaastoon. Perussuomalaisten alueellista tasa-arvoa ja vakaata perusrahoitusta korostavat näkemykset ovat kiinnostava, mutta toistaiseksi pelaamaton kortti.

Ministerin jäsenkirjan värillä on nyt väliä. Esimerkiksi korkeakoulujen duaalimallia purkaviin kokeiluihin on kokoomuksessa suhtauduttu nihkeämmin kuin keskustassa. Opetusministeri ei kuitenkaan ratkaise kaikkea, sillä tiedepolitiikkaa kytketään tiiviimmin valtion strategiseen ohjaukseen. Se tuo mukaan työ- ja elinkeinoministeriön ja uudistetun tutkimus- ja innovaationeuvoston kaltaisia toimijoita.

Kohdistuuko julkisen sektorin sopeutus rajusti tieteeseen? Jotkut arvelevat, että leikkausvuorossa olisi lähinnä lukio- ja ammattikouluverkko. Toiset ovat kuulleet moitteita siitä, että yliopistot eivät vielä olisi osallistuneet taloustalkoisiin juuri mitenkään.

Kuitenkaan Suomen julkinen tutkimusrahoitus ei enää viime vuosina ole kehittynyt kilpailijamaiden tahtiin ja yliopistoindeksin leikkaukset ovat käytännössä supistaneet perusrahoitusta. Toimintoja on sopeutettu talouteen ja yt-neuvottelut ovat tulleet tutuiksi. Uusien palkkatietojen mukaan monissa tehtävänimikkeissä on jo negatiivista palkkakehitystä, ilmeisesti siksi, että uusille työntekijöille maksetaan huonommin kuin ennen.

Jatkuva kriisien manaaminen ei auta ketään, mutta jonkinlaista ideapulaa Suomessa ilmeisesti on. Teollisuuden on vaikea saada tuotteitaan viedyksi. Joidenkin mittareiden mukaan myös Suomen tieteen taso on laskenut 2000-luvulla.

Monen tieteentekijän mielikuvissa ne vuodet, joina tieteen sanotaan kärsineen, ovat olleet juuri jatkuvan organisaatiomyllerryksen vuosia. Onko näillä asioilla yhteyttä toisiinsa?

Suuriin muutoksiin on käytetty paljon voimia, mutta yksittäisen työntekijän asiat jäävät helposti rempalleen. Hypitään tehtävästä toiseen, tehtaillaan hakemuksia, projektien alut ja hännät sotkeutuvat toisiinsa. Näissä oloissa johtaminenkin on vaativaa. Työttömyys tai sen uhka koettelee turhan monen omanarvontuntoa. Voiko tällaisista osista rakennettu kone toimia hyvällä hyötysuhteella?

Hyvä tiede ei edellytä uusia organisaatiomankelointeja tai ihmisten mittaamista uusilla mittareilla, eikä tutkimuksen alistamista elinkeinopolitiikalle, vaan kohtuullisesti rahaa, riittävästi työrauhaa ja vähitellen rakentuvaa itseluottamusta — ja niiden myötä uusia ideoita ja innovaatioitakin.

22.5.2015

Petri Koikkalainen
puheenjohtaja, Tieteentekijöiden liitto

  • Painetussa lehdessä sivu 2

ACATIIMI 5/15 tulosta | sulje ikkuna