Jäävuoren huippu
Toimittajat Anu Silfverberg ja Johanna Vehkoo
tekivät hienon avauksen viime helmikuun Longplay-
julkaisullaan. Filosofi Pekka Himasta käsitellyt
kirjoitus Himasen etiikka herättää pohtimaan
laajemmin akateemisen rahoituksen ehtoja.
Mitkä ovat hyvän tutkimuksen kriteerit? Millä
perusteilla tutkimusrahoituksia pitäisi myöntää
julkisista varoista? Kolmas kysymys liittyy tutkijan
tekemään työhön. Onko tutkijoilla tulosvastuuta?
Tiedemaailman ulkopuolisille tutkimuksen kriteerit
saattavat olla epäselviä. Joskus tutkimukseksi
saatetaan mieltää kaikki, se mitä tutkija kirjoittaa.
Varsinaisen tutkimustiedon inflaation seurauksena
kenen tahansa konsultin tuottama informaatio
kelpaa.
Silfverbergin ja Vehkoon artikkelin ansiona
onkin se, että he selvittivät tieteellistä tutkimusta
koskevia periaatteita. Vaikka Himanen on kirjoittanut
esimerkiksi useille kielille käännetyn Hakkerietiikan
(Hacker Ethic, 2001), häneltä puuttuu
täysin vertaisarvioidut kansainväliset tieteelliset
artikkelit. Yksittäiset artikkelit tieteellisten kustantamoiden
monografioissa eivät pelasta tilannetta.
Himanen puolusti akateemista uskottavuuttaan
myöhemmin muun muassa Ylen Arto Nybergissä
(14.4.2013). Himanen kertoi lukevansa kirjan
päivässä, kirjoittavansa ja tekevänsä pitkää päivää.
Hän kutsui tätä "perustutkimustyöksi".
Himasen kommentti on melko kaukana 2010-luvun
tutkijan arjesta. Suuri osa tutkijoista hakee
toki hänen lailla rahoituksia kuin yksityisyrittäjä,
mutta mahdollisesta lottovoitosta haukkaa
ison siivun yliopisto, joka tarjoaa kiitokseksi byrokraattisia
velvollisuuksia. Himanen puolestaan pyörittää bisneksen oman firman kautta. Baarilaskut
voi laittaa verovähennyksiin ja kollegoiden
tilille täytyy pudottaa jokunen tonni.
Himanen on yhdistelmä konsulttia ja tutkijastereotypioilla
ratsastavaa eksynyttä filosofia.
Hänessä on yllättäen myös hiven vanhaa sivistysyliopistoksikin
kutsuttua laitosta, joka tunnettiin
punaviinin ja oluen tuoksuisista sedistä, joilla oli
tapana soperrella idoliajattelijoidensa nimiä kuin
varmistuksena siitä, että myös he ovat akateemisesti
olemassa.
On outoa, muttei poikkeuksellista, että Suomen
Akatemia rahoittaa tutkimusta, jonka tekijällä
ei ole riittävää näyttöä kansainvälisistä tieteellisesti
arvioidusta julkaisuista. Suomalaisessa
tiedemaailmassa hiihtelee jos jonkinlaista kalliisti
rahoitettua tuohivirsututkijaa, mutta he eivät
suinkaan pyöri Manuel Castellsin kaltaisten tähtisosiologien
kanssa. Yhteistä on lähinnä tieteellisen
toiminnan vähäisyys ja huono ulosanti.
Tieteen julkisuuskuva on kärsinyt. 700 000 euroa
kuulostaa pahalta veronmaksajan korvaan. Moni
on varmaan sitä mieltä, että rahalle olisi parempaakin
käyttöä. Himasen tapaus edusti räikeintä
versiota akateemisesta "maan tavasta", jossa kavereille
diilataan rahaa ja etuuksia. Ajatus jäävuoren
huipusta tulee myös nopeasti mieleen. Mitä muuta
alta paljastuu?
Kun Himasta on kiusattu melkoisesti, lienee
perusteltua nostaa kissa pöydälle. Kuinka paljon
akateemiset hankkeet yhteiskunta- ja kulttuuritieteissä
tuottavat? Eli paljonko niistä tulee tieteellisiä
julkaisuja ja opinnäytetöitä? Akateemisilla
tiedetoimijoilla ei ole tulosvastuuta eikä heidän
ole pakko esittää tutkimustuloksinaan tajuntaa
räjäyttävää visiota median suurennuslasin alla.
Meillä on oma nurkkakuntainen tiedemaailmamme,
joka on kaukana akateemisesta huippututkimuksesta,
jota viljellään lähinnä juhlapuheissa.
Olen pohtinut akateemisen tutkimuksen panostuotossuhdetta.
Paljonko maksaa yksi yhteiskunta-
tai kulttuuritieteilijän julkaisema tutkimussivu?
Provokaatio on perusteltu, koska jos
yhteiskunta- ja kulttuuritieteet eivät ryhdistäydy,
niihin on helppo kohdistaa leikkauksia. Miten perustella
rahoittajille eli Kataiselle ja kumppaneille,
että heidän pitäisi sponsoroida kulttuuri- ja yhteiskuntateitä?
Atte Oksanen
erikoistutkija nuorisotutkimusverkostossa,
sosiaalipsykologian
ja sosiologian dosentti.
- Painetussa lehdessä sivu 18
|