Yliopisto kaipaa
dialogisuutta
Nyky-yliopistoissa jyräävät
teollisuuden ja markkinoiden
arvomaailmat. Eniten on kärsinyt
kansalaisuuden arvomaailma,
kirjoittaa Erkki Karvonen.
Yliopistolain uudistamisen vaikutuksia
koskevassa kyselyssä selvisi, että henkilöstö
kokee demokratian ja vaikuttamismahdollisuuksiensa
vähentyneen
yliopistossa. Henkilöstön enemmistöstä
tuntuu, että päätökset käskytetään ylhäältä jotensakin
armeijatyylisesti, eikä henkilöstön mielipiteitä
kuunnella. Uudessa yliopistossa on siis dialogisuuden,
vuoropuhelun puutetta.
Tämä on erikoista siksi, että dialogisuuden piti
olla organisaatioiden nykyaikaa. Vuoropuhelua korostetaan
ihanteena nykyään esimerkiksi organisaatioviestinnän
tutkimuksessa, kuten myös vaikkapa
journalismin tutkimuksessa ja tiedeviestinnän tutkimuksessa.
Edistyneimmissä organisaatioissa dialogisuus
toteutuu myös käytännössä.
Organisaatioiden ei pitänyt olla korkean byrokraattisia,
vaan post-byrokraattisia, verkostomaisia
ja matalia; niihin piti kuulua ”institutionalisoitunut
dialogi”. Kaksisuuntaisen symmetrisen viestinnän
piti olla lähtökohta, ei yksisuuntaisen ja epäsymmetrisen.
Henkilöstön piti tuntea olevansa osallinen yliopistossa,
ei vain käskyjen ja toimenpiteiden objekti.
”Tasaveroinen dialogi on liima, jolla eri-ikäiset ja
erilaiset ihmiset saadaan sitoutumaan ja motivoitumaan.
Sen avulla he haluavat tehdä töitään täysillä ja
voivat tuntea iloa omista ja muiden saavutuksista.”
Näin kirjoitti henkilöstövoimavarojen dosentti, HT
Sirpa Syvänen, Hhh Johtamiskorkeakoulu, Tampereen
yliopisto. (HS 29.3.2012).
Syväsen mukaan sen sijaan ”Dialogiton yhteisö
lataa sisälleen pahoinvointia, konfliktien kierteitä ja
luo siten kasvualustan epäasialliselle käyttäytymiselle,
joka ruokkii työpaikkakiusaamista. Niiden vuoksi
työpanokset heikkenevät, työn tuottavuus alenee ja
parhaat työntekijät hakeutuvat muualle suojellakseen
omaa hyvinvointiaan ja työn mielekkyyttä. ”
Ja edelleen dialogisuus ruokkii nykyaikaiselle
organisaatiolle tärkeintä asiaa: luovuutta ja innovatiivisuutta.
Syvänen: ”Suomalaisessa työelämässä
kannattaa panostaa työhyvinvointia ja sitoutumista
vahvistavaan dialogiin. Sen parempaa, halvempaa ja
vaikutuksiltaan laaja-alaisempaa innovointistrategiaa
ei hevin löydy.”
Henkilöstö on ensisijainen stakeholder
Yliopiston kolmas tehtävä edellyttää ”vuoropuhelua
muun yhteiskunnan kanssa”. Noita dialogin ja auttamisen
kumppaneita ovat yksityisen ja julkisen puolen
organisaatiot. Ne ovat sidosryhmiä tai nykyaikaisemmin
sanottuna stakeholdereita, osallisia. Tuntuu
unohtuneen, että henkilöstö on ensisijainen stakeholder,
nuo muut vasta toissijaisia. Yhteisöviestinnän
emeritusprofessori Jaakko Lehtonen on määritellyt
stakeholderin seuraavasti:
"Termillä stakeholders (ru. intressenter) tarkoitetaan
osapuolia, joihin organisaation toiminta voi
vaikuttaa, ja jotka voivat itse vaikuttaa organisaation
toimintaan, tai joita organisaation toiminta koskee.
(…) Stakeholder on osapuoli, jolla on valvottavanaan organisaation toimintaan liittyviä omia intressejä ja
jolla sen vuoksi on omasta mielestään oikeus sanoa
sanansa organisaation asioissa".
Liioittelematta voi sanoa, että henkilöstö on tärkein
stakeholder koko yliopistolaitoksessa. Tämä
olennainen voimavara kävelee joka ilta ulos yliopistosta
ja jos se ei palaisi aamulla takaisin, loppuisi toiminta
täydellisesti siihen paikkaan. Kannattaisi pitää
huolta tästä elintärkeästä resurssista.
—Viihtyvyys, yhteisöllisyys, työn mielekkyys ja
motivoivuus ovat tärkeimpiä kilpailutekijöitä, joilla
yliopisto voi kilpailla työmarkkinoilla. Palkan suuruudella
julkinen palvelu tuskin pystyy kilpailemaan
työvoimasta. Tutkimusten mukaan erityisesti nuorille
sukupolville työpaikassa on tärkeintä hyvä henki.
Yritysyliopisto?
Niin kuin sosiologi Pertti Alasuutari tutkimuksessaan
Toinen tasavalta (1996) toteaa, dominoiva puhetapa
Suomessa muuttui 1990-luvun alussa suunnittelutaloudesta
kilpailutaloudeksi. Valtiosta tuli kilpailuvaltio
hyvinvointivaltion sijaan. Tärkeimmäksi asiaksi
tuli silloin kilpailukykyisyys, muiden voittaminen
kisassa. Suomea alettiin ajatella yrityksenä, jonka on
kilpailun oloissa loputtomiin tehostettava toimintaansa,
muututtava notkeasti ja keksittävä jatkuvasti
uusia menestystuotteita.
Tällä taustalta ei ole ihme, että myös yliopistosta
pyrittiin tekemään yrityksen kaltainen ja yritysmaailmaa
tukeva. Yliopistolain valmistelun aikaan elettiin
sääntelemättömän markkinatalouden korkeimman
veisun aikaa. USA:n pörssi romahti sääntelemättömyyteen
vasta seuraavana vuonna.
Yliopisto alettiin nähdä selkeästi osaksi kansallista
innovaatiojärjestelmää, joissa tiede, teollisuus ja
valtio liittoutuivat. Tieteen tutkija Henry Etzkowitzin
sanoin muodostui ns. kolmoiskierre (triple helix),
jossa valtion, teollisuuden ja tieteen rajat hämärtyivät.
Etzkowitz käyttää myös sanaa ”yritysyliopisto”
(entrepreneurial university). Tässä asetelmassa suoraan
kilpailukykyä palvelevat luonnontieteet ja tekniset
tieteet saavat hegemonisen valta-aseman ylitse
muiden tieteiden.
Näyttää, että Suomessa omaksuttiin yliopistoihin
sellaisia johtamisjärjestelmiä, joilla raskasta liukuhihnateollisuutta
organisoitiin sata vuotta sitten.
Hierarkkinen byrokratia ja yksisuuntainen viestintä
ylhäältä alas kuuluu taylorismiin. Tarjolla olisi ollut
paremmin luoville organisaatioille soveltuvia johtamisen
malleja.
Yritysmallin vaarat
Yritys on tietenkin tehokas kilpailun oloissa. Ikävä
kyllä yritys ei ole periaatteessa demokraattinen laisinkaan,
vaan plutokratia, jossa harvat, varakkaimmat
määräävät. Ei ole sattuma, että finanssikapitalismin
ylipappi Björn Wahlroos on vaatinut demokratian
sijaan lisää hierarkkisuutta ja ihaillut Kiinan ”kevytdemokratiaa”.
Kilpailukyvyn nimissä Wahlroos on
valmis heikentämään demokratiaamme.
Nyky-yliopistossa strategisuus on keskeistä. Kriittisten
hallintotieteilijöiden David Bojen ja Usha Haleyn
mukaan strategiasta on kuitenkin tullut synonyymi
elitistiselle top-down -johtamiselle. Kriittisen teorian
mukaan strategialla legitimoidaan ja vahvistetaan
eliitin valtaa ja hegemoniaa. Boje ja Haley kritisoivat
strategiadiskurssia sen instrumentalistisesta etiikasta,
joka muuttaa ihmiset ja luonnon manipuloitaviksi resursseiksi,
joilla on vain välineellistä arvoa.
Oma vaaransa on siinäkin, että pörssiyrityksistä
tuodaan yliopistoon ja tutkimuslaitoksiin myös viestinnän
käytäntöjä. Tieteen perinteinen arvo, sananvapaus,
on uhattuna, esimerkkinä VTT:n tutkijoiden
vaientamisen tapaus vuodelta 2010. Yrityksissä puheoikeus
halutaan keskittää harvoille johtajille, eikä
erimielisyyttä ei saisi olla, vaan kaikkien pitäisi hyristä
samaa säveltä. PR-osasto valvoisi mielellään myös
tutkijoiden viestintää yleisjulkisuudessa. Vääränlaiset
totuudet kun voisivat häiritä imagonrakennusta ja romahduttaa yrityspartnerin pörssikurssin.
Arvot teollisuudesta ja markkinoilta
Karoliina Malmelin tutki väitöskirjassaan Arvojen
markkinat (2011) suomalaisten yritysten tapaa oikeuttaa
eli legitimoida toimintaansa yritysvastuun raporteissaan.
Malmelin käytti työnsä pohjana ranskalaisten
sosiologien Luc Boltanskin ja Laurent Thévenotin
oikeuttamisen teoriaa, jossa yritysten oikeuttamisen
katsotaan tapahtuvan perustelemalla toimintaa kahdeksassa
erilaisessa arvomaailmassa. Nämä ovat: teollisuuden,
markkinoiden, inspiraation, maineen tai
kuuluisuuden, kodin, vihreyden ja kansalaisuuden
arvomaailmat.
Mihin arvomaailmaan yliopisto nojaa? On helppo
huomata, että teollisuuden arvomaailma on perustava
yliopistossa. Siinä arvostetaan tuotantoprosessien
tehokkuutta, mitattavan tavoitteen saavuttamista,
päätösten toteuttamista.
Samoin on ilmeistä, että nykyinen yliopisto perustuu
markkinoiden arvomaailmalle, jossa olennaisin
asia on kilpailukykyisyys: pystyykö yritys tai
yliopisto olemaan parempi kuin kilpailijat? Teollinen
tehokkuus on yksi asia, jolla kilpailukykyä ja pörssiarvoa
parannetaan. Saisiko vielä vähennettyä työntekijöitä
jostakin? Yliopistot kilpailevat sijoituksesta
Shanghain ranking-listalla. Se oikeuttaa olemassaoloamme
markkinoiden silmissä. Tiedekin käsitetään
huippu-urheiluksi, kisaksi toisia vastaan.
Inspiraation arvomaailman ytimessä on luovuus,
kyky innovoida jotakin uutta, rikkoa totunnaisia rajoja.
Jatkuvasti uutta keksiville IT-yrityksille tämä on
ollut tärkeä arvomaailma. Yliopistolla tällainen taiteilijamainen
inspiroituminen taitaa jäädä teollisten arvojen
jalkoihin. Maineen tai kuuluisuuden arvomaailmalla
on jonkin verran käyttöä.
Pahimmin on kärsinyt kansalaisuuden arvomaailma
eli demokraattisuus ja vaikuttaminen. Eipä yliopisto
juuri ympäristöarvoillakaan omaa toimintaansa
legitimoi.
teksti Erkki Karvonen, professori, informaatiotutkimus
ja viestintä, OY, tiedeviestinnän maisteriohjelma
- Artikkeli löytyy painetun lehden sivulta 34
|