 
|
|||||||||||||||||
|
Kirja-arviot
Talouden hallitsemana nykyaikana on vaikea uskoa, että kauppakorkeakouluja on joskus väheksytty ja ylenkatsottu. Mutta kun Helsingin kauppakorkeakoulu (nyt Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulu) vuonna 1911 perustettiin, akateemiset piirit pilkkasivat sitä ”kauppasurkeaksi”. Käytäntöön suuntautuva kauppakorkeakoulu palveli orastavaa talouselämää, kun taas yliopistot edustivat sivistystä vaalivaa perinteistä oppineisuutta. Sata vuotta opintojen tiellä kertoo Helsingin kauppakorkeakoulun ja sen pienen oppilasyhdistyksen pitkän ja mutkikkaan tien pohjalta huipulle. Samalla kirja valottaa niitä yhteiskunnallisia muutoksia, joita kauppakorkean statuksen nousu ilmensi. Tärkeät talouselämän instituutiot, kuten pankit ja vakuutuslaitokset, perustettiin vasta 1900-luvun alussa. Suomalaiset kauppiaat olivatkin heikosti koulutettuja. Alussa kauppakorkeankin tehtävänä oli ainoastaan laajentaa kauppiaiden osaamista, ja koulusta valmistui lähinnä konttoristeja ja muita rutiininomaisten tehtävien taitajia. Kauppakorkean statusta alettiin 1920-luvulla kehittää perustamalla tieteellistä pätevyyttä vaativia professuureja ja hyväksymällä opiskelijoiksi ainoastaan ylioppilaita. Näin Helsingin kauppakorkeakoulun ylioppilaskunta KY:kin sai alkunsa, kun oppilasyhdistys muutettiin ylioppilaskunnaksi lippuineen, merkkeineen, juhlineen ja muine akateemisine tunnusmerkkeineen. Kuitenkin käytännöllisyys leimasi kauppakorkeaa vielä pitkään, ja 50-luvulle asti varsinainen kauppatieteellinen tutkimus oli lapsenkengissään. Ensimmäiset kauppatieteen kandidaatit kyllä valmistuivat jo vuonna 1928 ja tutkinto edellytti itsenäisen tieteellisen tutkimustyön tekemistä, mutta resurssien puutteessa se vaati paljon itseopiskelua eikä työelämässä ollut vanhaa perustutkintoa hyödyllisempi. 50-luvulla vauraus alkoi kasvaa ennennäkemättömällä vauhdilla ja samaa tahtia kasvoi myös insinöörien ja ekonimien arvostus ja tarve. Alettiin vaatia talouselämän vapauttamista valtion säännöstellystä. Yksi kauaskantoisimmista KY:n päätöksistä oli osallistuminen Amer Tupakka Oy:n perustamiseen. Amerin ensimmäisestä tuotteesta, Bostonista, tuli myyntimenestys, ja hyvää tulonlähdettä juhlistettiin mursujen jokavuotisella vierailulla Amerin Hyrylän tupakkatehtaalla. KY alkoikin tehdä sijoituksia mitä erilaisimpiin kohteisiin asunnoista ravintoloihin ja pelikasinoihin. 80-luvulla sen vauraus kasvoi sellaisiin mittoihin, että sitä pidettiin varsinaisena juppiylioppilaskuntana. Mutta vaikka KY:n toimintaa leimasi käytännöllisyys, se myös otti osaa 60-luvulta lähtien aatteelliseen bisnekseen. KY esimerkiksi lähti mukaan reilun kaupan kehittämiseen luomalla Afrikan Tähti -yrityksen, joka toi Suomeen kehitysmaiden tuotteita ilman turhia välikäsiä. KY:n keskittyminen bisneksiin näkyy ikävällä tavalla Sata vuotta opintojen tiellä -kirjassa. Alun värikkäät ja monipuoliset kuvaukset vaihtuvat vaivihkaa kuiviksi ja paperinmakuisiksi selvityksiksi bisneksen yksityiskohdista, mikä ei jaksa kiinnostaa muita kuin tilintarkastajia ja lakimiehiä. Huippunsa tämä saavuttaa, kun kirja setvii sivukaupalla 90-luvulla paljon julkisuutta saanutta Amer osakkeiden myyntiä salaperäiselle lordi Moynelle, joka paljastuikin suuren kavallussuunnitelman kulissiksi. On kyllä tärkeää selvittää sotkuiset asiat, mutta kun kyseessä on elämäkerta, selvitykset voisi esittää tiiviisti ja havainnollisesti. Loppupuolella kirjan tyyli selkiintyy ja kevenee. KY:n historian loppu lieneekin kaikille tuttu. Talous on saavuttanut globaalit mittasuhteet, uuden huippuyliopiston tai innovaatioyliopiston tavoitteet ja linjaukset edistävät eniten juuri kauppakorkean päämääriä. Näyttääkin siltä että kauppakorkeakoulujen ja yliopistojen suhde on kääntynyt täydellisesti ympäri. Nyt teoreettisuutta vaalineesta ylväästä sivistysyliopistosta on tullut käytännönläheisen kauppakorkean alamainen ja palvelija. Kirjassa todetaan, että myös talouselämälle tyypillinen kilpailuhenki, kiire ja stressi korostuvat kauppakorkeassa ja polttavat niin opettajia kuin opiskelijoitakin loppuun. Jotkut opiskelijat suhtautuvatkin kriittisesti kovaan menoon ja valitsevat inhimillisemmän uran esimerkiksi kansalaisjärjestöissä. Historiasta voi kuitenkin oppia ja kirja herättää kysymyksen, eikö olisi mahdollista luoda jonkinlainen synteesi taloudellisesta toiminnasta ja teoreettisesta pohdiskelusta. Talous ja teknologia pystyvät rakentamaan vankan aineellisen perustan, joka mahdollistaa vapaan ja autonomisen hengenviljelyn. Näin taloudelliset ja tekniset korkeakoulut ja sivistystä vaalivat yliopistot voisivat yhdessä ja tasaveroisina luoda pohjan rikkaalle ja kukoistavalle kulttuurille. Pekka Wahlstedt
Pienikään muutos ei tapahdu nopeasti, vaan jokainen muutos vaatii aina aikaa. Myös positiivisen muutoksen sisäistäminen vie oman aikansa. Johtajan rooli muutoksessa on kuin puutarhuri, joka ei suinkaan käske kasveja kasvamaan vaan auttaa niitä kasvussa”, lisensiaatti- ja väitöskirjatyönsä muutoksesta tehnyt Katarina Ponteva kirjoittaa. Lukuisten ihmisten ensimmäinen tunne muutosten suhteen on pelko, halu torjua muutos. ”Muutos merkitsee aina luopumista. Se on yleensä vaikeaa, koska luopumiselle ei ole varattu tarpeeksi aikaa. Jotta voisi kiintyä ja sitoutua uuteen, on luovuttava vanhasta. Joissakin organisaatioissa on suurissa muutoksissa järjestetty jopa hautajaisia”, Ponteva kertoo. Akateemisissa piireissä ehkä kavahdetaan tunteita ja niiden ilmaisua, mutta koska muutokset nimenomaan herättävät tunteita, säästyy aikaa ja energiaa, kun tunteisiin suhtaudutaan vakavasti ottaen. ”Esimiehen tilanne muutoksessa ei ole kadehdittava. Kaikki eivät kestä yhtä hyvin epätietoisuuden ja -määräisyyden aiheuttamia tilanteita ja paineita. Esimiehen olisikin hyvä ensin tiedostaa omat tunteensa suhteessa muutokseen, jotta voisi sitten olla avuksi muille”, Ponteva toteaa. Pontevan mukaan esimiehen tärkein tehtävä muutoksessa on ihmisten kohtaaminen, ja ensimmäinen kohdattava ihminen on siis oma itse. Ihmiselle on tärkeätä hallinnan tunne, mikä horjuu muutoksessa, koska emme tiedä tulevaisuudesta. Muutos käynnistää järjen ja tunteen välisen sisäisen vuoropuhelun. Koska tunteita ei voi pakottaa mihinkään, muutostilanteessa on Pontevan mukaan erityisen tärkeätä olla rehellinen omille tunteilleen. ”Kerran eräällä luennolla luennoitsija sanoi, että ihmisiä kiinnostaa muutoksessa saada vastaus vain kolmeen kysymykseen: MITEN minun käy? Miten MINUN käy? Miten minun KÄY? Mielestäni se oli niin hyvin sanottu, että olen toistanut itse sen jälkeen aina sopivan tilaisuuden tullen”, Ponteva kiteyttää. Esimies ei voi yleensä antaa varmoja vastauksia, jonka takia moni esimies tekee sen virheen, että vetäytyy tilanteesta. Pontevan mukaan on kuitenkin erityisen tärkeätä, että esimies kohtaa alaisensa tunnetasolla mahdollisimman rehellisesti. Muutostilanteissa tarve kohdata esimies korostuu. ”Useissa yhteyksissä on todettu, että yksi parhaista henkilöstön tukimuodoista liittyy tavalla tai toisella ihmisten kuuntelemiseen”, Ponteva kertoo. ”Kaikkia kannustaa jo se, että heidän asiansa otetaan vakavasti." ”Muutoksessa onnistuminen ei vaadi yli-ihmisen kykyjä eikä kalliita keksintöjä. Olennaisinta olisi olla mahdollisimman rehellinen sekä itselle että muille. Johtoryhmän ei kannata muutoksessa ajaa vain omaa etuaan, vaan erityisesti keskittyä kuuntelemaan alemmalta tasolta tulevia viestejä." "Väittäisin, että seuraavilla 'ohjeilla' muutoksesta selviää voittajana: Ole inhimillinen! Ole reilu! Ole myönteinen! Ole innostava! Ole peräänantamaton! Ole kannustava! Ole yllätyksellinen!”, Ponteva ohjeistaa esimiestä. Kirja saisi mielestäni vähän paremmin pohtia myös esimiehen omaa jaksamista haastavassa omassa ja yhteisessä tilanteessa. Tuula-Maria Ahonen
|
||||||||||||||||
