Tutkijoiden koululaistaminen devalvoi maisterin tutkinnon

Lamalääkkeeksi 1990-luvun alussa perustetut tutkijakoulut ovat vakiintuneet osaksi suomalaista yliopistojärjestelmää. Jatkokoulutusjärjestelmän nimeäminen kouluksi on ollut valinta, joka näyttää suuntaavan järjestelmän tulevaisuutta. Keskeinen kysymys on, ymmärretäänkö tutkijakoulut tutkijoiden pätevöitymisen väyläksi vain tutkijoiden ammattikouluksi.

Ensimmäinen vaihtoehto tarkoittaa, että tutkijan työ rinnastuu muihin ylempää korkeakoulututkintoa vaativiin asiantuntijatehtäviin. Kaikki asiantuntijat, lääkäreistä opettajiin ja insinööreistä juristeihin, ovat uransa alussa noviiseja, jotka pätevöityvät työtä tehden. Pätevöityminen ja jatkuva oma tietotaidon kehittäminen on itsestään selvä osa asiantuntijuutta.

Toinen vaihtoehto tutkijakoulun tutkijoiden ymmärtäminen koulutettaviksi tai opiskelijoiksi merkitsee maisterin tutkintojen devalvointia. Tutkijakoulutuksen ymmärtäminen tutkijan peruskoulutukseksi tarkoittaa, ettei pro gradu -työn enää katsotakaan opettavan tutkimuksen perustaitoja. Maisterin tutkijan taitojen mitätöinti tarkoittaa tutkijan peruskoulutuksen venymistä viidestä vuodesta lähes kymmeneen vuoteen.

Työuria pidentämään pyrkivän yhteiskunnan näkökulmasta yhden ammattiryhmän peruskoulutusajan kaksinkertaistaminen ei näytä järkevältä. Yliopistojen kroonisen talousahdingon näkökulmasta tutkijoiden koululaistaminen näyttää perustellulta. Kun ylemmän korkeakoulun tutkinnon suorittanutta asiantuntijaa kutsutaan koulutettavaksi tai opiskelijaksi, ei palkankaan tarvitse olla asiantuntijatasoa. Tämä perustellee myös sitä, miksi kaikki yliopistot eivät käytä opetusministeriön ja Tieteentekijöiden liitonkin suosittelemaa nimikettä nuorempi tutkija.

Tutkijakoulun tutkijoiden palkat ovat parhaimmillaankin useita satoja euroja alle suomalaisen keskipalkan. Tietojen ja taitojen karttuminenkaan ei näytä nostavan tutkijakoulussa työskentelevän palkkaa. Nuoremman tutkijan työ saatetaan arvioida koko tutkijakoulun ajan jopa vaativuustasolle yksi, vaikka pätevyys karttuisi ja väitöstyö edistyisi suunnitelman mukaisesti. Teoriassa, työehtosopimuksen ja arviointikäytäntöjen mukaan, nuorempi tutkija toki voisi kysyä palkkansa perusteita ja vaatia tason nostoa. Käytännössä vain harva niin tekee. Jo sopimusten noudattamisen vaatiminen voi merkitä yhteistyökyvyttömän leimaa ja uranäkymien kariutumista. Monet nuoremmat tutkijat ovatkin kyllästyneet palkkakuopan täyttymisen odotteluun ja äänestäneet jaloillaan. Vakituinen työ ja pätevyyttä vastaava palkka näyttää voittavan yhä useammin silppuisen ja kehnosti palkatun yliopistouran.

Nuorempien tutkijoiden palkan pysähtyneisyydestä ei näytä ottavan vastuuta kukaan. Yliopistot ja nuorempien tutkijoiden kotilaitokset perustelevat nuorempien tutkijoiden olematonta palkkakehitystä sillä, ettei tutkijakoulun saama rahoitus riitä kattamaan tutkijakoulun tutkijoiden palkkakuluja. Opetusministeriökään ei ole ollut halukas nostamaan rahoitusta vaan mitä ilmeisimmin odottaa yliopistoilta itseltään lisärahoitusta. Opetusministeriön ja yliopistojen kinastelu palkkakuopan reunalla on lyhytnäköistä politiikkaa. Voi vain pohtia, miten kauan nelivuotinen uurastus pienellä palkalla ja tohtorien olemattomat uranäkymät kiinnostavat vastavalmistuneita maistereita. Vaarana on, että lamalääkkeeksi, maistereiden työttömyyden vähentämiseksi, perustetut tutkijakoulut kiinnostavat opiskelijoiden parhaimmistoa vain ellei muuta ole tarjolla.

Kirjoittaja on YTT, erikoistutkija ja Tampereen yliopiston pääluottamusmies.