Tiedonjulkistamisen valtionpalkinnon saanut professori Sirkka-Liisa Kivelä:

Tutkijan on tarvittaessa toimittava yhteiskunnan omatuntona

Suomessa koko 2000-luku on kiivaasti keskusteltu vanhustenhoidon tilasta. Lukuisten tutkimusten ja erilaisten raporttien perusteella tiedetään, että moni asia alalla kaipaisi suuria muutoksia. Ajoittain maamme ikäihmiset tuntuvat olevan jopa täysin vailla ihmisarvoa toimintakykynsä menetettyään. Julkisuudessa vanhusten hyvän hoidon puolestapuhujana on usein esiintynyt Turun yliopiston yleislääketieteen professori Sirkka-Liisa Kivelä. Kivelä sai tiedonjulkistamisen valtionpalkinnon huhtikuussa.

Kivelä on tuttu kasvo esimerkiksi television ajankohtaisohjelmista, joissa hän esiintyy rauhallisesti, mutta selvästi myös tunteensa osoittaen. Aiheena ovat olleet muun muassa vanhusten huono ravitsemus, riittämätön henkilökunnan määrä laitoksissa, hoidon omavalvonnan ja omaisuuden rekisteröinnin puute hoitopaikoissa.

— Median mielenkiinnolla on viimevuosina ollut valtava merkitys vanhusten hoitoon liittyvissä kysymyksissä, tosin aiheen laajaan käsittelyyn ja yleiseen närkästykseen nähden yhteiskunnallisella tasolla on saatu vain vähän konkreettisia muutoksia aikaiseksi. Suunta on kuitenkin oikea, sillä sosiaali- ja terveysministeriössä on viimein valmisteilla vanhuspalvelulaki, jota tuskin olisi saatu aikaiseksi ilman median kiinnostusta, Kivelä toteaa.

Tiedeyhteisön ja suuren yleisön arvostama Kivelä sai huhtikuussa tiedonjulkistamisen valtionpalkinnon “ymmärtämystä osoittaneesta asiantuntemuksestaan” sekä teoksestaan Depressiosta tasapainoon - Hyvä elämä iäkkäänä. Palkintoperusteissa todetaan, että yhteiskunnallisena keskustelijana Kivelä on tinkimättä puolustanut tiedon ja asiantuntemuksen merkitystä päätöksenteossa, koulutuksessa ja käytännön hoitotyössä.

— Vanhuspalvelulain tuomat muutokset jäävät myöhemmin nähtäviksi, mutta toiveena olisi, että sen turvin vanhuspalveluiden laatu saataisiin tasa-arvoisemmaksi, eli samanlaiseksi kaikille iäkkäille. Myös psyykelääkkeiden käyttöä tulisi rajoittaa hoitopaikoissa.

Lääkkeillä sidotut

Vanhusten eriarvoisuus on räikeä epäkohta. Huonolla onnella vanhus saattaa joutua erittäin heikon hoidon piiriin. Hyvää hoitoa taas saadaan esimerkiksi palveluasunnoissa ja ryhmäkodeissa, joissa on lisätty toiminnallisuutta ja pyritään lääkkeettömään hoitoon. Säilövässä hoidossa vanhukset makaavat vuoteissaan virikkeettömässä ympäristössä. Paikallaan olo on tuhoisaa, sillä ilman liikuntaa lihakset heikkenevät nopeasti. Joissakin hoitopaikoissa henkilökunnalla saattaa olla puutteelliset valmiudet hoitaa muistihäiriötä sairastavia. Dementian aivomuutosten vaikutusta käyttäytymiseen ei välttämättä ymmärretä, myös kunnioitus muistisairaita kohtaan saattaa puuttua.

Suomessa psykoosilääkkeiden käyttö vanhuksilla on poikkeuksellisen suurta, paljon suurempaa, kuin esimerkiksi muissa Pohjoismaissa. Käytössä olevat psykoosilääkkeet on tarkoitettu skitsofrenian hoitoon. Lääkkeiden positiivinen vaikutus dementoituneella vanhuksella on levottomuuden väheneminen, mutta haittapuolena kehon jäykkyys, jalkojen levottomuus tai esimerkiksi ummetus. Psykoosilääkkeistä ei ole apua muistisairaan kaikkiin käytöshäiriöihin, sillä ongelmien takana ovat aivomuutokset.

— Tällainen hoitokäytäntö pahimmillaan on vanhusten kaltoin kohtelua, Kivelä puuskahtaa.

— Jäykkien ja kaatuilevien vuodepotilaiden hoito on varmasti henkilökunnallekin raskaampaa, kuin toimintakykyisten. Kaiken kaikkiaan on järjetöntä tuottaa toimintakyvyttömyyttä. Eräässä pitkäaikaissairaalassa joka toinen vanhuksista sai kolmea tai jopa useampaa psyykenlääkettä. Ulkomaisen kollegan kommentti lääkemäärästä kuultuaan oli, että suomalaisten täytyy olla lujaa tekoa, kun kestävät moista.

Haastatteluja syödessä

Sopivan haastatteluajan löytyminen kiireisen professorin kalenterista ei ollut aivan mutkatonta. Lopulta keskustelimme puhelimessa Kivelän ollessa matkalla bussissa Turusta Helsinkiin ja sieltä edelleen Brysseliin, jossa hän osallistuu Euroopan alueen vanhenemisen tutkijoiden seminaariin. Haastattelupyyntöjä on sadellut eri puolilta ja Kivelä on pyrkinyt reagoimaan jokaiseen yhteydenottoon. Kuluneen vuoden aikana televisioesiintymisten lisäksi on ollut muita haastatteluja viitisen kappaletta kuukausittain. Välillä Kivelä on joutunut hoitamaan haastatteluja iltaisin vaikkapa aterian ääressä.

Yliopiston yleislääketieteen alan opetuksen lisäksi työtehtäviin kuuluu tutkimusprojektien vetämistä sekä Porissa että Liedossa. Lisäksi ylilääkärin virassa Turun yliopistollisessa keskussairaalassa ja Satakunnan keskussairaalassa professori Kivelä käytännössä kehittää yleislääkäreiden toimintaa kentällä. Kivelällä on myös luottamustoimia ja hän oli esimerkiksi perustamassa Senioriliikettä, jonka puheenjohtajana hän toimii.

— Yliopistoissa tehtävä tutkimustyö menettää merkitystään, mikäli tutkijat eivät kykene tiedottamaan asioista yleisölle ja tuomaan julki tutkimuksen yhteydessä esille tulleita ongelmakohtia.

Muistan, miten vielä 1980-luvulla tutkijoiden keskuudessa oli vallalla näkemys, että tutkimuksista ei kannata kertoa tavalliselle kansalle. Asenteena oli, että ihmiset eivät niitä kuitenkaan ymmärrä.

Nykyään on yhä enemmän tieteen tekijöitä, joilla on sekä sanottavaa että kykyä sanoa asiansa yleistajuisella kielellä. Kivelän sanoin täytyy oppia puhumaan ihan tavallista kieltä, jättää oman alansa vaikeat termit ja löytää niille suomenkieliset ilmaisut.

— Pitää myös osata ottaa esille keskeiset asiat eikä rönsyillä lillukan varsissa.

— Ihmistutkimuksen päätavoite on tuottaa tietoa, joka edistää ihmisten hyvinvointia. Vanhustenhoidon osalta EU-raporteissa on korostettu sitä, että tutkijat ovat onnistuneet selvittämään hyvään vanhenemiseen liittyviä kysymyksiä, mutta tietoa ei ole tarpeeksi siirretty kentälle palvelujärjestäjille tai ikäihmisille itselleen. Myös koulutuksesta on huutava pula. Kuitenkin tiedetään, että tieto myös lisää positiivisia asenteita hoitohenkilökunnan keskuudessa, Kivelä muistuttaa.

Teksti: Arja-Leena Paavola
Kuvat: Turun yliopisto