5/09

  • pääsivu
  • sisällys
  •  

    Jenni Airaksista mietityttää yliopistouudistuksessa sen vaikutukset yhteisöllisyyteen ja autonomiaan. Ja kun ennen vanhaan väitöskirja oli elämäntyö ja vielä nykyään ainakin oppimisprosessi, niin miten se voi valmistua neljässä vuodessa?

    Sanna Vehviläinen teki aikoinaan omaa väitöskirjaansa vuoden verran Englannissa, jonka tiedeyhteisön hän koki hierarkkisemmaksi kuin suomalaisen. Kokemus oli hyödyllinen, mutta vuoden jälkeen oli mukava palata Suomeen jatkamaan työtä omassa työyhteisössä.

     

    Hyvään tohtorikoulutukseen tarvitaan yhteisöllisyyttä

    Tohtorikoulutus edellyttää lisää yhteisöllisyyttä. Tätä kaipaavat sekä ohjaajat että ohjattavat – molemmat joutuvat suoriutumaan tehtävistään liian usein yksin. Yhteisöjen syntyä voitaisiin edesauttaa eri tavoin. Oheisessa jutussa yliopistopedagogiikan yliopistonlehtori ja juuri väitellyt tohtori pohtivat tohtorikoulutuksen kehittämistä.

    Tohtorikoulutus on tieteelliseen jatkotutkintoon johtavaa tutkijankoulutusta. Jatko-opiskelijan tulee perehtyä syvällisesti omaan tutkimusalaansa ja luoda uutta tieteellistä tietoa.

    - Hyvä tohtorikoulutus avaa lisäksi ovet tiedeyhteisöön ja antaa monipuolisia taitoja. Siinä tavoitellaan ohjattavan toimijuuden vahvistamista. Ohjaajan tulee siten välillä pidättäytyä tekemästä ja antaa ohjattavan tehdä itse. Ja välillä sitten ohjattava tarvitsee enemmän tukea, dosentti, yliopistopedagogiikan yliopistonlehtori Sanna Vehviläinen Helsingin yliopiston kasvatustieteen laitokselta selvittää.

    Tohtorikoulutuksen haasteita ovat tohtorituotannon määrä suhteessa työllistymiseen ja kansainvälisyyden edistäminen sekä hallinta. Haasteisiin on luettu myös laadukkaan tohtorimateriaalin valikoiminen sekä väitöstyön ohjauksen kehittäminen.

    - Tohtorikoulutuksen ongelmia ovat kokemukset yksin jäämisestä. Keskeyttämisen harkinnan on todettu olevan yhteydessä opiskelijan kokemukseen yhteisöön kuulumattomuudesta. Se voi johtaa kriiseihin sekä työn pitkittymiseen. Ja heikko työllistyminen on enemmän toisten alojen ongelma kuin toisten, mutta monesti tuoreiden tohtorien on vaikea tunnistaa omaa osaamistaan. Ei ole harvinaista, että tohtoreiden osaamiselle ei tiedetä paikkaa yliopiston ulkopuolelta.

    Vehviläinen toivoo yhteisöllisyyttä myös akateemisten yhteisöjen keskuuteen niin, että tohtorikoulutuksesta kannettaisiin yhdessä vastuuta. Sitä ei vielä ole ohjattavien jakaminen ohjaajien kesken, mutta ohjauksen keinoja ja päämäärien yhdessä miettiminen olisi. Nyt ohjaaja joutuu suoriutumaan tehtävästään usein yksin. Vehviläinen korostaa opiskelijoiden tarvitsevan edelleen erilaisia kirjoittamispajoja ja muita sellaisia ohjaus- tai sparrausmuotoja, joissa saavat tukea ja toimintamalleja.

    Ovatko tutkijakoulut ratkaisu?

    Tohtorikoulutuksen haasteisiin on sisällytetty myös tutkijakoulujärjestelmän kehittäminen. Koulut ovat yhden tieteenalan verkostomaisia koulutusjärjestelmiä tai useita tieteenaloja kokoavia järjestelmiä.

    - Tutkijakoulujärjestelmä toimii rahoituksen jakamisen välineenä ja tutkijakoulutettavan työskentelyn kannalta pitkäaikainen, riittävä rahoitus on yksi tärkeä edellytys hyvälle tohtoriprosessille. Suuret tutkijakoulut eivät usein kuitenkaan onnistu luomaan yhteisöllisyyttä tai hoitamaan ohjauksen tehtäviä. Olisi lisäksi hyvä muistaa, että tutkijakoulutus on paitsi kouluttamista, myös keino rahoittaa ja meritoida tutkimushankkeita. Näissä olosuhteissa ei aina kovin paljoa mietitä, millaisia oppimisympäristöjä koulutus tarjoaa ohjattavalle, Sanna Vehviläinen huomauttaa.

    Vehviläisen mielestä tohtorikoulutuksen tulisi kehittää sellaisia valmiuksia, joita tulevaisuuden yliopistoissa sekä muissa työympäristöissä tarvitaan. Nykyinen yliopistoväki kritisoi heille kasautuneiden uusien tehtävien vievän ajan perustehtäviltä. Onkin syytä myös kysyä, millä tavoin yliopiston perustehtävät muuttuvat. Saako tuleva yliopiston henkilökunta – nykyiset tohtorikoulutettavat – sitä osaamista, jota tulevaisuuden yliopisto heiltä edellyttää? Tulisiko tohtorikoulutuksessa kehittää myös opettamiseen, hallintoon, projektijohtamiseen, muuhun johtamiseen ja oman osaamisen markkinointiin tarvittavia valmiuksia?

    Koulutettava tarvitsee (vertais)tukea

    Jenni Airaksiselle hyvä tohtorikoulutus on ollut sitä, että on saanut tukea kasvussaan tieteelliseksi asiantuntijaksi. Hänen kunnallispolitiikan alaan kuuluva väitöskirjansa hankala hallintouudistus tarkastettiin Tampereen yliopistossa toukokuussa.

    - Rakenteiden tai organisaatioiden sijaan minua ovat pikemmin tukeneet ihmiset, jotka ovat olleet oman tohtoroitumisensa kanssa suunnilleen samassa vaiheessa. Pidänkin yhteisöjen merkitystä prosessille valtavan tärkeänä, sillä sitä tarvitsee rohkaisua kirjoittaakseen niitä omassa päässään liikkuvia ajatuksia julki paperille. Olen saanut kahden opiskelijoista koostuvan ryhmän lisäksi omalta laitokseltani tukea ja olen osallistunut jatkokoulutusseminaareihin. Mutta pidän aika mitättömänä jälkimmäisten vaikutusta oman väitöskirjani valmistumiseen. Väikkärini ei olisi niin innovatiivinen ilman eri alojen opiskelijoista sekä tutkijoista koostuvaa Rebel base -ryhmää ja Remonttiryhmässä jaoimme saman substanssin, Airaksinen kiittelee.

    Airaksinen muistuttaa jokaisen tohtorikoulutettavan olevan yksilö ja siten on vaikea osoittaa jotakin yksinkertaista kikkaa, jolla koko koulutuksesta saataisiin kaikille hyvä. Mutta jotain voitaisiin monistaa: yhteisöjen syntyä tulisi edesauttaa.

    - Meidänkään Remonttiryhmää ei olisi syntynyt ilman ohjaajan aloitetta, mutta se olisi kuivunut kokoon ilman yhteistä intohimoa. Ryhmä koostui pelkästään naisista ja meistä jokainen oli kokenut tai koki elämän ruuhkavuosia. Rebel base oli sen sijaan sekaryhmä ja jäsenet olivat eri vaiheissa väitöskirjatutkimuksessaan. Ensimmäisenä tohtoriksi ehti väitellä Anna Kontula ja minä olin seuraava. Rebel basen voima oli monitieteellisyydessä, mutta kaikkien tutkimuksia yhdisti kuitenkin jonkinlainen yhteiskunnallisuus.

    Airaksinen katsoo tyytyväisenä taaksepäin

    Jenni Airaksinen ei ole kokenut sen kummoisempia vaikeuksia tohtoroitumisen tiellään ja hänen ei ole tarvinnut taistella apurahoista tai tutkijakoulupaikasta. Hän on ollut tutkijana teemaansa liittyvissä projekteissa ja tehnyt varsinaista väitöskirjaansa myös vapaa-aikoinaan.

    - Olen kokenut ainoastaan synnytysten jälkeen vähän aikaa pelkoa: rupeavatko aivot toimimaan enää ollenkaan. Mutta ovat ne ruvenneet. Ja olen ollut ajoittain hieman epäuskoinen väikkärini kanssa, mutta se kuuluu prosessiin. Onneksi minulla on ollut myös hyvä ohjaussuhde, sillä siinähän on muuten aika altis kokemaan pettymyksiä ja lannistumaan. Olen lisäksi kokenut tutkimukseni merkittäväksi sen palautteen perusteella, mitä olen siitä saanut omilta yliopiston ulkopuolisilta verkostoiltani, Airaksinen mainitsee.

    Kun Airaksisen tutkimuksella oli selkeä kohde eli kunta, niin hän on saanut luotua sille puolelle hyvät kontaktit empiiristen tutkimustensa myötä. Airaksisen työelämävalmiudet ovat samalla koko ajan kasvaneet ja hän tunteekin tehneensä kunnolla töitä.

    - Tohtoroitumisen tulisi kehittää muutakin osaamista kuin kykyjä laatia hyviä rahoitushakemuksia. Meidän tutkimusprojekteja on arvostettu, koska olemme kyenneet saattamaan tulokset kentälle ja kommunikoimaan käytännön kanssa. Ja silloin on ollut itsekritiikin paikka, kun kentällä kysytään, että so what?

    Vaikka Airaksinen on ollut koko ajan pätkätöissä, hänen luottamuksensa tulevaisuuteen ei ole horjunut. Eikä hän ole kokenut epämiellyttäviksi pätkätöitä, joihin hän vaihtoi vakituisen työpaikkansa. Hänelle työn sisältö on tärkeämpää kuin työn vakituisuus.

    - Tein väikkärini viidessä vuodessa ja kai perheen perustaminen jonkin verran sitä hidasti. Mutta perhe on toisaalta antanut hyvää vastapainoa tuodessaan erittäin myönteistä vaihtelua, joka on varmasti tukenut prosessini etenemistä. Ja en tiedä, olisiko ollut sen parempi nyhjätä koko ajan aineistonsa ja kirjallisuuden parissa.

    Teksti ja kuvat: Mia Hemming