TIETEENTEKIJÖIDEN LIITON JÄSENKYSELYN 2007 TULOKSIA
Apurahalla työskentely lisääntynyt
Apurahalla tehdään yhä enemmän jatkotutkintoja
ja tutkimusta. Jatkotutkinnon
suorittaneista Tieteentekijöiden liiton
jäsenistä peräti 81,4 % on työskennellyt
jossain vaiheessa apurahalla. Apurahatutkijoiden
määrä on noussut selvästi
kolmen vuoden takaiseen jäsenkyselyyn
verrattuna. Apurahakaudet ovat
myös pidentyneet.
Juuri valmistuneet jäsenkyselyn tulokset
osoittavat, että yliopistotyöpaikoilla
ei voida hyvin. Melkein puolet kyselyyn
vastanneista oli kokenut jonkin verran
tai paljon työuupumusta Yli puolet
oli harkinnut uran vaihtoa.
Tieteentekijöiden liitto on suorittanut koko jäsenistölle
suunnattuja jäsenkyselyjä kolmen vuoden
välein vuodesta 1998 alkaen. Viimeisimmässä
joulukuussa 2007 toteutetussa jäsenkyselyssä
tietojen keruun ajankohta muutettiin huhtikuusta
marraskuuhun. Jäsenkyselyssä selvitettiin
muun muassa jäsenistön koulutusta, palvelussuhteita,
palkkausta, työllisyyttä, työaikoja ja
työhyvinvointia sekä näkemyksiä palkkausjärjestelmistä
ja niiden toimivuudesta. Poikkileikkaustutkimuksen
ajankohta oli marraskuu 2007.
Tutkimuksen tekivät YTT Antero Puhakka ja KL
Juhani Rautopuro Joensuun yliopistosta.
Kysely postitettiin joulukuussa Tieteentekijöiden
liiton Suomessa asuville jäsenille. Lomakkeita
postitettiin kaikkiaan 6453 (kokonaisjäsenmäärä
6527). Lomakkeen ruotsinkielinen versio
postitettiin liiton ruotsinkielisille yhdistyksille.
Kyselyyn vastasi 32,5 % (2097) lomakkeen saaneista
jäsenistä. Vastusprosentti on muutaman
prosenttiyksikön pienempi kuin vuoden 2004
kyselyssä. Jäsenyhdistysten vastausprosentit
vaihtelivat 14,7 % - 44,8 %:iin. Katoanalyysia ei
voitu luotettavasti suorittaa, koska kysely suoritettiin nimettömänä. Tulokset kuvaavat siten
kyselyyn vastanneita, eivätkä ole välttämättä täysin
yleistettävissä koko jäsenistöön.
Naisten määrä lisääntyy
Koko Tieteentekijöiden liiton jäsenistöstä naisia
on 59,2 %. Naisten osuus liiton jäsenistöstä on
ollut selvässä nousussa jo pitkään, ja vuoden
2004 tilanteeseenkin verrattuna kasvua on tapahtunut
parin prosenttiyksikön verran. Osaltaan
tämä selittyy sillä, että liiton potentiaalinen jäsenkunta
on selvästi muuttunut naisvaltaisemmaksi
etenkin yliopistoissa. Liitto on myös onnistunut
saamaan osansa tästä naisten lisääntymisestä
omaan jäsenkuntaansa. Kun verrataan
liiton jäsenmäärän kasvua yliopistojen relevanttien
henkilöstöryhmien määrän kasvuun, on liiton
jäsenmäärä kasvanut suhteellisesti enemmän.
Liiton jäsenrekrytointi on siis ainakin jossain
määrin onnistunut.
Kyselyyn vastanneista 36,6 % oli miehiä ja
63,4 % naisia, joten naiset ovat jonkin verran
useammin vastanneet kyselyyn. Koko jäsenistön
keski-ikään (42,3 vuotta) verrattuna kyselyyn
vastanneet olivat jonkin verran nuorempia (41,5
vuotta). Naiset ovat jonkin verran nuorempia
kuin miehet (40,8 vs. 42,6 vuotta). Vastanneista
lähes joka kahdeksas nainen on alle 30-vuotias,
kun miesjäsenistä vain joka kahdestoista on alle
30-vuotias. Vuoden 2004 tilanteeseen verrattuna
sekä jäsenistö että vastaajat olivat keskimäärin
noin 1,5 vuotta vanhempia.
Koulutustaso nousee koko ajan
Tieteentekijöiden liiton jäsenistö on korkeasti
koulutettua jopa yleiseen akavalaiseen tasoon
verrattuna. Kaikista akavalaisista työvoimaan
kuuluvista joka kuudestoista on suorittanut tieteellisen
jatkotutkinnon. Tieteentekijöiden liiton jäsenistä tieteellisen jatkotutkinnon on suorittanut
yli puolet (ks. kuvio 1).
Kuvio 1. Tieteentekijöiden, akavalaisten ja
koko työvoiman koulutusasteet
Jäsenistön koulutustaso on kasvanut jatkuvasti.
Vuonna 1998 hieman yli neljännes (26,5
%) oli suorittanut tieteellisenä jatkotutkintonaan
tohtorin tutkinnon. Sen jälkeen tohtorin
tutkinnon suorittaneiden määrä on lisääntynyt
noin 5 prosenttiyksikön verran kolmen vuoden
välein tehdyissä kyselyissä (v. 2001: 31,6 %; v.
2004: 36,6 %). Viimeisimmässä jäsenkyselyssä
tohtorin tutkinnon suorittaneita on jo 42,8 %
vastanneista. Miehet ovat suorittaneet selvästi
useammin jatkotutkintoja kuin naiset. Miehistä
peräti 64,2 %:lla on tieteellisen jatkotutkinto, ja
tohtoreitakin oli yli puolet (53,6 %). Vaikka naiset
ovat suorittaneet vähemmän jatkotutkintoja
kuin miehet, ovat hekin erittäin korkeasti koulutettuja.
45 %:lla on tieteellinen jatkotutkinto
ja yli joka kolmannella naisella (36,7 %) on tohtorin
tutkinto. Tieteentekijöiden liiton naisjäsenillä
on tieteellinen jatkotutkinto seitsemän kertaa
useammin kuin kaikilla akavalaisilla.
Jäsenkyselyssä kartoitettiin myös jatko-opintojen
suorittamista. Lähes neljä kymmenestä
(39,3 %) vastaajasta suorittaa jatko-opintoja.
Naisten osuus jatko-opintojen suorittajista on
selvästi suurempi kuin miesten, sillä naisista 42,1
% suorittaa jatko-opintoja kun miehillä vastaava
osuus on hieman yli kolmannes (34,1 %). Tätä
eroa selittää se, että miehistä selvästi suurempi
osa oli jo tehnyt omat jatko-opintonsa. Maistereista
kaksi kolmesta (63,2 %) suorittaa jatkoopintoja.
Lisensiaateista kolme neljästä (73,6 %)
jatko-opiskelee ja tohtoreistakin joka kahdeskymmenes
(5,7 %) suorittaa jonkin toisen alan
jatko-opintoja. Koulutustasoittain tarkasteltuna
ei miesten ja naisten välillä ollut eroja jatko-opintojen suorittamisessa. Liiton jäsenistön koulutustason
voidaan siis olettaa jatkossa entisestäänkin
nousevan. Kuviossa 2 esitetään vastaajien
ilmoittamat tavat rahoittaa jatko-opintojaan.
Kovin ammattimaisena ei tutkijanuran rakentamista
siten ainakaan vielä voida pitää.
Kuvio 2. Jatko-opintojen rahoituslähteet,
prosentteina
Käynnissä olevien jatko-opintojen rahoituksessa
on selviä eroja sukupuolten välillä. Kun
miehistä neljännes (26,4 %) on rahoittanut jatko-
opintojaan apurahoilla, on naisista yli kolmannes
(35,3 %) käyttänyt tätä kanavaa. Miehistä
puolestaan kolmasosa (34,5 %) on tehnyt
jatkotutkimustaan työn ohella tai vapaa-ajalla,
kun naisista hieman yli neljännes (26,2 %) on
rahoittanut tutkimustaan tällä tavoin. Myös iällä
oli suuri merkitys jatko-opintojen rahoitukseen.
Jatko-opintoja suorittavat jakautuvat iän
mukaan selvästi siten, että ulkopuoliset rahoittajat
näyttävät suosivan nuorempia. Vanhemmat
ikäryhmät rahoittavat jatko-opintonsa muusta
työstä saatavalla palkalla ja tekevät jatkotutkimustaan
siten omalla vapaa-ajallaan.
Tieteentekijät työelämässä
Kyselyyn vastanneista tieteentekijöistä yli neljä
viidestä (81,4 %) oli palkkatyössä marraskuussa
2007. Tärkein työllistäjä oli yliopistosektori, joka
sisältää käytetyssä luokittelussa myös Suomen
Akatemian. Vaikka yli neljä viidestä (81,3 %)
työssä olevasta vastaajasta on yliopistosektorin
palveluksessa, on osuus pienentynyt hieman
edelliseen kyselyyn (85 %) verrattuna. Jatkotutkinnon
suorittaneiden osalta yliopistoihin työllistyneiden
osuus on vielä pari prosenttiyksikköä
suurempi.
Yleisimmät nimikkeet olivat Virka- tai työsopimussuhteinen tutkija (14,3 %/edellinen 20%),
tutkijakoulutettava (12,2 %, edellinen 9,0 %) sekä
lehtori (6,6 %) ja yliassistentti (6,4 %). Muutokset
edellisiin kyselyihin ovat huomattavat. Yksittäisistä
nimikkeistä assistentti-nimike kuvaa
kenties selvimmin suurta yliopiston muutosta.
Vuoden 1998 kyselyssä joka kuudes tieteentekijä
oli assistentti, vuonna 2001 joka yhdeksäs,
vuoden 2004 kyselyssä joka kymmenes ja nyt
assistentteja on enää joka kahdeksastoista (5,7
%). Kota-tietokannan mukaan assistenttien tekemien
henkilötyövuosien määrä on vähentynyt
vuosien 1998-2007 välisenä aikana lähes kolmanneksen.
Tieteentekijöiden liiton jäsenkunnan
heterogeenistymistä kuvaa hyvin se, että virkatai
työsopimussuhteisten tutkijoiden, tutkijakoulutettavien
ja assistenttien yhteenlaskettu
osuus vuoden 1998 jäsenkyselyssä oli lähes puolet
(47 %), vuonna 2001 41 %, vuonna 2004 39
% ja vuonna 2007 enää alle kolmannes 30,2 %.
Liiton jäsenmäärä on kuitenkin kasvanut koko
ajan. Uudet jäsenet rekrytoituvat siten eri nimikkeistä
kuin aiemmin
Lehtoreiden määrä on lisääntynyt selvästi liiton
jäsenistössä edelliseen jäsenkyselyyn verrattuna.
Nimiketasolla tarkasteltuna lehtorit ovat
liiton kolmanneksi suurin nimike. Yhtenä tekijänä
lehtoreiden määrän lisäämisessä on todennäköisesti
se, että viime vuosina on eri yliopistoissa
entistä enemmän muutettu sekä assistenttien
että yliassistenttien virkoja lehtorin tai Helsingin
yliopistossa yliopistonlehtorin viroiksi.
KOTA-tietokannan tietojen mukaan vuosien
1998-2007 välisenä aikana esimerkiksi yliassistenttien
henkilötyövuodet lisääntyivät vain 5 %,
mutta lehtoreiden määrä peräti 44 %. Osassa yliopistoja
määräaikaisia yliassistenttien virkoja on
haluttu muuttaa pysyviksi lehtorin viroiksi.
Tämä kehitys näkyy myös siinä, että liiton jäsenistössä
vakinaisten palvelussuhteiden määrä on
hieman lisääntynyt.
Vastanneista 40,1 % on tutkijoita, 28,5 %
opettajia ja reilu neljäsosa (26,4 %) muita asiantuntijoita.
Edelliseen kyselyyn verrattuna
opettajien osuus oli hieman laskenut. Opettajista
76,5 % on suorittanut tieteellisen jatkotutkinnon
ja muutos vuoden 2004 kyselyyn (68 %) on
melkoinen. Tutkijoista hieman yli joka toisella
(53,7 %) ja muista asiantuntijoista vajaalla kolmanneksella
(31,2 %) on tieteellinen jatkotutkinto.
Kaikki ammattiryhmät ovat naisvoittoisia. Muista asiantuntijoista lähes kolme neljästä
(72,2 %), tutkijoista hieman vajaa 60 % ja opettajista
56,4 % on naisia.
Ei-ammattissa toimivia oli lähes viidennes
(18,6 %). Heistä suuri osa toimi apurahatutkijoina
(7,8 % kaikista vastanneista), työttömänä
oli joka kahdeskymmenes (4,9 %) ja noin joka
kolmaskymmenes oli vanhempainvapaalla (3,1 %).
Määräaikaisuuksissa hieman
kohennusta
Tieteentekijöiden liiton jäsenistön palvelussuhteet
ovat varsin erikoislaatuisia. Akavan työmarkkinatutkimuksen
mukaan lokakuussa 2006
pysyvässä palvelusuhteessa työskenteli 84 % akavalaisista.
Jäsenkyselyyn 2007 vastanneista ammatissa
toimivista tieteentekijöistä noin kolmannes
(32,8 %) työskenteli vakituisessa ja 67,2 %
määräaikaisessa työsuhteessa. Vaikka määräaikaisten
osuus onkin suuri, on reilun kolmen vuoden
takaiseen tilanteeseen tapahtunut kohennusta.
Vuoden 2004 kyselyssä ainoastaan 25,9 %
työskenteli vakituisessa ja 74,1 % määräaikaisissa
työsuhteissa. Vuonna 2001 määräaikaisten osuus
oli 76,5 %. Työsuhteen laji riippuu merkitsevästi
työnantajasta (kuvio 3).
Kuvio 3. Määräaikaisuudet työnantajittain
vuosina 2001-2007, prosentteina
Runsas julkinen keskustelu määräaikaisuuksista
ja niiden ongelmista on saanut yliopistoja
muuttamaan toimintaansa. Oletettavasti tähän
on vaikuttanut myös se, että useat yliopistot ovat
joutuneet maksamaan korvauksia laittomista
määräaikaisuuksista. Vaikka suunta pysyvien palvelussuhteiden
lisääntymisestä onkin oikeansuuntainen,
on kehitys vielä valitettavan hidasta.
Nykyisillä palvelussuhteen ehdoilla, yliopistot
eivät jatkossa ole kilpailukykyisiä työnantajia.
Tutkijankoulutus ei näytä parantavan pysyvään
palvelussuhteeseen pääsyä. Liiton jäsenistä
tutkijakoulutuksen suorittaneista miehistä 68,3
% (vuonna 2004 76,4 %) ja naisista 70,1 %
(vuonna 2004 78,7 %) työskentelee määräaikaisen
sopimuksen turvin. Yliopistot eivät itse ole
vapaaehtoisesti katsoneet tarpeelliseksi vakinaistaa
etenkään tutkimustehtävissä toimivien henkilöiden
määräyksiä. Kun tarkastellaan tutkimustehtävissä
toimivia, jotka ovat suorittaneet
tohtorin tutkinnon ennen vuotta 2002, huomataan,
että yliopistossa työskentelevistä alle viidennes
(18,8 %) on pysyvässä palvelussuhteessa,
kun tutkimuslaitoksilla työskentelevistä yli
puolet (56 %) on vakinaisessa palvelussuhteessa.
Kun tutkimuslaitostenkin rahoitus koostuu
suuressa määrin ulkopuolisesta rahoituksesta, ei
voi kuin ihmetellä yliopistojen asennetta yliopistojen
perustehtäviä hoitavia kohtaan.
Määräaikaisten palvelussuhteiden keston keskiarvo
oli 26,4 kuukautta, mutta keskiarvoa nostavat
muutamat pitkät palvelussuhteet. Määräaikaisten
palvelussuhteiden mediaanipituus on
selvästi noussut edellisestä jäsenkyselystä. Kun
edellisessä kyselyssä määräysten mediaanipituus
oli 12 kk, oli se nyt 21 kuukautta. Joka neljännellä
määräaikaisen sopimuksen nojalla työskentelevällä
määräaikaisuuden kesto oli korkeintaan
12 kuukautta (edellisessä 10 kuukautta). Yli kolmen
vuoden määräyksiä oli vain alle viidenneksellä
(19,7 %) vastaajista.
Tutkimuslaitoksia lukuun ottamatta määräaikaisuuksien
keskimääräiset pituudet ovat kasvaneet.
Määräaikaisten määräysten keskimääräinen
pituus yliopistosektorilla on 27,0 kk (2004:
25,5 kk), tutkimuslaitoksissa 20,7 kk (2004: 24,2
kk), kunta/valtiosektorilla 22,9 kk (2004: 16 kk)
ja sektorilla “muut” 22,7 kk (2004: 13,5 kk). Yliopistosektorin
muita pitempiin keskimääräisiin
määräyksiin vaikuttaa osaltaan assistenttien ja
yliassistenttien määräysten pituus. Myös Suomen
akatemian ohjeistuksella, jonka mukaan Akatemian
rahoittamissa projekteissa tulee palkata
tutkijat koko rahoituskauden ajaksi on epäilemättä
ollut oma vaikutuksensa määräysten pidentymiseen.
UPJ nosti keskipalkkoja
Kyselyyn vastanneiden ansiotyössä toimivien keskipalkka marraskuussa 2007 oli 2966 euroa
kuukaudessa (keskihajonta 933 euroa; mediaani
2900 €/kk ). Neljännes vastaajista ansaitsi korkeintaan
2300 €/kk ja parhaiten ansaitseva neljännes
ilmoitti kuukausituloikseen vähintään
3434 euroa. Vuoden 2004 huhtikuun tietoihin
verrattuna keskimääräinen palkkaus on noussut
15 %. Kaikkien palkansaajien keskiansioihin
(2634 €/kk; mediaani 2344) verrattuna tieteentekijöiden
keskipalkat ovat selvästi korkeammat.
Tieteentekijöiden liiton jäsenten palkkojennousu
on lisäksi ollut hieman suurempaa kuin kaikkien
palkansaajien keskiansion kehittyminen.
Tieteentekijät ovat kuitenkin kaukana keskimääräisistä
akavalaisista. Viimeisimmässä Akavan
työmarkkinatutkimuksessa akavalaisten päätoimen
bruttopalkka oli keskimäärin 3490 euroa
(mediaani 3280 €).
Tärkeimpänä tekijänä selvästi matalampaan
tulotasoon on se, että valtaosa jäsenistöstä työskentelee
yliopistoissa. Yliopistojen palkkataso
korkeaa koulutusta edellyttävissä asiantuntijatehtävissä,
joihin myös opetus- ja tutkimustehtävät
kuuluvat, on selvästi matalampi kuin yksityisellä
sektorilla tai muulla julkisella sektorilla.
Sukupuolten välinen ero palkkauksessa on
erittäin merkittävä. Koko aineistossa miesten
keskipalkka oli 3132 euroa (hajonta 836; mediaani
3100) ja naisten keskipalkka 2963 euroa (hajonta
976; mediaani 2800). Vuoden 1998 jäsenkyselyssä
keskipalkkojen ero miesten hyväksi oli
190 euroa kuukaudessa (miehillä 2129 €/kk, naisilla
1939 €/kk). Vuoden 2001 kyselyssä ero miesten
hyväksi oli kasvanut 228 euroon kuukaudessa
(miehillä 2432 €/kk, naisilla 2204 €/kk). Suurimmillaan
ero (313 euroa) oli vuoden 2004 kyselyssä
(miehillä 2773 € ja naisilla 2460 €). Vuoden
2007 kyselyssä ero oli kaventunut 169 euroon.
Osaltaan palkkaeroa selittää miesten korkeampi
koulutustaso ja sijoittuminen eri ammattiryhmiin.
Palkkaero on kuitenkin selvästi pienentynyt
edelliseen kyselyyn verrattuna. Seuraavassa
kuviossa esitetään naisten ja miesten keskipalkat
koulutustasoittain jaoteltuna.
Hieman vajaa puolet vastaajista (48,9 %; edellinen
kysely 54,2 %) piti palkkaansa liian pienenä
työtehtäviinsä nähden, ja ainoastaan 0,8 %
koki, että heidän palkkansa on liian suuri tehtäviin
nähden. Työnantajittain mielipiteet vaihtelivat
selvästi. Tutkimuslaitoksissa sekä muiden
työnantajien palveluksessa toimivista lähes 60 % piti palkkaustaan sopusointuisena tehtäviin nähden,
yliopistosektorilla puolestaan noin puolet
49,3 % oli sitä mieltä, että palkkaus on liian pieni
tehtäviin nähden.
Hieman yli puolet vastanneista (52,9 %) koki
palkkausjärjestelmää sovelletun oikein omalla
kohdallaan. Miehistä (59,2 %) oli tätä mieltä,
kun naisista (49,0 %) koki samoin. Valtaosa vastanneista
(56,9 %) koki, että vahvistettu vaativuustaso
oli sopusoinnussa tehtäviin nähden, liian
korkeana vaativuustasoa piti 0,5 % ja liian
alhaisena 42,6 %. Henkilökohtaisen suoriutumistason
osalta vain kolmannes (35,5 %) piti
vahvistettua henkilökohtaisen suoriutumisen
tasoa liian alhaisena, kun sopivana sitä piti lähes
kaksi kolmasosaa vastaajista (63,5 %).
Kaksi kolmasosaa vastanneista (67,8 %) oli
yliopiston opettajien ja tutkijoiden palkkausjärjestelmän
piirissä, viidennes (20,5 %) yliopiston
muun henkilöstön palkkausjärjestelmän piirissä
ja joka kahdeksas (11,7 %) muiden tehtävän
vaativuuden arviointiin pohjautuvien järjestelmien
piirissä. Tyytymättömimpiä palkkausjärjestelmien
toimivuuteen näyttävät olevan yliopistojen
muun henkilöstön järjestelmässä arvioidut
naiset. Heistä selvästi yli puolet (56,2 %) koki
palkkausjärjestelmää sovelletun väärin omalla
kohdallaan. Kontrasti yliopistojen ulkopuolella
työskenteleviin miehiin, joista vain joka neljäs
(27 %) arvioi palkkausjärjestelmää sovelletun
väärin omalla kohdallaan, on valtava.
Kyselyssä pyydettiin ottamaan kantaa siihen,
millaisia vaikutuksia palkkausjärjestelmien uudistamisella
oli ollut työpaikalle. Kuten seuraava
kuvio osoittaa, antavat vastaukset varsin murheellisen
kuvan.
Kuvio 4. Palkkausjärjestelmien uudistamisen
vaikutukset työpaikalle
Yliopistojen muun henkilöstön järjestelmän piirissä arvioidut suhtautuvat kaikkein kielteisimmin
upj:n toteuttamiseen kaikkien ulottuvuuksien
osalta. Naisten näkemykset upj:n toteuttamisen
vaikutuksista ovat kaikissa ulottuvuuksissa
selvästi kielteisemmät kuin miehillä.
Erot ulottuvuuksien välillä vaihtelevat 2,6 % -
13,4 %. Suurin ero löytyy arvioista palkkatasaarvon
toteutumiseen, jossa naisista lähes puolet
(49,4 %) katsoo palkkausjärjestelmä uudistuksen
vaikuttaneen kielteisesti palkkatasa-arvon toteutumiseen,
miehistä “vain” kolmasosa (36 %)
arvioi vaikutuksen olleen kielteinen.
Apurahalla työskentely edelleen
lisääntynyt
Työuran aloittamisen jälkeen kotimaisella apurahalla
on työskennellyt yli kaksi kolmesta (69,9
%) ja ulkomaisella apurahalla lähes joka neljäs
(24,3 %). Apurahalla työskentely on lisääntynyt
selvästi kolmen vuoden takaiseen tilanteeseen
verrattuna, jolloin hieman yli puolet (51 %) oli
saanut kotimaisia ja joka kuudes (17,1 %) tieteentekijä
ulkomaisia apurahoja. Samalla henkilöllä
on voinut olla sekä ulkomaisia että kotimaisia
apurahoja. Kun apurahalla työskentelystä
kysyttiin hieman toisin, saatiin selville, että 64,6
% on saanut jossain vaiheessa apurahoja. Aiempiin
kyselyihin verrattuna apurahoilla työskentely
on lisääntynyt (48 % vuonna 1998 ja 60 %
vuonna 2001). Tyypillisimmin apurahalla on
työskennelty vähintään vuoden, mutta alle kolme
vuotta (27,2 %). Apurahalla työskentely on
siten selvästi lisääntynyt ja pidentynyt kuten
kuviosta 6 havaitaan. Sukupuolten välisiä eroja
apurahalla työskentelyn suhteen ei ollut havaittavissa.
Kuvio 5. Apurahalla työskentely vuosina
2001 – 2007, prosentteina
Apurahalla työskentelyssä on olemassa selkeät
erot koulutustasoittain ja viroittain. Ylimpiä
koulutustasoja saavutetaan vain apurahoilla toimimalla.
Jatkotutkinnon suorittaneista peräti
81,4 % % on työskennellyt jossain vaiheessa apurahalla.
Pitkät työajat ja kotona tehtävä työ
hyvinvoinnin uhkatekijöinä
Normaalit viikoittaiset työajat ja 1600 tunnin
kokonaistyöaika näyttävät lähes täysin tuntemattomilta
käsitteiltä kyselyyn vastanneille. Työelämässä
toimivat arvioivat keskimääräiseksi viikoittaiseksi
työajakseen 43,1 tuntia (mediaani 42
tuntia ja keskihajonta 9,1 tuntia). Neljännes vastaajista
arvioi viikoittaiseksi työajakseen vähintään
47,5 tuntia (maksimi 90 tuntia). Miesten
ilmoittama keskimääräinen viikoittainen työaika
oli 44,2 tuntia (keskihajonta 9,5 tuntia) ja naisten
42,3 tuntia (keskihajonta 8,8 tuntia). Keskimääräiset
viikoittaiset työtunnit ovat vähentyneet
hieman yli tunnin vuoden 2004 kyselystä.
Euroopan unionin laatiman työntekijöiden
terveyden ja turvallisuuden työaikadirektiivissä
(2003/88/EY) viikoittainen työaika on rajattu
korkeintaan 48 tuntiin. Tieteentekijöiden kyselyn
mukaan suomalaiset yliopisto-opettajat ja
tutkijat työskentelevät direktiivin äärirajoilla.
Tutkijat arvioivat keskimääräiseksi työajakseen
43,6 tuntia (keskihajonta 9,1 tuntia) ja opettajat
45,8 tuntia (keskihajonta 8,9 tuntia). Tutkijoista,
joka neljäs (24,7 %) ja opettajista peräti 40,1
% työskenteli vähintään 48 tuntia viikossa. Merkittävälle
osalle kyselyn vastaajista suuret viikkotyömäärät
saattavat siis muodostaa uhkan
heidän terveydelleen.
Keskimääräinen työaika näyttää lisääntyvän
koulutuksen myötä: tohtorit työskentelevät keskimäärin
44,9 t/viikko ja lisensiaatit 43,7 t/viikko.
Ero muihin ryhmiin on tilastollisesti merkitsevä.
Työajat vaihtelevat myös työnantajittain.
Yliopistoissa keskimääräinen työaika (42,9 t/
viikko) on selkeästi suurempi kuin muilla työnantajasektoreilla.
Yli puolet (60,2 %) ilmoitti tekevänsä työtehtäviä
kotona iltaisin vähintään kerran viikossa.
Noin kaksi kolmasosaa vastaajista (61,1 %) kertoi
myös tekevänsä työtehtäviä viikonloppuisin
vähintään kerran kuukaudessa (lähes joka viikonloppu työskenteli 32,2 % työelämässä toimivista).
Työn ja vapaa-ajan sekoittuminen näyttää
siten olevan todellisuutta suurelle osalle tieteentekijöistä.
Työhyvinvointi ja sen parantaminen
Hieman alle puolet (48 %) kyselyyn vastanneista
oli kokenut jonkin verran tai paljon työuupumusta.
Työuupumuksen oireita oli selvästi enemmän
opettajilla kuin muilla ammattiryhmillä.
Opettajista hieman yli puolet (50,3 %), tutkijoista
47,4 %, muista asiantuntijoista 46,3 % ja muista
45,2 % ilmoitti kokevansa työuupumuksen
oireita jonkin verran tai paljon. Naisopettajista
yli puolet 54,9 % ja miehistä selvästi alle puolet
44,2 % koki jonkin verran tai paljon työuupumuksen
oireita. Muiden ammattiryhmien sisällä
eroja ei havaittu.
Vastaajien näkemysten mukaan usein tai lähes
koko ajan haitalliseksi koettua työstressiä aiheuttivat
palvelussuhteen jatkumisen epävarmuus
(37,9 %), määräaikaisuus (37,7 %), liiallinen
työmäärä (35,4 %) sekä rahoituksen hankkimiseen
liittyvät paineet (34,5 %). On tietysti
selvää, että eri ammattiryhmille haitallinen työstressi
näyttäytyy hivenen eri tavalla (taulukko
1).
Taulukko 1. Usein tätä lähes koko ajan haitallista
työstressiä aiheuttavat tekijät ammattiryhmittäin,
prosentteina
Työhyvinvointia voisi vastaajien mielestä parantaa
eniten esimiesten johtamiskäytäntöjen parantamisella,
jonka jälkeen tulevat henkilöstön
lisäys sekä kommunikaation parantaminen. Kyselyn
tulos on linjassa suomalaisia yliopistoja
koskevien harvalukuisten selvitysten kanssa, jotka
ovat viitanneet siihen, että yliopistotyöyhteisöissä
on selviä uupumis- ja stressioireita, työntekijät
eivät saa (ainakaan positiivista) palautetta työstään ja yliopiston laitoksilla tiedonkulku
ja yhteistyö näyttävät toimivan huonosti.
Kuvio 6. Työhyvinvoinnin lisäämisen keinojen
tärkeysjärjestys
Yliopistojen suuren murroksen kynnyksellä
pelko työpahoinvoinnin lisääntymisestä on aiheellinen.
Valitettavasti yliopistouudistusta kovalla
tohinalla ajavat eivät näytä välittävän ollenkaan
henkilöstöstä ja sen hyvinvoinnista. Ainoastaan
tuloksilla on merkitystä, ei sillä, millä
keinoilla ne saavutetaan. Kun yli puolet (53,7 %)
oli harkinnut uran vaihtoa ja joka seitsemäs (15
%) oli sen jo toteuttanut, ei olla kaukana tilanteesta,
jossa uutta uljasta yliopiston intomielellä
rakentavat huomaavat tieteentekijöiden äänestäneen
jaloillaan ja osoittaneen oman mielipiteensä
uudistuksesta ja sen toteuttamisesta. Yliopistoyhteisön
hyvinvoinnin ja yhteiskunnan tavoitteiden
välinen kohtalonyhteys on kuitenkin
tiedostettu, mitä kuvastaa esimerkiksi tasavallan
presidentin Tarja Halosen näkemys, jonka mukaan
hyvinvoivassa yliopistossa opiskelijoista
voidaan kouluttaa osaavia, motivoituneita ja luotettavia
työntekijöitä, jotka ovat suvaitsevaisia ja
kunnioittavat ihmisoikeuksia ja tasa-arvoa.
Henkilöstöpolitiikassa vaaditaankin nyt niin
yliopistoilta, opetusministeriöltä kuin valtion
henkilöstöpolitiikasta vastaavalta valtion työmarkkinalaitokselta
“Vähemmän puhetta ja
enemmän tekoja!”
“Lähes eläkehomma ja uu paappa ripa”
Ratkoiko uupeejii meiltä tään pulman
Jalkoinko jäivät nuo asserit ilman
Kentällä täällä tää opetus lepää
Labrat vaan virkoja kesäksi epää
Tutkijain nimiä lukuisat ynnä
Hattuja vilisee käytävät täynnä
Harvat vain tarttuvat opetuskoukkuun
Tuntevat jäävänsä imagoloukkuun
Ne jotka pyörittää arkisen ruletin
Tehtaana toimii kuin sellun kuletin
Bulkkia vaatii tää yhteiskunta
Taitellen tupaan vain tuiskua lunta
Vaikka me leivomme inssien massaa
Opisto näyttää vain ovea kassaa
Muualla opetus toimissa pysyvä
Tarttis ei virkaa vaan yhtenään kysyä
Saajalleen sanottais sellainen kapparipa
Lähes eläkehomma ja uu paappa ripa
(anonyymi avokommentti, Tieteentekijöiden
liiton jäsenkysely 2007)
Antero Puhakka
Juhani Rautopuro
|