”Huippututkimukseen, jolla ei ole paikallista merkitystä, ei kaupunkitoimijoiden keskuudessa näytä olevan valtavan suurta kiinnostusta”, professori Sami Moisio sanoo.

Yliopistokaupunki vai kaupungin yliopisto?

Kaupungit pitävät yliopistojaan suuressa arvossa, mutta toivovat niiltä nykyistä enemmän taloudellista vetoapua.

Vuoden 2010 yliopistouudistus ei saanut yliopistolaisilta juuri suosionosoituksia, mutta yliopistojen sijaintipaikkakunnilla uudistus on koettu tervetulleeksi. Kun yliopistot saivat lisää taloudellista vapautta ja vastuuta, niistä tuli yhtäkkiä houkuttelevampia yhteistyökumppaneita. Kaupungeissa herättiin ajattelemaan, miten uudistunut yliopisto voisi paremmin palvella sijaintikuntaansa — miten niistä voisi olla enemmän taloudellista hyötyä.

Tällainen yliopistojen ekonomisaatio eli määrittely talouden kautta oli keskeisin huomio, kun aluesuunnittelun ja -politiikan professori Sami Moision tutkimusryhmä tutki yliopistojen ja niiden sijaintikaupunkien vuorovaikutusta Jyväskylässä, Oulussa ja Vaasassa. Tutkijat haastattelivat yhteensä yli 30 organisaatioiden johdossa toimivaa ihmistä. Enemmistö oli kuntien poliittista ja virkamiesjohtoa, loput yliopistojen johtoa.

— Kaupunkitoimijoiden näkökulma yliopistoon on voimakkaan taloudellinen, tämä on ihan läpitunkeva ilmiö, Moisio kertoo.

— Yliopistotoimijat sen sijaan painottivat, että he eivät ole alueellisia toimijoita, vaan tiedetoimijoita, jotka pyrkivät kansainväliseen huippututkimukseen, ja se yhdessä maisterien ja tohtorin kouluttamisen kanssa on yliopistojen tapa toteuttaa yhteiskuntavastuutaan.

Moision ryhmään kuuluvat Mikko Kohvakka, Meri Norola ja Perttu Vartiainen. Heidän tutkimuksensa rahoitti Kunnallisalan kehittämissäätiö.

Kunnanisiä ja -äitejä ei voine syyttää siitä, että he pohtivat, miten alueelle saataisiin lisää työpaikkoja ja veronmaksajia. Moisiokaan ei ota kantaa siihen, onko tällainen ajattelu hyvä vai huono asia, ja kenen kannalta.

Joka tapauksessa kaupungit näkevät yliopistonsa monella tapaa hyvin tärkeinä. Yliopiston avulla kaupunki voivat erottautua muista kaupungeista, yliopisto tuo tuulahduksen kansainvälisyyttä, yliopisto tuottaa yrityksille innovaatioita kaupallistettavaksi. Nämä elinkeinopoliittiset ja kaupunkitaloudelliset mahdollisuudet yliopistojen pitäisi kaupunkien näkökulmasta pystyä hyödyntämään nimenomaan paikallisesti. Yhteistyö muiden paikkakuntien yliopistojen kanssa ei kaupunkitoimijoita juuri kiinnostanut — ainoastaan oman.

— Kun kysyimme, mitä kaupunki olisi ilman yliopistoa, kolmesta paikkakunnasta kahdessa kommentoitiin, että se olisi sellainen Porin tyyppinen paikkakunta. Näkökulma paljastaa, että silloin kaupungista katsottiin puuttuvan jotain oleellista — eräänlainen oikea yliopisto, Moisio sanoo.

— Yliopistolla siis nähdään olevan laajaa merkitystä, eikä sitä katsota vain yhtenä osana yliopiston, yritysten ja kaupungin muodostamaa innovaatioalustaa, mutta koko ajan katse pyörii kaupunkitaloudessa.

Tämä johtuu Moision mukaan osittain siitäkin, että haastateltavista suuri osa on omassa työssään tai luottamustehtävässään tekemisissä nimenomaan talouden kanssa. Toisaalta nämä ihmiset ovat kunnissa niitä, jotka asioista päättävät ja päätöksentekoa suuntaavat.

Yliopistotoimijoiden mielestä yliopistojen tärkein rooli liittyy tutkimukseen ja koulutukseen, ja jos yliopisto hoitaa tämän roolinsa hyvin, siitä on hyötyä myös alueelle. Kaupungintaloissa hyöty jää kuitenkin hämäräksi.

—Kaupunkitoimijoiden näkökulmasta tämä mielletään osin tutkijoiden sisäänpäin käpertymiseksi. Huippututkimukseen, jolla ei ole paikallista merkitystä, ei kaupunkitoimijoiden keskuudessa näytä olevan valtavan suurta kiinnostusta, Moisio sanoo.

Yliopistouudistuksen edistämän managerialismin eli johtamisvaltaisuuden on kunnissa nähty tuovan mahdollisuuksia parantaa vuorovaikutusta yliopistojen ja kuntien välillä. Kun valta on selkeämmin yliopistojen rehtoreilla ja hallituksilla eikä hajallaan tiedekuntien, rehtorien ja ministeriön kesken, yhteistyö on helpompaa. Samalla kunnissa on kuitenkin epäilty, miten aitoa yliopistojen into yhteistyöhön on — haluavatko ne yhteistyötä vain siksi, että niiden on pakko etsiä rahoitusta entistä enemmän itse ja kaikin tavoin laajentaa rahoituspohjaansa?

Vaikka kaikille kolmelle tutkimuksessa tarkastellulle yliopistolle kansainvälinen huippututkimus oli eräänlainen ylin päämäärä, niissäkin oli Moision mukaan voimakkaasti sitouduttu yhteistyöhön elinkeinoelämän kanssa, ainakin tietyissä projekteissa. Vaasassa tärkeänä pidettiin etenkin omaa energiaklusteria, Oulussa taas painotettiin kaupungin, yliopiston, ammattikorkeakoulun, VTT:n ja Technopoliksen käynnistämää innovaatioallianssia.

Puheet yliopistojen profiloitumisesta on kunnissa otettu innolla vastaan. Kunnissa toivottiin, että oma yliopisto erikoistuisi eritoten sellaisiin aloihin, joilla on alueella myös yritystoimintaa. Näin yliopistosta kuoriutuisi esiin nimenomaan omalle paikkakunnalle merkityksellinen ydin, Moisio kuvaa kuntien ajattelua. Tällaisen ajattelun kääntöpuolena on hänen mukaansa kuitenkin se, että kaupunkitoimijat saattavat huomaamattaan edistää paikallisen yliopiston monitieteisyyden karsimista eli eräänlaista erikoiskorkeakoulukehitystä. Juuri tästä esimerkiksi Vaasassa aikanaan pyrittiin eroon.

— Kaupunkitoimijoiden näkökulmasta tutkimusalat asettuvat hierarkiaan taloudellisen potentiaalinsa mukaan. Hierarkian huipulle sijoittuvat tekniset alat, joihin ladataan odotuksia ihan eri tavalla kuin muihin, kauppatieteetkään eivät missään tapauksessa nouse yhtä korkealle. Pahnanpohjimmaisiksi asettuvat humanistiset alat, joilla on perinteisesti mielletty olevan sivistys- tai koulutustehtävä, Moisio toteaa.

— Jos yhteiskunnalliset toimijat tarkastelevat yliopistoa pääosin taloudellisten ongelmien ratkaisijana, silloin tapahtuu juuri niin, että paikallisessa toiminnassa rakennetaan voimakkaita hierarkioita tutkimus- ja koulutusalojen välille.

Kuntien valta vaikuttaa yliopistojen toimintaan on vielä rajallinen, mutta se on yliopistouudistuksen jälkeen kasvanut. Yliopistojen hallitusten ulkopuolisissa jäsenissä on kuntien edustajia, ja myös esimerkiksi liike-elämän edustajilla saattaa olla kuntien asia mielessään. On myös mahdollista, että kuntien suora vaikutusvalta yliopistoihin tulevaisuudessa kasvaa. Esimerkiksi huhtikuun lopussa perustetussa uudessa Tampere3-yliopistosäätiössä yhtenä perustajajäsenenä – monen muun ohella – on Tampereen kaupunki.

Onko kehitys yliopistoille ja kunnille hyväksi, se jää nähtäväksi. Moisio kuitenkin ajattelee, että tämäntyyppisen kehityksen kautta kuntien ja yliopistojen yhteys saattaa jatkossa punoutua entistä tiiviimmäksi.

— Veikkaan, että näissä yhteyksissä keskustellaan tulevaisuudessa paljon siitä, mikä on yliopistotoiminnan kulttuuri-, sivistys- ja taloudellinen arvo, ja käydään kamppailua siitä, mitä ne tarkoittavat. Tällaista tilannetta meillä ei ole ennen vuoden 2010 yliopistolakia ollut.

Moisio myös toivoo, että yliopistojen ja kaupunkien välinen vuorovaikutus ei muodostu yksisuuntaiseksi, eli yliopistoja ei nähtäisi ainoastaan paikallisina palvelijoina ja ongelmanratkaisijoina.

— Kun kerran yliopistot koetaan niin keskeisiksi sijaintikaupunkiensa kehityksen näkökulmasta, olisi loogista, että kaupungeissa kysyttäisiin entistä voimakkaammin sitä, mitä kaikkea ne voisivat tehdä yliopistojensa kehityksen eteen


Kuntien toiveita sanelee päätöksenteon kiivas rytmi

Kunnissa ymmärretään yliopistojen merkitys ja arvostetaan sitä, mutta niiden rytmi on neljän vuoden välein pidettävien kunnallisvaalien sanelemana väistämättä kiivaampi kuin yliopistoissa. Tästä seuraa se, että yliopistoiltakin toivotaan joskus nopeita päätöksiä ja konkreettista apua alueen kehitykseen.

Näin tiivistää yliopistojen ja kuntien joskus epäsuhtaisen vuorovaikutuksen Ritva Viljanen, joka on Helsingin apulaiskaupunginjohtaja ja oman opinahjonsa, Turun yliopiston, hallituksen jäsen.

Hänenkin puheessaan korostuvat taloutta eteenpäin vievät innovaatiot ja startup-yritykset. Ne vaativat Viljasen mukaan muun muassa huippuosaamista, nuoria ihmisiä ja kiihkeää keskustelukulttuuria, joita kaikkia yliopistot tuovat paikkakunnalle. Toisaalta kaupungit voivat myös auttaa tutkijoita ideoidensa tuotteistamisessa ja tarjota näille yhteistyöverkostoja. Kaupungit tarjoavatkin erinomaisen alustan innovaatioille ja tutkimukselle, toteaa Viljanen.

– On hyvä, että yliopisto profiloinnissaan ottaa huomioon alueen kehityksen, mutta samalla yliopistojen pitää säilyttää itsenäisyytensä. Pitää olla tieteen vapaus ja löytää sellaista, joka vie eteenpäin ja jota me arjessa työskentelevät emme osaa edes tilata, Viljanen sanoo.

Viljanen kiittelee yhteistyötä etenkin Helsingin kaupungin ja Helsingin yliopiston välillä. Niillä on yhteinen, noin 4–5 kertaa vuodessa kokoontuva neuvottelukunta, johon kuuluvat korkein johto sekä kaupungilta että yliopistolta. Neuvottelukunnalla ei ole virallista päätösvaltaa, mutta ”kun molempien osapuolien korkein johto sitoutuu johonkin, kyllä asiat usein vaan toteutuvat”. Yhteistyötä on myös Aalto-yliopiston ja Taideyliopiston kanssa, mutta vapaamuotoisemmin.

Myös professori Sami Moisio totesi Jyväskylän, Oulun ja Vaasan tilannetta käsittelevässä tutkimuksessaan, että kaupunkien ja yliopiston välinen yhteistyö rakentuu nykyään usein juuri organisaatioiden ylimpien toimijoiden välille. Moision mukaan tällöin on yhtenä vaarana se, että tällöin esimerkiksi luottamushenkilöt tai muut keskeiset toimijat jäävät tiedonkulun ulkopuolelle, mikä voi kaventaa yhteistyötä.

Viljasen mukaan yhteistyötä ei ikinä saisi rajata vain tiettyjen portaiden väliseksi. Hänen mukaansa Helsingin kaupungillakin käy säännöllisesti asioita esittelemässä ja osallistumassa valmistelutyöhön muitakin kuin esimiesasemassa olevia tutkijoita.

— Mutta ylimpien johtajienkin yhteistyötä tarvitaan. Kun perustetaan yhteistä organisaatiota tai päätetään yliopiston päättämän asian rahoittamisesta, tarvitaan monesti valtuuston tai kaupunginhallituksen päätöksiä, ja ainoat, jotka voivat esitellä asian kaupunginhallitukselle, ovat kaupunginjohtajat. Ylimpien johtajien yhteistyö helpottaa yhteistyötä kaikilla muillakin tasoilla, Viljanen toteaa.


Teksti Tuomo Tamminen
Kuvat Lauri Voutilainen

Painetussa lehdessä sivu 35