ACATIIMI 4/15 tulosta | sulje ikkuna

Kirja-arviot

Paavolaisesta puhtaalta pöydältä

H. K. Riikonen:
Nukuin vasta aamuyöstä. Olavi Paavolainen
1903 – 1964. Gummerus 2014.

Helsingin yliopiston yleisen kirjallisuustieteen professorin H. K. Riikosen elämäkerta Olavi Paavolaisesta on perusteellinen, monipuolinen ja kutkuttavan kiinnostavasti kirjoitettu. Riikonen on etsinyt paljon sellaisia lähteitä, jotka aiemmat elämäkerturit ovat jättäneet huomiotta. Suuri ansio on myös se, että Paavolaisen tuotanto — myös runoteokset — asetetaan kerrankin kirjallisuus- ja kulttuurihistoriallisiin puitteisiin, niin että niiden merkitys ja asema pääsevät esiin.

Kaiken kaikkiaan professori Riikonen vaikuttaa hylänneen jo moneen kertaan kohteestaan toistetut kliseet ja ennakko-oletukset ja lähestyvän aihettaan kunnianhimoisesti ja omaperäisesti puhtaalta pöydältä. Voi vain ounastella, kuinka suunnattoman suuren työmäärän tällainen ratkaisu on vaatinut. Riikonen on kaivanut esiin arvokasta tietoa myös vähän tunnetuista ja paljolti jo unhoon painuneista ja osin vaikeasti tavoitettavistakin lehtiartikkeleista.

Otettakoon yhdeksi esimerkiksi tutkijan seikkaperäinen analyysi nuoren Paavolaisen toiminnasta kritiikkona. Riikonen käsittelee omina kokonaisuuksinaan kirjallisuus-, elokuva- ja muiden taiteiden arvostelijantyön. Muita taiteita kuvataiteen ohella ovat monen mielestä perifeeriset tanssi- ja lausuntataide. Paavolaiselle ne eivät olleet periferiaa myöhemmissä esseissäkään — eivätkä näy olevan professori Riikosellekaan. Kiintoisa havainto on sekin, että kun aikalaiskriitikkojen lisäksi myös myöhemmät tutkijat vertasivat Katri Valan runoutta maalaustaiteeseen, Paavolainen rinnasti sen tanssiin.

Syvällinen on myös kuvaus Paavolaisen viimeisestä työrupeamasta Radioteatterin päällikkönä. Sekä tässä työssä että elokuvaarvostelijana Paavolainen kulki ennen astumattomia polkuja. Esitellessään Paavolaisen eräässä kritiikissään esilleottamia ajatuksia ääniefekteistä elokuvassa Riikonen huomaa Paavolaisen ennakoivan äänitehosteiden tarkastelua hänen kirjoittaessaan aiheesta Radioteatterin johdossa ollessaan.

”Mikäli kirjoitettaisiin yleinen suomalaisen modernismin historia”, toteaa Riikonen, siinä olisi ”keskeinen asema Olavi Paavolaisella uusien virtausten esittelijänä ja puolestapuhujana”. — Nuori Paavolainen korosti modernin merkitystä ja arvoa toisinaan huvittavuuteen saakka. Hän jopa moitti Pariisia vanhanaikaiseksi, kun siellä ei ollut hissejä mutta sen sijaan öljylamppuja. Milano oli vielä suurempi pettymys nykyajan etsijälle.

Monen muun kirjoittajan tavoin Paavolainen valitteli, kuinka vaikeaa kirjoittaminen on. Niinpä kaikki Paavolaisen teossuunnitelmat eivät toteutuneet. Osa sai muun julkiasun: Neuvostoliittoa käsitteleviä lehtiartikkeleita ilmestyi sadan sivun verran. Riikonen muistuttaa myös, että Paavolaista ennen useat kulttuurihenkilömme olivat vierailleet maassa ja siitä kirjoittaneet tai puhuneet. Jotkut teosideat taas olivat tavallaan jo toteutuneet. Alastomuusteos jäi julkaisematta, mutta aiheesta oli ilmestynyt 140 sivua jo teoksessa Nykyaikaa etsimässä (1929).

Paljon on pohdittu Paavolaisen ’vaikenemisen’ syitä. Perustellusti Riikonen huomauttaa, ettei se johtunut Synkän yksinpuhelun (1946) saamasta osin nuivasta kritiikistä, vaikka tyrmäys tulikin taholta, jolta kirjailija vähiten olisi odottanut. Ajan vei työ Radioteatterissa. Se oli kaikkea muuta kuin vaikenemista; Paavolainen sai paitsi modernin median myös suuremman yleisön kuin koskaan.

Esko Karppanen


Hyvä mielikuvitus vie tiedettä eteenpäin

Lauri Järvilehto:
Monenkirjavia kuvitelmia.
Tammi 2015. 207 sivua.

Tiede erotetaan usein mielikuvituksesta ja mielikuvituksen luomista tarinoista. Tiede heijastaa todellisuutta ja on objektiivista ja universaalia. Mielikuvitus taas on subjektiivista ja sen luomat tarinat kiehtovuudestaan huolimatta harhaa ja illuusiota.

Filosofi ja kirjailija Lauri Järvilehto ei halua erottaa tiedettä ja mielikuvitusta toisistaan — päinvastoin mielikuvitus on ainakin uusia kumouksellisia teorioita luovan tieteen ykkösedellytys.

Tämä näkyy jo siinä että Einsteinin, Darwinin ja Freudin mullistavat teokset ovat kirjoitettu vetävästi tarinamuodossa. Ja etenkin kvanttifysiikan paradokseja, esimerkiksi atomien aalto-hiukkas- luonnetta on lähes mahdoton esittää käyttämättä vertauskuvia ja muita taiteellisia keinoja.

Tietysti kuvittelun voima tulee esiin ja tiivistyy kyvyssä löytää uusia näkökulmia tuttuihin asioihin ja ongelmiin. Esimerkiksi Einsteinin ajan, avaruuden ja aineen käsitteet uusiksi laittaneet suhteellisuusteoriat eivät olisi olleet mahdollisia ilman radikaalia irtiottoa vanhoista käsityksistä.

Nietzscheen viitaten Järvilehto toteaa että näkökulmia löytyy loputtomasti ja viisauden ydin on ristiriitojen tunnustaminen ja todellisuuden paradoksaalisuuden oivaltaminen — tästähän kvanttifysiikassa ja suhteellisuusteorioissakin on kyse.

Järvilehto uskookin, että jokainen näkökulma ja sen takana oleva yksilö on ainutlaatuinen, mutta samalla maailma on yksi ja kaikki ihmiset alituisessa vuorovaikutuksessa keskenään.

Tämä tulee esiin etenkin 2000-luvulla internetissä ja sosiaalisessa mediassa. Verkossa tieto leviää salamannopeasti ja jokainen voi kehittää sitä eteenpäin. Samoin yritysten, poliitikkojen ja muiden viranomaisten on yhä vaikeampi valehdella kansalle netin läpinäkyvyyden ja kaikkialle leviämisen ansiosta. Virtuaalitodellisuus on myös mielikuvituksen kehto, jossa voi vapaasti kokeilla mitä ihmeellisimpiä asioita. Järvilehdon mukaan netti mahdollistaa varsinaisen älykkyysräjähdyksen.

Järvilehdon heikko puoli on, että hän ei juuri huomioi netin vaaroja. Monet kokevat virtuaalitodellisuuden fyysistä ympäristöään todellisemmaksi. Vieraantumisen houkutus on suuri, kun tylsää ja rutiininomaista työtä tekeväkin voi virtuaalimaailmassa kohota maailman herraksi pelejä pelaamalla.

Syynä kritiikittömyyteen lienee osaksi Järvilehdon esasaarismaisen positiivinen ja innostunut elämänasenne, joka heijastuu hänen kaikissa kirjoissaan — mutta yhtä kaikki Järvilehdon kirjat ovat myös tyylillisesti saarismaisen innostuneita ja mukaansatempaavia ja täynnä konkreettisia tapauksia kirjoittajan omasta elämästä. Monenkirjavia kuvitelmia näyttääkin itse oivaa esimerkkiä mielikuvituksen tärkeästä roolista tieteellisessä proosassa.

Pekka Wahlstedt


  • Painetussa lehdessä sivu 48

ACATIIMI 4/15 tulosta | sulje ikkuna