Harvardissa professorin aika ei kulu prosesseissa

Pasi Sahlberg toimii vierailevana koulutuspolitiikan professorina Harvardissa. Siellä opettajalla jää aikaa opiskelijoiden henkilökohtaiselle ohjaamiselle. Tukihenkilökuntaa on paljon enemmän kuin Suomessa ja byrokratia hoituu keskushallinnossa.

Kuvitelkaa, että on vuosi 2000 ja olette maailman opetusministereinä kokoontuneet saman pöydän ääreen pohtimaan, mistä maasta löytyisi paras koulutusjärjestelmä. Minkä maan kuvittelisitte listan kärkeen? Professori Pasi Sahlberg kuuntelee yleisön vastauksia ja muistuttaa väliin, ettei kukaan tiennyt Suomen olemassaolosta vuonna 2000, eikä maa itsekään meinannut uskoa ylistäviä PISA-tuloksia.

Sahlberg luennoi Columbian yliopistossa amerikkalaisen ja suomalaisen koulujärjestelmän eroista, ja yleisö ihastelee suomalaista tasa-arvoista koulua, lasten oikeuksia ja välitunteja.

— Panostakaa tasa-arvoon, laadukkaaseen opettajakoulutukseen ja antakaa lasten leikkiä, hän tiivistää oppituntinsa.

Sahlberg on Harvardin vierailevana koulutuspolitiikan professorina nähnyt läheltä myös pohjoisamerikkalaisen korkeakoulujärjestelmän. Suomessa poliittisen keskustelun aiheena olevat lukukausimaksukokeilut ulkomaalaisille opiskelijoille eivät lämmitä hänen mieltään.

— Ajatteluni koulutusviennistä ei ole muuttunut miksikään: ulkomaalaisten tutkinto-opiskelijoiden saaminen Suomeen on ehdottomasti parasta koulutusvientiä, eikä lukukausimaksujen asettaminen EU/ETA-alueiden ulkopuolisille opiskelijoille ole missään nimessä hyvä ratkaisu.

— Tällä hetkellä Suomessa on noin 20 000 ulkomaalaista tutkinto-opiskelijaa, joiden kansantaloudellinen vaikutus ilman lukukausimaksujakin on 200 miljoonan euron luokkaa.

Sahlberg ei usko, että maksullisuus houkuttelisi opiskelijoita Suomeen. Suomen ulkomaalaisista opiskelijoista 14 000 on EU/ETA-alueiden ulkopuolisia opiskelijoita. Olisi hyvin todennäköistä, että tämä luku laskisi dramaattisesti, jos maksuttomuudesta luovuttaisiin. Esimerkkinä Sahlberg käyttää Ruotsia, jossa ulkomaisten opiskelijoiden määrä on maksujen myötä rajusti laskenut tai keskittynyt yksittäisiin opinahjoihin.

— Viiden vuoden kuluttua meillä olisi ehkä 2 000 lukukausimaksuja maksavaa ulkomaista opiskelijaa, ja kolme tai neljä korkeakoulua, joihin opiskelijat olisivat keskittyneet.

Pienemmät ja tällä hetkellä kansainväliset opinahjot, kuten monet maakuntien ammattikorkeakoulut kärsisivät Sahlbergin mukaan suuresti.

Erilainen hallinto antaa enemmän aikaa

Sahlberg on nykyisessä työpaikassaan ehtinyt myös pohtia laajempia koulutuksellisia eroja suomalaiseen yliopistojärjestelmään verrattuna. Suurimpana erona hän pitää yksilökeskeisen ohjaamisen määrää.

— Täällä opettajilla on enemmän aikaa henkilökohtaiselle ohjaamiselle. Opiskelijoita käsitellään yksilöinä ja henkilökunnalla on aikaa ja velvollisuus ohjata ja tukea heitä. Suomessa henkilökohtainen ohjaus ja tuki tuppaavat jäämään vähemmälle ja ovat monesti yksittäisten opettajien innostuksesta riippuvaisia.

Sahlberg on realisti ja tunnustaa, että erilainen hallinnollinen rakenne on suomalaisissa korkeakouluissa yksilökeskeisen ohjaamisen haasteena. Esimerkiksi varakkaassa Harvardissa tukihenkilökuntaa on paljon enemmän ja byrokratia hoituu suurimmaksi osin keskushallinnossa.

Tiedekuntien dekaanit ja varadekaanit keskittyvät hallinnon pyörittämiseen eikä professorien aika kulu erilaisten prosessien parissa samalla tavalla kuin kotimaisessa järjestelmässä. Tällöin aikaa jää enemmän opetukseen ja etenkin sen suunnitteluun.

Hänen mielestään uuden yliopistolain käytännöt tulivat monelle yllätyksenä, eivätkä yliopistot olleet tottuneet sen mukanaan tuomaan hallinnointiin. Sahlbergin mukaan uuteen tilanteeseen sopeutuminen on vienyt Suomessa aikansa, mutta muutaman vuoden kuluessa hallinnon pyörittäminen helpottunee.

— Henkilökunnan toimenkuva pitäisi olla määritelty niin, että opettajilla on riittävästi aikaa opiskelijan ohjaamiselle. On huolettavaa kuulla, että professoreilla ei paperitöiltä jää tarpeeksi aikaa tutkimukselle ja ennen muuta opetukselle.

Opetussuunnitelmat ruokkimaan luovuutta

Sahlbergin visioissa koko koulujärjestelmä keskittyisi oppilaan luovuuden ja intohimon löytämiseen — myös yliopistossa. Hänen mukaansa opiskelijoita koulutetaan ensijiaisesti kuluttamaan työmarkkinoita, ei niinkään luomaan omaa työtä.

— Opiskelijoita täytyy ohjata löytämään oma intohimonsa. Suomessa on 70 000 työtöntä nuorta, joista jotkut eivät koskaan tule saamaan töitä, elleivät itse sitä luo.

Sahlberg peräänkuuluttaa opetussuunnitelmia, jotka tutkintojen suorittamisen sijasta kannustavat oman toiminnan ja luovuuden kehittämiseen.

— Nykyään esimerkiksi Aalto-yliopisto ja Lappeenrannan teknillinen yliopisto tarjoavat mahdollisuuksia nuorille tutkijoille, joilla on ideoita ja intohimoa. Tämän pitäisi olla ohjaavana ajatuksena kaikessa koulutuksessa.

Juuri ohjaavan vision puuttuminen huolettaa Sahlbergiä yli kaiken. Hän toivookin, että kansanedustajat tekisivät vaalilupauksia, joissa pyritään rakentamaan kirkas kuva siitä, millainen peruskoulu ja korkeakoululaitos Suomessa vuonna 2030 tarvitaan.

Useista kehitysehdotuksista huolimatta päättäjiltä tuntuu puuttuvan visio siitä, mihin suuntaan ollaan menossa.

Teksti Juho Karjalainen
Kuvat Veikko Somerpuro

• Painetussa lehdessä sivu 22