Kirja-arviot
|
Suomennetun tietokirjallisuuden aarreaitta
Outi Paloposki ja H. K. Riikonen:
Suomennetun tietokirjallisuuden historia 1800-luvulta 2000-luvulle.
SKS 2013 766 s.
|
Englanti on nykyään vallitseva
kieli, etenkin akateemisessa
maailmassa, jossa monet tekevät
kaikki tutkimuksensa englannin
kielellä. Mutta monet ovat myös
huolissaan suomen kielen aseman
heikkenemisestä tai katoamisesta.
Tieteen suomenkielisyyden
vaalijoita ilahduttaa lähes tuhatsivuinen
kirjanjärkäle, joka pitää
sisällään sekä varsinaisia tieteellisiä
teoksia että suurelle yleisölle
suunnattuja tieteellisiä populaariteoksia,
kuten opaskirjoja, elämäkertoja
ja matkaoppaita.
Kirjan ansioita on myös se,
että kääntäjien ammattikunta
nostetaan esiin, koska he usein
jäävät näkymättömiin kääntämänsä
tekstin taakse. Vanhemmista
esitellään esimerkiksi
Antero Manninen, J. V. Hollo, Eino
E. Suolahti ja nykyisistä Marja
Itkonen-Kaila, Kai Kaila, Heikki
Eskelinen, Eila Salminen ja Kimmo
Pietiläinen.
Mutta miksi kirjoja sitten alettiin
kääntää suomeksi ja ketä varten
tätä vaikeaa ja aikaa vievää työtä
tehtiin? Suomessa kääntämisen
pääkohde oli 1800-luvulle asti
tavallinen rahvas ja kääntäjinä
kirkonmiehet ja myöhemmin
opettajat. Katekismus, almanakat
ja erilaiset käytännön tehtäviin
liittyvät oppaat olivat ensimmäisiä
käännöskirjoja.
Aluksi kääntäminen oli amatöörimäistä
siinä mielessä, että
mitään tekijänoikeuksia ei tunnettu.
Tekstiä muokattiin ja muutettiin,
tehtiin lisäyksiä ja poistoja
niin, että aina ei alkuperäinen kirjoittajakaan
olisi heti tunnistanut
kenen tekstiä hän on lukemassa.
1800-luvulla henkistä pontta
kääntämiselle antoi suomalaisuusliike
ja koululaitoksen synty.
Aineellista perustaa loivat uudet
tekniset innovaatiot, kuten tehokkaat
painokoneet, höyrykoneet,
halvemmat materiaalit ja
nopean levityksen mahdollistavat
rautatiet.
Kustantajat olivat satunnaisia
ja hajanaisia, usein tiettyä aatetta
ajavia yksityishenkilöitä, yhdistyksiä
ja järjestöjä. 1800-lopulla
ja 1900-luvun alussa suuret kustantajat,
kuten Werner Söderström
ja Otava, vakiinnuttivat
asemansa — Otavan synty liittyy
suoraan kääntämiseen: vuonna
1890 perustettu Otava oli reaktio
erityisesti erikoisalojen tietokirjallisuuden
kääntämisen kehnoon
tasoon ja siihen kohdistuneeseen
kritiikkiin.
1900-luvulla kirjoja käännettiinkin
tiuhaan tahtiin kaikilla
aloilla, ja kirjan esittelemien teosten
määrän laskeminen ei onnistu
ilman teknisiä apuvälineitä. Kiintoisaa
on huomata, että tiettyinä
aikakausina käännetään tiettyjen
alojen teoksia enemmän kuin
muita. Esimerkiksi 60- ja 70-luvuilla
käännettiin poikkeuksellisen
paljon yhteiskuntatieteellistä
kirjallisuutta. Tosin yhteiskuntatieteen
suuria klassikoita alettiin
kunnolla kääntää vasta 80-luvulla,
kun tietokirjallisuuteen keskittyneet
Gaudeamus ja erityisesti
Vastapaino julkaisivat niitä.
1960-luvulla alkunsa saanut
Gaudeamus ja 80-luvulla syntynyt
Vastapaino astuivatkin tietokirjakustantamisen
eturintamaan ja
vetureiksi samalla kun WSOY ja
muut suuret kustantajat alkoivat
keskittyä enemmän suurelle yleisölle
kohdistettuihin kirjoihin.
Eikä tärkeimmistä tietokirjojen
kustantajista puhuttaessa tule
unohtaa myöskään 90-luvulla
perustettua luonnontieteellistä
kirjallisuutta julkaisevaa Terra
Cognitaa ja tällä vuosituhannella
alkunsa saanutta filosofisen
niin&näin -lehden kirjasarjaa, joka
on ehtinyt julkaista lyhyessä ajassa
melkein pienen kirjaston verran
filosofisia opuksia.
Entä mikä on tilanne nyt? Onko
kaikki tärkeät kirjat käännetty vai
onko merkittäviä teoksia painunut
unohduksiin? Jälkimmäinen kysymys osuu oikeaan, ja kirjassa
esitetäänkin varteenotettavia
käännösehdokkaita. Tosin jotkut
ovat jo ehtineet ilmestyä, kuten
länsimaisen filosofian ehkä merkittävin
(ja vaikein) teos Immanuel
Kantin Puhtaan järjen kritiikki,
joka ilmestyi syksyllä 2013.
Kirjojen kääntämiseen liittyy
myös suuria filosofisia ongelmia:
pitääkö pyrkiä kääntämään teksti
sanatarkasti vai saako kääntäjä
improvisoida tai ainakin muokata
tekstiä suomalaiselle lukijalle ymmärrettävään
muotoon. Etenkin
luonnontieteet, joissa ajatus on
tärkein ja universaali, kieltä saa
taivuttaa ja korjata siten, että lukija
saa kiinni ja
ymmärtää ajatuksen
parhaiten.
Mutta mitä tärkeämmällä
sijalla
kielellinen tyyli on,
kuten humanistisissa
tieteissä ja
etenkin ranskalaisessa
postmodernissa
filosofiassa, sitä
tärkeämmäksi tulee
kielen autenttisuus
ja koskemattomuus.
Kirjassa jopa vihjataan,
että monia
tekstejä ei ehkä voi
kääntää lainkaan tekemättä
alkutekstille
vääryyttä. Kirjassa
eräs kääntäjä toteaa,
että Derridan kuuluisa
termi differance on
yksi saatanallisperkeleellisimmistä
kääntämisen
esineistä.
On hyvin tärkeää nostaa esiin kääntämistyön vaikeus tai suorastaan
mahdottomuus, koska
kääntäjät ovat työmaailmassa
yhtä näkymättömiä ja huonosti
palkattuja kuin siivoojat. Nykyään
kääntämisen tason suurin uhka
on taloudellisen tuen puute ja siitä
syntyvä alituinen kiire ja hoppu.
Suomennetun tietokirjallisuuden
historia 1800-luvulta
2000-luvulle onkin tarpeellista
luettavaa myös
poliitikoille, virkamiehille
ja muille kulttuuriasioista
päättäville tahoille. Tämän
päivän globaali Suomi olisi
hyvin erilainen ja erilaisessa
asemassa, jos sillä ei olisi
takanaan ja tukenaan sitä valtavaa
sivistyksellistä aarreaittaa, jonka
suomennettu tietokirjallisuus sille
tarjoaa.
Pekka Wahlstedt
|
Aikamme kutsuu uudenlaiseen vallankäyttöön
Marjatta Jabe, Sari Kuusela:
Hyvä paha valta.
Talentum 2013.
|
”Jo heti projektin alkumetreillä
ilmeni, että aihe on tabu. Vallasta
ei haluta puhua. Vain toisten
vallankäytöstä ollaan valmiita
esittämään mielipiteitä”, toteavat
Marjatta Jabe ja Sari Kuusela. Rohkeita
valtaa käyttäviä haastateltavia
kuitenkin löytyi, heistä suurin
osa naisia.
Hyvä, paha valta -kirja perustuu
YTT ja HR-ammattilainen
Sari Kuuselan väitöskirjaan sekä
vallan huipulla olevien johtajien
ja yhteiskunnallisten vaikuttajien
kokemukseen omasta vallankäytöstään.
Yksi haastatelluista on Aalto-yliopiston
rehtori Tuula Teeri.
Aalto-yliopiston rakentaminen on
ollut suuri muutosprojekti. Muutosten
johtaminen on rehtorin
tehtävä.
”Valta korruptoi herkästi vallankäyttäjän
siten, että hän luulee
jo oppineensa kaiken. Vaarallista
on kuvitella olevansa erehtymätön,
jolloin voi lopettaa muiden
kuuntelun. Ihmiset huomaavat
helposti, onko vilpitön vai luuleeko
olevansa tärkeä”, sanoo Teeri.
Yliopistossa haetaan yhdessä
argumentit, mutta rehtori käyttää
lopullista valtaa päättämällä, mitä
tehdään ja mitkä ovat panostukset.
Teerillä on tapana pyytää ehdotuksia.
Se että jokainen joutuu
ottamaan kantaa, vähentää puolesta
tai vastaan -asetelmia.
Ruotsissa uraa luonut Teeri on
havainnut, että valta on kulttuurinsa
näköistä. Suomessa hierarkia
ja asema vaikuttavat enemmän
vuorovaikutukseen ja siihen, ketä
kuunnellaan. Ruotsissa valta on
piilotettu.
Teerin mukaan Ruotsissa ei ole
havaittavissa naisten ja miesten
välisiä eroja vallankäytössä tai
johtamisessa. Suomessa miesten
vallankäyttöä pidetään itsestäänselvyytenä,
suorastaan oikeutena.
Miehillä on omasta mielestään
oikeus olla jämäkkä. Sen sijaan
naisille ei hevin sallita samaa.
Yliopistolla valta ei ole pelkästään
haluttujen asioiden edistämistä
vaan myös sitä, että rehtori
joutuu hoitamaan ikäviä asioita,
kuten kurinpitoon liittyviä. Yksi
vallan sudenkuoppa Teerin mukaan
on se, että pitää oikeutenaan
tehdä vain positiivisia asioita ja
jättää ikävät työt muille.
”Työskentele joka päivä sen
eteen, ettet luule olevasi erehtymätön”,
Teeri antaa mitä tärkeimmän
ajatuksen vallankäyttäjä
kollegoille.
”Myös alainen käyttää valtaa,
kuten uhrin tai viattoman valtaa”,
psykodraamaohjaaja, KTM Jarmo
Manner avartaa näkemystä. ”Kun
ei nähdä omaa osuutta asiassa,
pahuus pääsee helposti ovenraosta
sisään. Yksi alaisen keino on käyttää
viattoman valtaa, jolloin hän ei
ota vastuuta toimintansa seurauksista.
Juuri tätä valtaa asiantuntijat
usein käyttävät.”
”Sekä esimies että alainen
sortuvat liian usein siihen, ettei
ongelmiin puututa. Tilanteen annetaan
vain pahentua. Molemmilla
osapuolilla on vastuu hankalien
asioiden ottamisesta esiin”, toteaa
työyhteisövalmentaja Vuokko
Coco.
Kirjoittajien mukaan valta
pitää ottaa joka tilanteessa, sitä ei
automaattisesti anneta. Vallankäytön
kadottamisen suurin riski
on vallankäyttäjä itse. Tavallisin
syy vallan menettämiseen on
se, että ihminen ylpistyy, tulee
epäluuloiseksi ja käyttää väärin
valtaansa.
Professori Janne Tienarin mukaan
suomalaisilla johtajilla on
ikävä taipumus moukaroida muutokset
läpi.
Uusi johtajuus kutsuu kuunteluun,
osallistamiseen, tunneosaamiseen.
Johtaja voi lisätä myönteisiä
ja vähentää kielteisiä tunteita
esimerkillään. Hyvä vallankäyttäjä
on ihmisten palvelija.
Tuula-Maria Ahonen
- Painetussa lehdessä sivu 42
|