4/14

  • pääsivu
  • sisällys
  •  
     

    Pakoon yliopistolta

    Kolme tohtoria päätti lähteä yliopistolta, neljäs haluaisi pois. Miksi yliopisto tuntuu pettyneiden, surullisten ja kyynisten ihmisten paikalta?

    Akateemisen uran vaatimukset ja lupaukset eivät kohtaa, tohtori Mikko Heimola selittää ratkaisuaan jättää yliopisto heti väitöksen jälkeen.

    On liian kova vaatimus sitoutua epävarmaan uraan, jossa mikään ei ole varmaa ja joka ei pätevöitä yliopiston ulkopuolelle.

    Toissavuonna uskontotieteestä Helsingin yliopistolla väitelleen Heimolan luulisi olevan joukkoa, josta yliopistot haluaisivat pitää kiinni. Väitös uskonnollisten liikkeiden syntymekanismeista valmistui 3,5 vuodessa, kehitti uusia menetelmiä, sai arvosanakseen laudaturin ja julkaistiin kansainvälisessä julkaisusarjassa.

    Työ poiki Heimolalle myös työtarjouksia ei tosin yliopistolta.

    Kyllä laitoksellakin olisi toivottu, että olisin jatkanut tutkimusta, Heimola kertoo.

    Ongelmana oli vain, että kukaan ei voinut luvata mitään pysyvää, oli projekteja ja apurahoja haettaviksi, mutta ei vakituista työtä.

    Lyhyellä tähtäimellä tilanne olisi voinut olla hyväkin, Heimola toteaa.

    Mutta entä sitten, jos rahahanat sulkeutuisivat vaikka kymmenen vuoden kuluttua. Kuinka haluttua työvoimaa olisi yli nelikymppinen uskontotieteilijä yliopiston ulkopuolella?

    Vain lapsettomia tutkijoita?

    Toinen Heimolan päätökseen vaikuttanut tekijä oli vaatimus ulkomaille lähtemisestä. Naimisissa olevaa kahden lapsen isää vaihtoehto ei houkuttanut.

    Minä tietysti hankin lapset aika varhain. Mutta ei kai tutkijanura ole tarkoitettu vain lapsettomille, Heimola ihmettelee.

    Tai tietysti voi ajatella, että aina sitä pari vuotta muualla kärvistelisi, vaikka lasten tarhat ja koulut olisivat varmasti hankalia järjestää. Vaan kun sekään ei toisi lupausta mistään pysyvästä. Yliopisto edellyttää aika paljon, mutta lupaa vähän.

    Tai ehkä voisi ajatella, että tiukat vaatimukset karsivat yliopistolle vain parhaat ja motivoituneimmat?

    Onkohan todella näin? Heimola vastaa

    Vai käykö tässä niin, että ne jäävät, joilla ei ole tarjolla parempaakaan?

    14 kuukauden haku 3 vuoden paikkaan

    Tampereen yliopistolta pelitutkimuksesta vuonna 2012 väitelleelle Markus Montolalle tarjottiin töitä pelifirmasta yliopiston ulkopuolelta jo ennen kuin väitös valmistui. Montola päätti tarttua tarjoukseen.

    Paikkoja ei ole tarjolla joka viikko. Juuri nyt peliala onneksi vetää, ja humanisti voi päästä insinöörin palkoille.

    änessä on kuitenkin kaihoa. Montola tutkisi pelejä mieluummin kuin kehittäisi niitä. Myös valmiuksia tutkimukseen näyttäisi löytyvän: Montolan väitöskirja palkittiin Tampereen yliopistolla vuoden parhaana väitöksenä. Urakehityksen epävarmuus oli kuitenkin liian suurta. Montola kaivaa esimerkiksi hakuilmoituksen kolmivuotiselle Suomen Akatemian tutkijatohtorin paikalle. Haku päättyi lokakuussa 2012, kausi alkaisi 2013.

    Kun laskee mukaan suositusten hankkimiseen kuluvan ajan, olisi kyseessä 14 kuukauden hakuprosessi 3 vuoden rahoitukseen jos paikan siis sattuisi edes saamaan. Ja noiden 14 kuukauden aikanakin olisi hyvä tienata jotain tai asuntolaina jää maksamatta.

    Myös Montolaa ihmetytti halu pakottaa tutkijoita ulkomaille.

    Diplomaattiuraa lukuun ottamatta en tiedä mitään muuta alaa, jolla vastaava matkustaminen on vakituisen työsuhteen edellytys.

    Tutkimuksessani tein jatkuvasti yhteistyötä ulkomaisten yliopistojen ja tutkijoiden kanssa ja olen keskusteluväleissä kaikkien tärkeimpien pelitutkijoiden kanssa. Vaatimus kansainvälistymisestä ulkomaille lähtemällä tuntuu olevan ajalta ennen nettiä.

    Tutkija vai venttiilin vääntäjä?

    Helsingin Energialla materiaaliasiantuntijana työskentelevä tekniikan tohtori Anu Lokkiluoto innostui tutkimuksesta diplomityötä tehdessään.

    Vaikka valmistunut diplomi-insinööri palkattiin Helsingin Energialle heti valmistuttuaan, houkuttelivat jatko-opinnot niin, että alle vuodessa hän palasi Aaltoyliopistoon projektiin, jonka yhteydessä oli tarkoitus väitellä. Projektin resurssien puute kuitenkin yllätti.

    Yliopiston tukipalvelut olivat olemattomia. Olisimme esimerkiksi tarvinneet automaatioinsinööriä suunnittelemaan yksinkertaisen systeemin, joka olisi osannut avata koelaitteiston venttiilin raja-arvojen ylittyessä.

    Insinööriä ei kuitenkaan ollut, joten tutkijat joutuivat avaamaan venttiiliä käsin vuorokaudenajoista ja viikonpäivästä riippumatta.

    Muutenkin päivät venyivät. Lokkiluodon mukaan projekti oli pahasti alimiehitetty.

    Vaikka budjetti kuulosti suurelta, ei meillä lopulta ollut varaa palkata edes tutkimusapulaisia, joten kaikki piti tehdä itse.

    Rahoittajataho oli kiinnostunut tuloksista mutta julkaisuja ei kirjattu tavoitteisiin. Niinpä väitöksen olisi pitänyt valmistua ikään kuin sivussa. Lokkiluodon työkuorma näkyi muun muassa puhjenneena migreeninä.

    Kun kerroin projektin tilanteesta työterveyslääkärille, hän käski minua tarkkailemaan muiden jaksamista, Lokkiluoto hymähtää.

    Lopulta Lokkiluodolle järjestyi apuraha, jonka turvin hänen piti keskittyä väitökseen. Projektista irti pääseminen ei kuitenkaan ollut helppoa, ja apurahallakin aikaa meni sen juoksevien asioiden selvittelyyn.

    Kun väitöskirjan tarkastusprosessi vielä venyi, kesti väitöksessä yhteensä kuusi vuotta.

    Väitöstä odotellessaan Lokkiluotoa pyydettiin mukaan koordinoimaan projektin jatkohanketta yhdessä muiden yliopistojen kanssa. Matkassa oli kuitenkin mutta: Aallon politiikka, jonka mukaan heiltä valmistuneiden tohtorien pitää siirtyä jatkamaan uraansa.

    Projekti olisi tarjonnut lyhyitä pätkiä eri puolilla Eurooppaa, mutta Lokkiluoto ei ollut varma, kelpasiko tämä Aallolle. Hän yritti selvittää asiaa, mutta turhaan. Lopulta Lokkiluodolle tarjottiin kolmen kuukauden työsopimusta, joka olisi loppunut heti hänen väitökseensä.

    Hän lähti mieluummin Helsingin Energialle.

    Täällä minulla on kellokortti, mutta oikeastaan pidän siitä. Kukaan ei edellytä, että tulen kääntämään venttiiliä viikonloppuöinä.

    Ura ei aukea opettamalla

    Kaikille lähteminen yliopistolta ei ole yhtä helppoa. Pienellä humanistisella alalla lehtorina työskentelevä Petri lähtisi yliopistolta pois heti jos joku muu vain palkkaisi.

    Työilmapiiri laitoksella on heikko eikä hyvin hoidetusta opetuksesta palkita mitenkään, Petri tiivistää kokemuksiaan.

    Häntä ihmetyttää yliopiston johtamiskulttuuri, jossa esimerkkiä haetaan yritysmaailmasta, mutta ilman vastuuta.

    Ihmisiä ilman minkäänlaista pätevyyttä taloudesta nostetaan johtamaan yksiköitä ja sitten kun asiat menevät pieleen katsellaan muualle.

    Budjetointivirheet, joista liike-elämässä saisi potkut, ohitetaan yliopistolla vähin äänin. Ja maksajiksi joutuvat heikoimmassa asemassa olevat.

    Toinen keskeinen syy tyytymättömyyteen on palkkaus. YPJ-järjestelmän jäljiltä nuorempien yliopistolaisten palkkaus on kaukana kohtuudesta.

    Pyrin saamaan dosentuurin, jotta voisin saada edes sitä palkkaa, johon minun pitäisi olla nyt oikeutettu, Petri kuvaa tilannettaan.

    Sen kummempi urakehitys yliopistolla tuntuu mahdottomalta jos haluaa panostaa opetukseen.

    Julkaisut ovat edelleen ainoa tapa pätevöityä, Petri tiivistää.

    Helsingin yliopiston opetushenkilökunnan meritointumisjärjestelmäksi tarkoitettua opettajien akatemiaa hän kuvaa vitsiksi.

    Ensimmäisellä kierroksella akatemiaan valittiin lähinnä professoreja. Eli annettiin niille, joilla on kaikkea, mutta unohdettiin muut.

    Jaksaako yliopisto kiehtoa?

    Tutkijanuralle riittää kuitenkin tulijoita ja yliopisto on haluttu työpaikka. Petri uskoo maineen perustuvan harhaan.

    En ole nähnyt paljoa vapautta tai tyytyväisyyttä. Enemmän yliopistolla tapaa pettyneitä, surullisia ja kyynisiä ihmisiä, hän kuvaa.

    Olen luvannut itselleni, että viiden vuoden sisällä olen töissä jossain muualla.

    Tieteen tekemisessä on kuitenkin myös tenhoa. Montola, Lokkiluoto ja Petri kertovat tavoittelevansa dosentuuria. Kaikki kehuvat myös kokemuksia omista yksiköistään ja väitöstensä ohjaajista.

    Ongelmana on kuitenkin, että vaikka tyypit olisivat kuinka kivoja, ei se auta, jos heillä ei ole tarjota kunnon työsuhdetta, Montola tiivistää.

    Tässä on kuitenkin kyse myös elannon hankkimisesta.

    Hän kertookin neuvovansa väittelemisestä kiinnostuneita ystäviään lyhyesti.

    Sanon, että älkää väitelkö. Tutkiminen on kivaa, mutta ei sen kaiken muun arvoista.


    Tohtorityöttömyys ennätysluvuissa

    Työttömiä tohtoreita oli työnhakijoina maaliskuussa 2014 ennätysmäärä 799 (työ- ja elinkeinoministeriön tilastot). Vastaavaan aikaan viime vuoden oli ilman työtä 597 tohtoria. Kasvua on siis 34 prosenttia.

    Eniten työttömiä tohtoreita oli työnhakijoina biologian alalla (122), luonnontieteissä, kemia (67), fysikaaliset tieteet (40) ja valtiotieteissä (37). Tekniikan tohtoreita oli työttöminä työnhakijoina 142.

    teksti Juha Merimaa

    • Painetussa lehdessä sivu 34