Kirja-arviot
|
Tieteentekijältä toiselle
Matti Vesa Volanen (toim.):
Toiseksi paras? – Tieteentekijät ja uusi yliopisto.
Tieteentekijöiden liitto 2012.
209 s.
|
Yliopistoväellä
ja tutkijoilla
on
eräs viehättävä
piirre,
jonka ei soisi koskaan
katoavan. Jokaisen omaa
työpaikkaansa koskevan
uudistuksen yhteydessä
tieteentekijät alkavat kysellä
syntyjä syviä. Miksi
yliopisto on olemassa —
mistä se on tullut, tarvitaanko
sitä enää?
Eikä tieteentekijä
jätä näitä pohdintoja
kahvipöytiin ja kokoushuoneisiin,
vaan alkaa selvittää asiaa. Tarvittaessa
Aristoteleesta alkaen, kukin oman alansa metodeja
hyödyntäen.
Tieteentekijöiden liitto on julkaissut kokoomateoksen,
jolla on ”haluttu avata näkymiä yliopiston
tulevalle kehitykselle.” Lähtökohdan kirjalle tarjoaa
tietenkin vuoden 2010 yliopistoreformi.
Reformi sai jo suunnitteluvaiheessaan paljon
huomiota myös yliopiston ulkopuolella. Jopa suuri
yleisö kiinnostui, kun yliopistot alkoivat julkisin
kampanjoin kerätä rahaa yrityksiltä ja etsiä yksityisiä
lahjoittajia.
Uudistus tuntui ja kuului myös Tieteentekijöitten
liiton hallituksen työhuoneessa. ”Kokemukset
alkoivat kasaantua vuoden 2011 keväällä. Siitä heräsi
ajatus kirjan tekoon,” toteavat liiton edustajat esipuheessaan.
Toiseksi paras? -nimi kirjalle on lainattu taannoiselta
opetusministeriltä, joka puheessaan reformia
kovasti ylisti — päinvastoin kuin monet yliopistolaiset
itse.
Vuosi sitten ilmestyi Ilkka Niiniluodon kirjoittama
Dynaaminen sivistysyliopisto. Kansleri Niiniluoto
tunnetaan yhtenä vuoden 2010 reformin arkkitehdeista.
Häneen Toiseksi parhaan kirjoittajat usein
viittaavat.
Kiinnostavaa näissä kahdessa teoksessa on se,
että kummassakin lähdetään etsimään yliopiston
juuria, pohditaan sen tehtäviä ja käytäntöjä keskiajasta
alkaen. Niiniluoto rakensi argumentointiaan
Snellmanin ja Humboldtin varaan, ja samoin tekevät hänen kriitikkonsa.
Vaikka Toiseksi paras luotaa yliopistoeetoksen perusteita,
käsittelevät tekstit silti eniten arkista työtä,
lainsäädäntöä ja palkkausta.
Elias Pekkola kumppaneineen ruotii työn muutosta
yleensä ja akateemisen työn muutosta erityisesti.
He muistuttavat, että epätyypillisyys on aina
kuulunut traditionaaliseen yliopistouraan. Tutkijaksi
halajava noviisi on saanut tyytyä huonoon palkkaan
ja pätkäsopimuksiin, kunnes on pätevyytensä osoittanut.
Mutta nyt tiedeyhteisöön elimellisesti kuuluvaan
kisälliaikaan lomittuu myös projektitaloudesta
kumpuava epävarmuus. ”Niiden erottaminen tuottaa
joskus vaikeuksia."
Kiinnostavaa luettavaa on Elias Laitisen ja Rauli
Eleniuksen näkemys opiskelijajärjestöjen roolista
yliopistouudistuksessa. Se ei ole mairitteleva. ”Opiskelijat
ovat valtaa vaatiessaan pelanneet valtiovallan
ja opetusministeriön pussiin”. Laitinen kumppaneineen
kritisoi opiskelijoita siitä, että nämä valitsevat
”tiedeyhteisön jäsenyyden” ja ”asiakkuuden” välillä
sen mukaan, mikä on heille edullisinta.
Jarmo Saarti tarkastelee yliopistokirjastojen tehtäviä.
Pakotetaanko ne sulkemaan osa tutkijoista
palvelujensa ulkopuolelle? Hän epäilee myös, etteivät
tutkijat ole riittävästi perehtyneet immateriaalioikeuksia
koskeviin sääntöihin ja niiden muutoksiin.
Osa kirjan artikkeleista on suorastaan hauskoja, ja
niistä löytyy oivaltavia kielikuvia ja vertauksia.
Möhläyksiäkin löytyy. Toivottavasti kukaan ei
ala silmäillä kirjaa juuri niiden kohdalta. Esimerkiksi
Pertti Ahonen pohtii sivistysyliopistojen eri
malleja. Sinänsä kiinnostava aihe hukkuu kuitenkin
epäselvään esitystapaan. Vika voi tietysti olla painotekniikassa
tai kirjoittajan kiireessä. Joka tapauksessa
lukijan myötätunto loppuu lauseisiin, joissa
on viidettäkymmenettä sanaa tai kolme sisäkkäistä
lauseenvastiketta.
Kenelle Toiseksi paras -kirja sitten on kirjoitettu?
Vaikuttaa siltä, että tieteentekijät kirjoittavat toisilleen
ja yliopiston johtoportaalle, kokemuksiaan ja
näkemyksiään purkaen. Silloin kirja jää tutkijoiden
keskinäiseksi keskusteluksi.
Jos kirjan halutaan kuluvan poliitikkojen tai rahoittajien
käsissä, pitäisi useita käsitteitä erikseen
selittää ja artikkelien määrää karsia.
Mai Allo
|
Talous tarvitsee humanismia
Martha C. Nussbaum:
Talouskasvua tärkeämpää. Miksi demokratia tarvitsee humanistista sivistystä.
Gaudeamus 2011. 191 s.
|
Talouskasvua
pidetään
nyky-yhteiskunnassa
tärkeimpänä
asiana, jota kaiken
muun tulee palvella ja
edistää. Yliopistoissa ja
muissa korkeakouluissa
onkin lisätty teknisiä ja
taloudellisia tietoja ja
taitoja edistäviä aineita
ja karsittu vastaavasti
aineita, jotka estävät tai
hidastavat talouskasvua.
Humanistiset aineet
ja etenkin filosofia ja
taideaineet ovat ensimmäisinä
karsittavien
listalla.
Filosofi Martha C. Nussbaum pitää tällaista toimintaa
varsin lyhytnäköisenä ja naivina. Hän varottaa,
että humanististen aineiden karsimisesta ei koidu
haittaa ainoastaan ihmisten henkiselle kasvulle,
vaan pitemmällä tähtäimellä se vahingoittaa myöskin
taloutta ja teknologiaa. Toimiva demokratia tarvitsee
molempia.
Perustelu tälle on yksinkertaisesti se, että pelkkään
soveltavaan tieteeseen, tekniikkaan ja talouteen
panostaminen johtaa luovuuden, mielikuvituksen ja
uteliaisuuden kuihtumiseen. Pelkästään teknisten
taitojen nimiin vannova yhteiskunta muuttuu itse
jättiläismäiseksi koneeksi ja sitä pyörittävät ihmiset
koneenosiksi.
Soveltava luonnontiede ammentaa Newtonin ja
Einsteinin kaltaisten rohkeiden uusia uria avanneiden
totuudenrakastajien tekemästä perustutkimuksesta.
Totuuden rakastamisen taustalla on rakkaus
viisauteen ja filosofiaan. Ilman näitä myöskin taloudelliset
ja tekniset innovaatiot loppuisivat ja kehitys
pysähtyisi paikoilleen
Nussbaum vetoaakin Sokrateeseen ja tämän
luomaan keskustelevaan ja kyseenalaistavaan opetustyyliin.
Se on hyvin kaukana faktoja luettelevasta
opetustavasta ja niitä päähän ulkoa pänttäävästä
oppimisesta, mitä pelkkien teknisten taitojen nimiin
vannova kulttuuri arvostaa. Sokrates myös korosti
etiikan tärkeyttä.
Nykyisessä kansainvälisessä maailmassa ihmiset
ovat riippuvaisia jopa sellaista ihmisistä, jotka asuvat
toisella puolella maapalloa. Tarvitaan kykyä eläytyä
vieraan ihmisen asemaan ja tarkastella maailmaa
aivan toisenlaisesta perspektiivistä kuin mihin on
tottunut. Tästä syntyy kyky tuntea myötätuntoa erilaisia
ihmisiä kohtaan.
Niin ikään etiikkaan liittyy myös taito nähdä jonkin
toisella puolella maailmaa valmistetun tuotteen
pinnan läpi ja hahmottaa tuotteen valmistuskaari sen
kaukaisesta kotimaasta suomalaisen marketin hyllylle.
Kapea-alaista erikoistumista suosiva tekniikka
ei riitä tähän. Vasta kun tekninen keinoihin liittyvä
ajattelu yhdistetään filosofiseen laajojen kokonaisuuksien
ja päämäärien hahmottamiseen, voidaan
kasvattaa vastuunsa tiedostavia maailmankansalaisia,
joita maailmanlaajuinen kanssakäyminen välttämättä
tarvitsee.
Talouskasvua tärkeämpää ei tuo mitään varsinaisesti
uutta talouden ja tekniikan ylivaltaa arvostelevan
keskustelun kentälle. Kirja vahvin puoli on, että
se onnistuu selkeästi tuomaan esiin humanististen
tieteiden tarpeellisuuden ja rakentamaan siltoja humanismin
ja tekniikan välille. Kumpaakaan ei voi
olla ilman toista niin kuin keinoja ei voi olla ilman
päämääriä. Tosin aitojen päämäärien merkitystä ei
voi liikaa korostaa aikana, jolloin keinoista on tullut
päämääriä.
Pekka Wahlstedt
|
Työhyvinvointi on menestystekijä
Pasi Pyöriä (toim.):
Työhyvinvointi ja organisaation menestys.
Gaudeamus, 2012.
|
Työorganisaatioiden
menestystä
tarkastellaan
usein pelkän
talouden näkökulmasta,
vaikka työpaikan sosiaalisen
vuorovaikutuksen
tulisi olla toiminnan kehittämisen
lähtökohta”,
sanoo tutkijatohtori Pasi
Pyöriä.
Kirja on syntynyt 18
asiantuntijan yhteistyön
tuloksena.
”Kiire työssä lisääntyi
1970-luvulta lähtien
ja vakiintui 1990-luvulla
korkealle tasolle. Varsinkin julkisella sektorilla kiire,
henkilöstön riittämättömyys, epävarmuus tulevaisuudesta
ja avoimuuden puute ovat lisääntyneet”,
toteavat tutkija Satu Ojala ja yliopiston lehtori Pertti
Jokivuori.
Kun ihminen töissä voi huonosti, onko mahdollista,
että organisaatio menestyy kestävästi?
”Kaikkein suurimmat kustannukset aiheutuvat
muutaman päivän poissaoloista, joista iso osa johtuu
työpahoinvoinnista ja -uupumuksesta”, Pyöriä toteaa.
Työhyvinvoinnin laiminlyöminen altistaa työperäisille
sairauksille, heikentää motivaatiota ja yhteishenkeä
ja tätä kautta syö organisaation menestyksen
pohjaa. Johdon pitäisikin kysyä, onko organisaatiolla
varaa olla investoimatta työhyvinvointiin.
Ojala ja Jokivuori esittävät minimiehdotuksen.
”Työelämän eri osapuolten vastavuoroisen
ymmärtämisen tärkeyttä ei voi korostaa liikaa. Esimiestyön
kehittämisestä puhutaan paljon, mutta
alaistaitojenkaan merkitystä ei sovi vähätellä. Jo inhimillisyys
toista osapuolta kohtaan olisi hyvä alku.
Esitämme suomalaiselle yhteiskunnalle toivomuksen
vuoropuhelusta: työrauha ei välttämättä maksa mitään,
mutta se on kannattava sijoitus tulevaisuuteen.”
Kvartaalitaloudessa elävä yhteiskunta ei ohjaa
ajattelua inhimillisyyteen. Inhimillisyyden harjoittaminen
vaatiikin kyseenalaistamisen ja kriittisyyden
kykyä, jota juuri yliopistomaailmasta voisi toivoa
löytyvän.
Yliopistotyön tutkija Minna Nikunen analysoi
yliopistotyötä esimerkkinä sukupuolten eriarvoisesta
asemasta työelämässä.
”Yliopisto on historialtaan naiset poissulkeva
yhteisö. Yliopisto on rakentunut ajatukselle miesten
muodostamasta yhteisöstä. Monet yliopistotyön piirteet
ovat kilpailullisia, jopa aggressiivisia.”
Uusliberalistisen kehityksen on sanottu vahvistavan
yliopiston maskuliinisia piirteitä. Kilpailullisuus
on korostunut samaan aikaan, kun akateemiset asemat
ovat muuttuneet yhä epävarmemmiksi.
”Haastateltavieni mukaan lasten saaminen uhkaa
naisen töiden jatkumista ja urakehitystä. Jotkut
miehet, joilla on lapsia, kokevat ajanpuutteen vuoksi
olevansa kilpailullisesti heikommassa asemassa kuin
lapsettomat miehet.”
Nikusen mukaan perhe- ja isyysvapaisiin suhtautumisessa
tuntuu olevan kaksi tasoa: julkilausuttu
myönteisyys ja julkilausumaton mutta erityisesti
miesten olettama kielteisyys. Miehen tulee rajoittaa
omistautumista perheelle. Naistutkijat ja opettajat
kokevat, että äitiyteen suhtaudutaan negatiivisemmin
kuin isyyteen.
Nykytilanne uhkaa Nikusen mukaan yliopiston
menestymistä. Työn jatkumisen ja palkitsemiskehityksen
epävarmuus sekä vaatimusten hankaluus
perheen näkökulmasta saavat aikaan sen, että akateemiset
naiset ja miehet vähentävät investointeja
työidentiteettiinsä.
Tuula-Maria Ahonen
- Artikkeli löytyy painetun lehden sivulta 42
|