Kevytdemokratiaa?
Professoriliiton ja Tieteentekijöiden liiton kevätseminaarissa
”Yliopistojen monet muodot” pohdittiin
ansiokkaasti ja monipuolisesti yliopistojen tilaa ja
muutossuuntia. Keskustelujen kiistattomiin pääteemoihin
kuuluivat yliopistojen autonomia ja siihen
liittyen yliopistojen johtaminen. Näkemykset näistä
asioista olivat jyrkästi erilaisia.
Opetus- ja kulttuuriministeriön ja sivistystyönantajien
edustajien puheenvuorot heijastivat sen
kaltaista ylhäältä katsovaa holhousmentaliteettia,
että on pakko kysyä, mikä on heidän näkemyksensä
yliopistoyhteisön jäsenten ajattelun tasosta ja kyvystä
tehdä päätöksiä itseään koskevista asioista. Otan
vain kaksi esimerkkiä.
Sivistystyönantajien toimitusjohtaja Nina Pärssinen
ihmetteli, miksi yliopistolaiset valittavat vaikutusmahdollisuuksien
puutteesta, kun ne ovat paremmat
kuin muilla työpaikoilla. Ylijohtaja Anita Lehikoinen
puolestaan katsoi, että yliopistouudistuksen vaikutusarviointi
henkilöstön osallistumis- ja vaikutusmahdollisuuksien
puutteisiin kohdistuvista kriittisistä huomioista
huolimatta ei aiheuta tarvetta avata lakia.
Edellinen kommentti herättää kysymyksen, onko
tavoiteltava tilannetta, jossa henkilöstön vaikutusmahdollisuudet
ovat mahdollisimman vähäiset ja
johtajien valta mahdollisimman suuri? Onko olemassa
tutkimukseen perustuvaa tietoa tuon näkemyksen
tueksi? Jälkimmäinen näkemys taas hämmästyttää
sen vuoksi, että eduskunnan edellyttämän vaikutusarvioinnin
aiheuttamista muutostarpeista päättää
eduskunta eivätkä opetus- ja kulttuuriministeriön
virkamiehet etukäteen. Totta tietysti on se, että ”demokratiavajetta”
voidaan korjata osaksi yliopistojen
ohjesääntöjä muuttamalla ja johtamisen käytäntöjä
kehittämällä. Tämän hetken tietojen valossa kuitenkin
uuden yliopistolain perustavoitteisiin sisältynyt
johtamisjärjestelmä (talouden ongelmat ovat asia
erikseen) on selvästi tärkein syy työhyvinvoinnin ja
työtyytyväisyyden heikkenemiseen yliopistoissa.
Molemmista puheenvuoroista kuvastuu ajatus
siitä, että johtajavaltainen ja yhteisön jäsenistä
mahdollisimman kauas irtaantunut päätöksentekojärjestelmä
olisi paras, koska johtajat (ja hallitukset,
joissa on riittävästi ”ulkopuolisia” jäseniä) pystyvät
paremmin kuin muut arvioimaan ”yleistä etua” ja
tekemään tarvittaessa vaikeita päätöksiä. Me yliopistolaiset
kun kykenemme (pienten lasten tavoin) vain
näkemään kapeasti oman partikulaarisen etumme.
Tätä ajattelulinjaa voisi jatkaa pohtimalla, olisiko
yliopistojen hallituksiin ja muihin johtotehtäviin
rekrytoitava jatkossa esimerkiksi kiinalaisia talouden
ja hallinnon huippuammattilaisia, koska hehän varmasti
kykenisivät tekemään tehokkaita ja taloudellisia
”yleisen edun” mukaisia päätöksiä.
Ongelma on siinä, että yliopistojen ohjailu tuntematta
syvällisesti tieteen, tutkimuksen ja opetuksen
maailmaa ja tiedeyhteisön toimintalogiikkaa on
vaikeaa sekä yhtä vaikeaa se on niillekin, joilla tuo
tuntemus on. Viime kädessä on kysymys suurista periaatteellisista
kysymyksistä: siitä, millainen on ihmiskuvamme,
näkemyksemme demokratiasta yleensä
sekä siitä, minkä asteinen demokratia toimii parhaiten
asiantuntijaorganisaatioissa. Pystyvätkö muut kuin
”valistuneet itsevaltiaat” (ja johtajat tiedostava etujoukko)
tekemään yhteisömme ja yhteiskuntamme
kannalta viisaita ja oikeudenmukaisia päätöksiä?
Tähän kysymykseen haetaan kaikkialla ratkaisuja
tämän päivän maailmassa niin yliopistoissa kuin niiden
ulkopuolellakin. Historian kokemukset puhuvat
yksivaltaa vastaan ja varoittavat ”kevytdemokratian”
vaaroista.
Jukka Kekkonen
Oikeushistorian ja roomalaisen oikeuden professori,
Helsingin yliopisto
- Artikkeli löytyy painetun lehden sivulta 21
|