4/11

  • pääsivu
  • sisällys
  •  
     

    Keskustelua

    Yliopistolaki teki palkkatiedoista salassa pidettäviä. Tällaista salailumentaliteettia ei pidä hyväksyä, kirjoittaa professori J P Roos.

    Nukkuva karhu eli palkkatietojen julkisuus yliopistoissa

    Joitakin aikoja sitten sain sähköpostiini tällaisen viestin tiedekuntani hallintopäälliköltä:

    ”Koska on ilmennyt selvästi tiedekunnan henkilökunnan keskuudessa epätietoisuutta siitä, ovatko palkkatiedot julkisia nykyään vai ei, lähetän tiedoksenne oheisen ohjeen, jota tulee noudattaa. Yliopistojen henkilöstön palkkatiedot eivät ole julkisia 1.1.2010 alkaen. Siihen asti yliopistot olivat valtion virastoja ja siten yliopistoja koski nimikirjalaki, jonka perusteella valtion palkkatiedot ovat julkisia. Näin ollen työnantajalla ei ole oikeutta luovuttaa niitä sivullisille ilman asianomaisen henkilön nimenomaista suostumusta.

    Koska yliopistot ovat 1.1.2010 lähtien julkisoikeudellisia laitoksia, ei nimikirjalaki enää koske yliopistoja, ja siten aiemmin nimikirjalaissa erikseen julkiseksi säädettyjen palkkatietojen julkisuus muuttui julkisuuslain kautta arvioitavaksi. Julkisuuslain 24 §:n 1 momentin 23 kohta määrittelee henkilöstön palkkatietoja sisältävät asiakirjat salassa pidettäviksi. Salassa pidettävää asiakirjaa tai sen kopiota tai tulostetta ei saa lain 22 §:n 2 momentin mukaan näyttää eikä luovuttaa sivulliselle.

    Asiakirjan sisältämä salassa pidettävä tieto kuuluu julkisuuslain 23 §:n mukaan myös vaitiolovelvollisuuden piiriin. Tällaista tietoa ei siten saa paljastaa tai muuten ilmaista sivulliselle.”

    Tylyä tekstiä! En ollut uskoa silmiäni, joten kirjoitin vielä varmuuden vuoksi Helsingin yliopiston henkilöstö- ja lakiasiain johtajalle Kira Ukkoselle (sivumennen sanoen ei ole helppoa löytää intranet Alman sokkeloista tietoa siitä, kuka henkilö istuu milläkin postilla, mutta löytyihän se lopulta) ja pyysin vahvistusta. Se tuli:

    ”Kyllä tämä pitää paikkansa. Perusteena on julkisuuslaki ja olemme varmistaneet tulkinnan myös professori Olli Mäenpäältä. Toisaalta hyvin vähän meiltä on aikaisemminkaan palkkatietoja kyselty, joten käytännössä muutos ei ole ollut suuri.”

    Tiedustelujen määrä ei välttämättä kerro mitään asian periaatteellisesta puolesta. Niitä on kuitenkin tehty: itsekin olen kysellyt muutaman kollegan palkkaa (ja saanut tiedon, mistä on ollut hyötyä).

    Helsingin yliopiston hallituksen jäsen ja entinen dekaani Jukka Kekkonen kyseli taannoin yliopiston korkeimman johdon palkkoja, mutta ei saanut tietoa (siis hallituksen jäsenelle ei luovuteta olennaista yliopistoa koskevaa tietoa!).

    Ylioppilaslehti teki asiasta äskettäin jutun MOT-ohjelman perusteella, jonka mukaan HY:n korkeimman johdon palkkoja on nostettu reilusti yli ylimpien professoripalkkojen.

    Rehtorin palkka olisi siis viime vuonna ollut noin 18 000 €/kk mikä on vajaat kolminkertainen HY:n professorien palkkatasoon (6 500 euroa) verrattuna. Saman lähteen mukaan rehtoreille kaavaillaan jopa bonuspalkkajärjestelmää. Tohtorien tuotanto tuo siis kohta lisää rahaa myös rehtorin laariin. Onneksi yliopisto ei ole osakeyhtiö jolla olisi tarjota optioita!

    Perusteena on julkisuuslaki joka sanoo asiasta näin (Julkisuuslain 24§ 1 mom, kohta 23): ”asiakirjat, jotka sisältävät tietoja henkilön vuosituloista tai kokonaisvarallisuudesta taikka tuen tai etuuden perusteena olevista tuloista ja varallisuudesta taikka jotka muutoin kuvaavat hänen taloudellista asemaansa” ovat ”salassa pidettäviä viranomaisen asiakirjoja ovat, jollei erikseen toisin säädetä”.

    Asia näyttäisi siis olevan selvä. Päinvastoin kuin aikaisemmin, juuri julkisoikeudellisten yhteisöjen palkat ovat siis erityisen suojattuja ja salaisia. Ennenhän oli niin, että yksityissektorin palkoista ei juurikaan saanut tietoa mutta valtion puolella palkkaluokat olivat julkista tietoa. Nyt on niin, että verovaroilla maksetuista palkoista ei saa tietoa. Yksityissektorillahan taas nykyään katsotaan että ainakin johdon palkat kuuluvat sellaisten tietojen piiriin joita yhtiöiden täytyy kertoa toiminnastaan ulospäin.

    Se, että palkat ennen olivat julkisia, perustui nimikirjalakiin, joka nyt ”unohtui” pois yliopistolaista. Korjaus on mahdollinen vain lisäämällä pykälä että nimikirjalaki koskee edelleen yliopistoja.

    Julkisuuslain pykälää voi varmasti tulkita eri tavoin, kuten lakeja yleensäkin. Sehän kieltää vain vuositulojen ja varallisuuden paljastamisen. Kuukausipalkkaa koskeva sopimus ei ole ainakaan suoraan kiellettyä tietoa.

    Vapaammin tulkittuna voitaisiin ajatella, että esimerkiksi määrätyn professorin palkkausperuste (siis sovittu henki- ja vaatitaso) olisi julkinen tieto. Näin salaisuus koskisi tosiasiallisesti maksettua kokonaispalkkaa mutta ei sovittua palkkaa. Minusta tämä olisi tulkint,a jonka pitävyyttä voisi koetella oikeudessa.

    Tätä puoltaisi sekin, että verotiedot ovat julkisia: ”Vuosittain toimitetussa verotuksessa tuloverotuksen julkisia verotustietoja ovat verovelvollisen nimi, syntymävuosi ja kotikunta. Lisäksi julkisia ovat tiedot: 1) valtionverotuksessa verotettavasta ansiotulosta; 2) valtionverotuksessa verotettavasta pääomatulosta; 3) kunnallisverotuksessa verotettavasta tulosta; 4) tuloverosta, kunnallisverosta sekä maksuunpantujen verojen ja maksujen yhteismäärästä; 5) ennakoiden yhteismäärästä; 6) veronkannossa maksettavasta ja palautettavasta määrästä.” (http://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/1999/19991346).

    Verotietoja on yritetty tehdä salaisiksi, mutta ilman menestystä. Luulisin että selvä enemmistö suomalaisista katsoo että näiden tietojen julkisuus on erittäin tärkeää. Verotietojen julkisuus merkitsee sitä, että runsaan vuoden viiveellä on mahdollista saada tietoja asianomaisen henkilön kokonaistuloista ja omaisuudestakin tulojen kautta. Palkkatietojen salaaminen on siis eräänlaista tarpeetonta kiusantekoa ja tiedonhankinnan hankaloittamista.

    Miksi sitten yliopistojen yksilökohtaiset palkkatiedot ovat niin yhteiskunnallisesti merkittäviä, että niistä kannattaa pitää ääntä?

    Ne ovat ensiksikin tärkeitä jokaisen työntekijän kannalta. Nykytilanne synnyttää sen mahdollisuuden että jonkun henkilön palkkaus jää merkittävästi jälkeen vastaavassa työtehtävässä olevan ja mahdollisesti vähemmän ansioituneen henkilön palkasta vain sen vuoksi että tämän henkilön palkka on salainen.

    Tällainen vertailumahdollisuus on erittäin tärkeä kontrollikeino. Aggressiivisesti palkkaansa korottamaan pyrkivillä on mahdollisuus vetää välistä. Palkastaan aktiivisesti kiinnostunut henkilö ei ole välttämättä se paras yliopistotutkija. Tunnetustihan tässä on myös sukupuoliero: naiset ovat yleensä huonompia vaatimaan lisää palkkaa ja varsinkin silloin kuin heitä on jossain ammatissa (kuten professoreina) vähemmistö, niin he jäävät jälkeen. Varsinkin jos palkkaerot ovat salaista tietoa.

    Tämän lisäksi on erittäin tärkeä saada tietoa juuri yliopiston johdon palkoista. Jo esimerkiksi se, kuinka isoksi ero kasvaa hallinnossa toimivien ja ns. riviprofessorien palkkatason välillä (esim. kokopäivätoiminen laitoksen johtaja tai dekaani vs. professorit tai yliopiston korkein johto vs. muut) on merkittävä tieto jonka pitäisi olla ajantasaista.

    Se, että liikemaailmasta tulevia malleja yritetään tuoda yliopistoon, on nähdäkseni paljon puhuva esimerkki siitä kuinka pitkälle Helsingin yliopiston johtoa jo nykyään elähdyttää ajatus yliopistosta kansainvälisenä yrityksenä muiden joukossa ja samalla myös esimerkki siitä, mihin nämä kuuluisat ulkopuolisten johtamat hallitukset yliopistoja vievät. Kun tiedossa on, millaisiin tähtitieteellisiin summiin yliopistojen johdon palkat ovat esimerkiksi USA:ssa ja Englannissa nousseet, niin on äärimmäisen tärkeää, että tämä kehitys olisi meillä ainakin julkista.

    Myös palkkahaitarin alapäätä koskevia tietoja olisi tärkeää saada. Niin kuin KHO:n ratkaisussa todetaan, tulonjakautumista ja tuloeroja koskevat tietojen julkisuus on merkittävä yhteiskunnallinen intressi.

    Helsingin yliopiston into salata henkilöstönsä palkkatiedot on monella tavalla ikävä esimerkki siitä, mitä vaikutuksia yliopistouudistuksella on ollut. Täydellisestä avoimuudesta täydelliseen salailuun on valtava harppaus (vaikka yliopiston henkilöstöjohtaja yrittää tätä vähätellä).

    Se on tehty ilman mitään keskustelua ja kerrottu sitten meille vain ilmoitusasiana. En näe mitään järkevää perustelua sille, miksi tällainen muutos oli tarpeellinen. Ja juuri tällaista yliopiston johtamista ja salailumentaliteettia ei minusta pitäisi hyväksyä.

    J P Roos
    professori, Sosiaalitieteiden laitos, HY


    Apuraha edelleen liian monen tutkijan arkea

    Pirjo Pöllänen, Tieteentekijöiden liiton Nuorten tutkijoiden työryhmän puheenjohtaja, nosti aivan aiheellisesti esiin apurahalla työskentelyn haittapuolia (Acatiimi 3/2011). Erityisesti hänen kirjoituksessaan huomioitiin Tampereen yliopiston suunnitelmat apurahajärjestelmään perustuvan tutkijakoulun käyttöönottoon. Tällainen käytäntö ei ole TTL:n pyrkimysten mukaisia. TTL:n linja on, että väitöskirjantekijä palkataan yliopistossaan työsuhteeseen.

    Pölläsen kirjoituksesta jäi kuitenkin vaikutelma, että yliopistot pääsääntöisesti pyrkisivät siihen, että väitöskirjantekijä on tutkijakoulutettavan palkallisessa toimessa. Kuten me kaikki kentällä toimivat tiedämme, tämä ihanne ei suinkaan toteudu, varsinkaan humanistisilla aloilla ja taidealoilla.

    Vaikkei apurahajärjestelmällä systemaattisesti toimivia yliopistojen alaisia tutkijakouluja ehkä Tampereen lisäksi ei muualle ole suunnitteilla, on fakta, että palkallinen paikka on silti harvojen etuoikeus. Yliopistojen tilanne on kuitenkin nähdäkseni varsin kirjava, mitä rahotukseen, joko apurahaan tai palkalliseen paikkaan, kiinni pääsemiseen tulee.

    Esimerkiksi Sibelius-Akatemiaan jatko-opiskelijaksi pyrkivä joutuu työskentelemään ensin lukuvuoden ”ylimääräisenä” opiskelijana tehden tutkimussuunnitelmaa. ”Ylimääräisenä” vuotena ei Sibelius- Akatemian sisäistä rahoitusta, sen enempää kuin ulkopuolistakaan, ole mahdollista edes hakea, vaan ensin on ansaittava ”varsinaisen jatko-opiskelijan” status.

    Kun tämä status on saavutettu (yleensä lukuvuoden vaihteessa), yliopistolla on vuosittain (yleensä seuraavana keväänä) haettavana joitakin assistentuureja, eli palkallisia jatko-opiskelijoiden paikkoja. Nämä paikat eivät riitä kuin murto-osalle hakijoista, joiden joukossa saattaa olla myös vuosikausia jatkoopiskelijana olleita, assistentuureja jo tehneitä henkilöitä. Ilman paikkaa jääneiden on tultava toimeen omillaan, eli muulla rahoituksella.

    Yliopistot eivät yleensä tue käytännön tasolla ulkopuolisella rahoituksella toimeentulevia jatkoopiskelijoitaan, joiden työsuoritteet kuitenkin luetaan hyväksi yliopistojen tulostilastoihin, tutkinto- ja tutkimustilastoihin. Äärimmäisen harvoin — itse en tiedä yhtään tapausta — apurahalla työskenteleville tarjotaan veloituksetta työtiloja, tietokonetta ja muita työskentelyn perusedellytyksiä. Näihin kustannuksiin nuori tutkija joutuu käyttämään niukkaa työskentelyapurahaansa. Kun apurahasta maksetaan vain vähän tai ei ollenkaan veroa, ei työskentelykustannuksia — työvälineiden lisäksi esimerkiksi pakollisia vakuutusmaksuja— pysty verotuksessa vähentämään. Vakuutusmaksu on lisäksi kohtuuttoman tuntuva, erityisesti kun sen perusteella peritään vielä jäännösveroina sairausvakuutusmaksun hoitomaksu.

    Yksityisten säätiöiden antama apuraha on tavallisempi toimeentulon muoto kuin palkallinen tutkijantoimi – ei Pölläsen esittämä ”poikkeustapaus”. Vaikka onkin syytä olla kiitollinen yksityisten säätiöiden antamista mahdollisuuksista tutkimustyön tekoon, niiden vaikutus tutkijan sitouttamiseen yliopistonsa työyhteisöön voi olla jopa negatiivinen.

    Yllä mainitsemieni työskenetelyedellytysten puuttumisen lisäksi olen havainnut, ettei ulkopuolisen rahoituksen varassa työskentelyä edes omassa yliopistossa palkallisia toimia hakiessa katsota ammatilliseksi meriitiksi. Sitä ei toisin kuin samansisältöisestä työstä koostuvaa assistentuuria katsota työkokemukseksi, kun haetaan hallinnollisia virkoja ja toimia.

    Päällä oleva apuraha – vaikka sen jatkuminen olisi varmistettu vain vuodeksi ja Mela-vakuutuskausikin päättyisi kuluvan vuoden lopulla – katsotaan jopa estävän valinnan palkalliseen tutkijakoulutettavan toimeen.

    Tampereen yliopiston suunnittelemaa mallia olisi tarkasteltava myös suhteessa yksityisten säätiöiden apurahajärjestelmiin. Mikäli yliopiston tarjoama apuraha olisi suoraan useampivuotinen, olisi jo siinä parannus apurahan sosiaaliturvaan verrattuna yksivuotisiin apurahoihin. Vakuutusturvajärjestelmän käyttöönotto on ehkä jonkinasteinen parannus apurahansaajan sosiaaliturvaan, mutta sen käytännön toteutus ontuu suhteessa niihin elämäntilanteisiin, joita varten tällainen vakuutus tarvitaan.

    Tämä johtuu apurahajärjestelmien ja Mela-järjestelmän yhteensopimattomuudesta. Vakuutuksen voimassaolo vaatii vähintään neljän kuukauden pituisen yhtäjaksoisen työskentelyn. Melan vakuutuskausi päättyy vuoden lopulla, jos apurahan myöntäjän määrittelemä rahoituskausikin päättyy silloin, siitäkin huolimatta että uusi apurahakausi jatkuisi saumattomasti seuraavan vuoden alussa. Nykyinen vakuutusjärjestelmä saattaa esimerkiksi vanhemmuuden sattuessa vaikuttaa vakuutusturvan pituuteen täysin sattumanvaraisesti ja epätasa-arvoisesti riippuen siitä, mihin ajankohtaan vuodesta lapsi sattuu syntymään.

    Kuten Pöllänenkin mainitsi, olisi tärkeää, että yliopistot yhä johdonmukaisemmin palkkaisivat väitöskirjantekijät työsuhteeseen. Tämä käytäntö johtaisi nähdäkseni ainakin humanistisella alalla väistämättä siihen, että jatko-opiskelijoiden määrää joudutaan rankasti karsimaan.

    TTL voisi mahdollisesti suosittaa, millaisia velvollisuuksia yliopistoilla voisi olla ulkopuolisella rahoituksella yliopiston hyväksi työskentelevän henkilön käytännön työolosuhteiden järjestämiseen. Myös jotakin ulkopuolisen rahoituksen ja palkallisen toimen yhdistämiseen perustuvaa mallia olisi tutkittava, esimerkiksi sellaista, että yliopisto olisi velvollinen palkkaamaan tietyn aikaa ulkopuolisella rahoituksella töitä tehneen jatko-opiskelijansa työsuhteeseen.

    Heidi Korhonen-Björkman
    apurahatutkija, Sibelius-Akatemia (tutkijakoulutus)


    TTL vastaa: Liitto on jo tehnyt suosituksen

    Tieteentekijöiden liitto on vuonna 2010 lähettänyt yliopistoille kirjeen, jossa se kehottaa yliopistoja tekemään kirjallisen sopimuksen apurahatutkijoiden ja muiden ei palvelussuhteessa yliopistoon olevien (EPO) kanssa. Liiton nuorten tutkijoiden työryhmä valmisteli kannanoton vuonna 2010, ja liiton hallitus hyväksyi sen lähettäväksi yliopistoille.

    Kannanoton keskeisin sisältö on, että apurahatutkijat ovat yliopistoille ilmaista työvoimaa, ja yliopistojen tulee sitoutua apuraha- ja EPO-tutkijoiden työtiloista aiheutuviin kustannuksiin. Liitto katsoo, että opetuksen, muun työsuorituksen tai raha (eli vuokran) vaatiminen vastikkeena työtilasta ei ole mahdollista. Tutkijan tarjoama vastike työtiloista on hänen tutkimustyönsä tulos — väitöskirja, tutkimusartikkeli tai muu, jotka kaikki ovat osa yliopiston tulosta.

    Yliopistoille lähetetty kirje löytyy liiton www-sivuilta: www.tieteentekijoidenliitto.fi, ->Ajankohtaista->Liiton lausunnot: Liiton kirje yliopistoille ei-palvelussuhteessa olevien työtiloista.

    Pirjo Pöllänen
    Tieteentekijöiden liiton varapuheenjohtaja


    Yliopisto takaisin yliopistoksi!

    Tulin Virosta, Saarenmaalta, se oli kuin raikas tuulahdus - kaupallisuudestaan huolimatta paikallinen televisio on ikkuna kansalaisyhteiskuntaan. Etelänaapurissa vallitsee demokratia, vaikka jotkut demagogit, jopa dosentit, toisin väittävät.

    En puhu ylätason valtiollisesta demokratiasta, vaan osallistumisesta ja vaikuttamisesta eri instituutioissa, ruohonjuuritasolla. Rehtorin vaalin ehdokkaat Tallinnassa kiersivät kenttää saadakseen kuulla opiskelijoiden ja henkilökunnan mielipiteitä siitä, miten yliopistoa tulisi kehittää ja mitä puutteita parantaa. Ehdokkaat kävivät dialogia valitsijoidensa kanssa, kuten demokratiassa on tapana.

    Hieman tähän tapaan sujuivat asiat meilläkin, ennen kuin Matti Vanhasen hallitus aloitti demokratianmurskaustalkoot yhteiskunnan eri sektoreilla, mm. yliopistoissa. Olin yliopiston hallituksessa, kun ehdotusta uudeksi yliopistolaiksi käsiteltiin. Monet meistä olivat kuin puulla päähän lyötyjä: tälläkö tavalla Suomen yliopistot nostetaan maailman huipulle, Shanghain listojen kärkisijoja kutittelemaan?

    Lakiehdotus runnattiin kiireen vilkkaa läpi eduskunnassa. Suuri osa lakiehdotuksesta — sittemmin laista — on kuin suoraan osakeyhtiöitä ja muita yrityksiä koskevista laeista kopioituja eli kansan kielellä prujattuja.

    Kaikkein absurdein oli lakiehdotuksen yliopistokollegiota koskeva pykälistö: se oli todellinen Matti Vanhasen edustaman hallitsemiskulttuurin kiteymä. Yliopistokollegiolle ei olisi käytännössä tullut juuri mitään toimivaltaa, eikä ennen kaikkea toimintaa, vaan se kokoontuisi kerran vuodessa kuin mikäkin ’korkein neuvosto’ entisessä itäblokissa. Lisäksi haluttiin antaa yliopistojen hallituksen enemmistö ulkopuolisten käsiin. Tämä oli valtakunnan hallituksen linja, jottei totuus unohtuisi.

    Kiitos yliopistoväen aktiivisuuden ja yleisen julkisuuden saatiin lakiehdotuksesta sentään ’jonniinmoinen’ (itäsuomalainen ilmaisu). Yliopiston hallituksessa voi sisäisillä jäsenillä edelleen olla enemmistö, jos yliopisto niin päättää ja ulkopuoliset jäsenet valitsee yliopistokollegio. Tässä kohdin tuleekin yliopistokollegion tulevaisuudessa näytettävä kyntensä, eikä vain tyydyttävä toimimaan kumileimasimena, joka siunaa etukäteen juntatut ehdokkaat.

    Kaikkein vakavin uuden yliopistolain haittavaikutus on tavaton vallankeskitys rehtorille, rehtorin hallinnossa työskentelevälle lähipiirille sekä tämän vallan lähes täydellinen kontrolloimattomuus käytännössä. Tästä on jo näkynyt vakavia merkkejä siellä ja täällä. Rehtori yksin nimittää lähes kaikki yliopistossa toimijat, jakaa rahaa tutkimusprojekteihin ilman, että olisi joku tieteellisesti pätevä elin olisi hakemuksia arvioimassa, rehtori voi kieltää vaalimainonnan yliopiston pihalla, jne; esimerkkejä on roppakaupalla maan eri yliopistoista.

    Minua uhattiin oikeusjutulla (ei tosin oma yliopisto uhannut), kun kritisoin Turun Sanomissa Senaattikiinteistöt- organisaation perimiä korkeita vuokria. ’Senaatista’ pääsivät yliopistot lain myötä sentään eroon.

    Olematta nostalginen, ennen olivat tietyt keskeiset asiat paremmin: rehtorin valitsi vaalikollegio ja yliopiston keskeisistä päätöksissä keskusteltiin etukäteen avoimesti. Näin pitäisi olla vastakin: yliopistokollegion tulisi valita yleistä luottamusta nauttiva henkilö, tieteellisesti pätevä, johtajaominaisuuksia omaava professori rehtoriksi. Näin voitaisiin käydä avoin linja- ja henkilövaali ja sitä edeltävät vaalikeskustelut, joissa yliopiston nykytilaa ja tulevaisuutta pohdittaisiin.

    Monissa yliopistoissa maassamme ovat lain seuraukset olleet selvät: demokratia mureni, asiantuntemus väheni, kun taas kaikenkarvainen byrokratia Certioineen ja kohonneine hallintokustannuksineen lisääntyi dramaattisesti. Nyt on totta vie pysähdyttävä miettimään, mihin yliopistoja viedään – pelkään, ettei ainakaan kohti kansainvälisiä huippuja, ellei käytäntöjä pikaisesti saada korjatuksi.

    Yliopistolain läpirunnaus oli suorastaan huumaavan nopeaa, kuin amfetamiinin alaisena tehty, ottaen huomioon, miten kauaskantoisesta asiasta oli kysymys. Eräs vakavimmista virheistä oli se, ettei lain taloudellisia seurannaisvaikutuksia osattu, haluttu tai vaivauduttu kunnolla arvioimaan. Tämän takia kaikenmoisen oheistoiminnan kustannukset ovat koko ajan kohonneet; yliopistoihin kyllä kokonaisuutena syydetään enemmän rahaa, mutta varat valuvat suurelta osin muuhun kuin tutkimuksen ja opetuksen kehittämiseen. Ne valuvat hallinnointiin, eritoten taloushallinnointiin, ne valuvat kohonneisiin palkkoihin; ne eivät riittävästi valu tutkimusprojekteihin, tutkijakouluihin ja tutkimuslaitteisiin, ne eivät myöskään valu opetuksen modernisointiin.

    Ei ole niin huonoa lakia, etteikö sitä voitaisi korjata, jos poliittista tahtoa löytyy. Yliopiston hallitseminen olisi palautettava demokratian ja asiantuntemuksen yhdistelmäksi. Kolmikantaperiaatteella toimivan, yleisellä vaalilla valittavan yliopistokollegion tulisi valita rehtori ja hallituksen jäsenet. Yliopiston hallituksessa ulkopuolisten jäsenten määrä tulisi rajata 30—40 prosenttiin ja heidän valintansa tulisi olla aidosti yliopistokollegion käsissä.

    Yliopiston budjetin hyväksymisen tulisi niin ikään olla yliopistokollegion käsissä. Rehtori tulisi palauttaa hallituksen puheenjohtajaksi – kaksipäistä johtajuutta ei ylipistossa tarvita (rehtori – hallituksen puheenjohtaja). Rehtorin tulisi olla professori jossain yliopistossa, ei mikä tahansa tohtori, kuten nykylaissa.

    Nykyisessä yliopistolaissa kanslerin asema on kutistettu minimiinsä. Kanslerille tulisi palauttaa osa nimitysvaltaa, eritoten professorinimitykset. Tämä vahvistaisi professorin itsenäistä asemaa asiantuntijaorganisaatiossa, mikä on kaiken huippututkimuksen ja –opetuksen kulmakivi. Siis, ’kummisetäyliopistosta’ demokraattiseen ja asiantuntevaan yliopistoon.

    Kevät symboloi vapautta ja uutta alkua. Miten on sen vapauden, autonomian, laita, joka meille lain myötä niin kirkkaana luvattiin? Comme si, comme ca — eräs kollegani pohjoissuomalaisesta yliopistosta totesi minulle lisääntyneestä taloudellisesta vapaudesta, että nyt saa vapaasti tarjota vieraille, nyt saa vapaasti ryypätä. Voin todeta, ettei enää kiinnosta, tässä iässä.

    Tapio Salmi
    akatemiaprofessori