Opiskelijavalintoihin vauhtia vai lisää ongelmia?
Opetusministeriön koulutukseen siirtymistä
ja tutkinnon suorittamista pohtineen
työryhmän muistio (2010:11) Ei paikoillenne,
vaan valmiit, hep! käsittelee todellista
ongelmaa opintoihin pääsyssä. Samalla
kun muistiossa osoitetaan ongelmia ja
haetaan ratkaisuja, se valaisee mielenkiintoisella
tavalla ministeriön joidenkin virkamiesten
ja elinkeinoelämän käsityksiä
yliopisto-opinnoista ja niitä ristiriitoja,
jotka aiheuttavat ristivetoa yliopistojen
opetus- ja tutkimushenkilöstön työhön. Tehokkuus
on johtoajatus ja muistiosta saa
sen käsityksen, että kaikkien alojen valinnat
pitäisi tehdä samalla tavalla. Opetusministeri
on kuitenkin selventänyt tavoitteita
painottamalla, että ratkaisut ovat
alakohtaisia eikä kaikkia valintakokeita
olla lakkauttamassa.
Toiselta asteelta korkeakouluopintoihin siirtymistä
halutaan nopeuttaa ja siihen esitetään keinoja,
joiden ajatellaan automaattisesti nopeuttavan
opintoja. Muistiosta puuttuu ratkaisuihin tarvittavaa
konkretiaa ja se on täynnä ristiriitaisuuksia,
mm. suunniteltujen uudistusten aikataulu suhteessa
vaadittaviin tukitoimiin, tavoite nopeuttaa
tutkintojen suorittamista ja keinot, jotka ainakin
joillakin aloilla johtaisivat juuri päinvastaisiin tuloksiin.
Vaarana on, että yliopistojen oma päätäntävalta
valinnoista kaventuisi autonomiapuheista
huolimatta.
Valintakokeet sitouttavat hakijaa
Tärkeimmät toimenpiteet tai tavoitteet valintojen
kehittämiseksi ovat ylioppilastodistusten laajempi
käyttö valintakriteerinä, suuremmat valintayksiköt
sekä ensimmäistä tutkintopaikkaa hakevien
kiintiöinti.
Ylioppilaskokeen arvosanoja käytetään jo nyt
merkittävänä osana valintoja ja niiden käyttöä
voidaan laajentaa. Pelkästään ylioppilaskokeeseen
nojaava valinta ei kuitenkaan ole mahdollinen läheskään
kaikilla aloilla. Valintakokeet sitouttavat hakijat ottamaan vastaan opiskelupaikan ja mahdollistavat
ylioppilaskokeessa epäonnistuneille ja
lukiossa lopullisen opiskelukiinnostuksen kannalta
vääriä kurssivalintoja tehneille uuden mahdollisuuden.
Kouluopinnot eivät myöskään anna
pohjaa kaikkiin yliopisto-opintoihin. Ylioppilaskokeen
pisteiden käyttö yksin valintakriteerinä
johtaisi ainakin joissakin vieraissa kielissä siihen
ilmiöön, josta huolella suunnitelluilla valinnoilla
on juuri pitkälti päästy eroon: suuri osa kieliainetta
hakevista hakisi yliopistoon parantaakseen
kielitaitoaan ilman käsitystä siitä, mitä kielitieteen
opinnot sisältävät, turhautuisi väärään alavalintaan
ja keskeyttäisi opinnot.
Jos opiskelijat valittaisiin ”laajempiin kokonaisuuksiin,
ei suoraan oppiaineeseen”, rakennettaisiin
järjestelmiä, joiden hallinnointiin menisi tavattomasti
aikaa, eikä kuitenkaan nopeutettaisi
opintoja. Mikä olisi tämä laajempi kokonaisuus,
johon esimerkiksi vieraiden kielten opiskelijat valittaisiin?
Tiedekunta vai mahdollisesti vieraat
kielet? Millä perusteella opiskelijat sijoitettaisiin
lukemaan eri kieliä? Ylioppilaskokeen arvosanan
perusteella, tiedekunnan sisäisen valintakokeen
perusteella vai yleisopintojen menestyksen perusteella?
Vieraiden kielten opiskelijat hakevat opiskelemaan
kieliainetta, eivät yleistä kielitiedettä tai
yleisopintoja. Yleisopinnot 1970-luvun malliin
turhauttaisivat monet ensimmäisen vuoden aikana
niin, että opintojen keskeyttäminen lisääntyisi.
”Yleiskandi” ei sopisi lainkaan opettajankoulutukseen
ja olisi sitä paitsi ristiriidassa sen Bolognan
prosessiin sisältyvän ajatuksen kanssa, että
myös alemmalla tutkinnolla olisi työelämärelevanssia.
Soveltuvuuden toteaminen unohdettu
Valintaperusteita ja valintayksiköitä muistiossa
selvitettäessä ei sanallakaan mainita aloja, joilla
soveltuvuuden toteaminen on välttämätöntä ja
joilla on panostettu paljon soveltuvuuteen valintaperusteena.
Tällaisia aloja ovat mm. opettajankoulutus
ja lääketiede. Opettajankoulutuksessa
soveltuvuuden toteamista tarvitaan sekä luokanopettaja-
että aineenopettajakoulutuksessa. Aineenopettajakoulutuksessa
se on välttämätöntä
valintakokeiden yhteydessä niissä oppiaineissa,
joissa on käytössä suoravalinta aineen opintoihin
ja opettajan pedagogisiin opintoihin. Tämä järjestelmä on ollut opintoja motivoiva ja tehostava ja
on vähentänyt keskeyttämisiä. Siitä ei pidä luopua
vain siksi, että kaikilla aloilla pitäisi toimia samalla
tavalla. Toivottavaa on, että yliopistot tekevät
järkeviä alakohtaisia ratkaisuja ja säilyttävät valinnat
ja soveltuvuuden toteamisen niillä aloilla, joissa
sitä tarvitaan. Olisi kummallista, jos luovuttaisiin
soveltuvuuden arvioimisesta juuri, kun ollaan
säätämässä lakia, joka mahdollistaa alalle soveltumattoman
opinto-oikeuden peruutuksen (SORAtyöryhmä)
Erillisvalinnat eivät ole ongelmattomia
Kansainvälisen vertailun perusteella muistiossa
vedotaan mm. siihen, että esimerkiksi Isossa-Britanniassa
opiskelijat valitaan todistusten perusteella.
Opettajankoulutusta ei siellä ole integroitu
tutkintoon niin kuin Suomessa eivätkä kaikki
opettajat edes suorita maisterintutkintoa. Sen lisäksi
koko opiskelukonteksti on erilainen, opinnot
suoritetaan ennalta tarkasti säädetyssä ajassa
eikä opiskelijoille sallita lainkaan niin paljon joustoja
kuin Suomessa.
Muistiossa esitetään joustavia siirtymis- ja hakumahdollisuuksia
niille, joilla jo on opiskeluoikeus
ja sitä, että tutkinnon jo suorittaneet valittaisiin
erillisvalinnoilla. Nämä ovat kannatettavia
esityksiä, sillä liian suuri osa opiskelijoista käyttää
useita aloituspaikkoja. Näitä keinoja tulisi kokeilla
ennen kuin ryhdytään mihinkään muihin suurisuuntaisiin
uudistuksiin. Tosin tällaiset erillisvalinnat
eivät ole ongelmattomia. Jos päävalinnan
lisäksi lisätään muita kiintiöitä, se tarkoittaa käytännössä
hallinnoitavien hakukohteiden kaksinkertaistumista.
Jokainen kiintiö on oma hakukohteensa
ja edellyttää toimintoja, mikä merkitsee
sitä, että valinnat eivät yksinkertaistu, mutta silti
voidaan päästä hyvää lopputulokseen.
Valmennuskurssit siirtyvät lukiovaiheeseen
Esitysten toteuttaminen vaatii mittavia tukitoimia
koulujen opinto-ohjauksessa. Jos kunnilla ei ole
resursseja palkata lisää opinto-ohjaajia, ohjauksen
puutteesta seuraavat ongelmat kaatuvat yliopistojen
syliin. Tämän takia ja muutenkin lisääntyneen
ohjaustarpeen takia olisi suotavaa, että yliopistot nyt ottaisivat vakavasti opinto-ohjauksen vahvistamisen:
siihen tarvitaan aikaresurssia laitos- ja
oppiainetason työssä ja opintopsykologien palkkaamista
yliopiston palvelukseen.
Jos huolenaihe on joidenkin alojen preppauskurssit,
ei kaikkien alojen järjestelmää pidä muuttaa.
Valmennuskurssit eivät tähän loppuisi vaan
ne siirtyisivät lukiovalintoihin tai lukio-opintoihin.
Tämä ei edistäisi alueellista tai sosiaalista
tasa-arvoa, jotka kuitenkin on esitetty uudistuksen
tavoitteiksi.
Toivottavaa on, että opetusministerin julkisuudessa
ehdotuksista antamat kommentit antavat
suuntaa järkeville päätöksille eivätkä ole sitä samaa
autonomiapuhetta, jota on viime aikoina totuttu
kuulemaan. Yhtäältä sanotaan, että yliopistot
ovat autonomisia ja päättävät itse asioistaan.
Kuitenkin kaikki yliopistot voidaan pakottaa
muutoksiin rahan voimalla, pahimmillaan samaan
muottiin opintoaloista tai käytännön kokemusten
antamasta tiedosta piittaamatta. Näin tuskin
tuettaisiin opintoihin siirtymistä ja parannettaisiin
opintojen suorittamista, vaan päädyttäisiin
uusiin ongelmiin.
Tuula Hirvonen
Lehtori, Jyväskylän yliopisto
Yliopistonlehtorien liitto
|