Opiskelijavalintoihin vauhtia vai lisää ongelmia?

Opetusministeriön koulutukseen siirtymistä ja tutkinnon suorittamista pohtineen työryhmän muistio (2010:11) Ei paikoillenne, vaan valmiit, hep! käsittelee todellista ongelmaa opintoihin pääsyssä. Samalla kun muistiossa osoitetaan ongelmia ja haetaan ratkaisuja, se valaisee mielenkiintoisella tavalla ministeriön joidenkin virkamiesten ja elinkeinoelämän käsityksiä yliopisto-opinnoista ja niitä ristiriitoja, jotka aiheuttavat ristivetoa yliopistojen opetus- ja tutkimushenkilöstön työhön. Tehokkuus on johtoajatus ja muistiosta saa sen käsityksen, että kaikkien alojen valinnat pitäisi tehdä samalla tavalla. Opetusministeri on kuitenkin selventänyt tavoitteita painottamalla, että ratkaisut ovat alakohtaisia eikä kaikkia valintakokeita olla lakkauttamassa.

Toiselta asteelta korkeakouluopintoihin siirtymistä halutaan nopeuttaa ja siihen esitetään keinoja, joiden ajatellaan automaattisesti nopeuttavan opintoja. Muistiosta puuttuu ratkaisuihin tarvittavaa konkretiaa ja se on täynnä ristiriitaisuuksia, mm. suunniteltujen uudistusten aikataulu suhteessa vaadittaviin tukitoimiin, tavoite nopeuttaa tutkintojen suorittamista ja keinot, jotka ainakin joillakin aloilla johtaisivat juuri päinvastaisiin tuloksiin. Vaarana on, että yliopistojen oma päätäntävalta valinnoista kaventuisi autonomiapuheista huolimatta.

Valintakokeet sitouttavat hakijaa

Tärkeimmät toimenpiteet tai tavoitteet valintojen kehittämiseksi ovat ylioppilastodistusten laajempi käyttö valintakriteerinä, suuremmat valintayksiköt sekä ensimmäistä tutkintopaikkaa hakevien kiintiöinti.

Ylioppilaskokeen arvosanoja käytetään jo nyt merkittävänä osana valintoja ja niiden käyttöä voidaan laajentaa. Pelkästään ylioppilaskokeeseen nojaava valinta ei kuitenkaan ole mahdollinen läheskään kaikilla aloilla. Valintakokeet sitouttavat hakijat ottamaan vastaan opiskelupaikan ja mahdollistavat ylioppilaskokeessa epäonnistuneille ja lukiossa lopullisen opiskelukiinnostuksen kannalta vääriä kurssivalintoja tehneille uuden mahdollisuuden. Kouluopinnot eivät myöskään anna pohjaa kaikkiin yliopisto-opintoihin. Ylioppilaskokeen pisteiden käyttö yksin valintakriteerinä johtaisi ainakin joissakin vieraissa kielissä siihen ilmiöön, josta huolella suunnitelluilla valinnoilla on juuri pitkälti päästy eroon: suuri osa kieliainetta hakevista hakisi yliopistoon parantaakseen kielitaitoaan ilman käsitystä siitä, mitä kielitieteen opinnot sisältävät, turhautuisi väärään alavalintaan ja keskeyttäisi opinnot.

Jos opiskelijat valittaisiin ”laajempiin kokonaisuuksiin, ei suoraan oppiaineeseen”, rakennettaisiin järjestelmiä, joiden hallinnointiin menisi tavattomasti aikaa, eikä kuitenkaan nopeutettaisi opintoja. Mikä olisi tämä laajempi kokonaisuus, johon esimerkiksi vieraiden kielten opiskelijat valittaisiin? Tiedekunta vai mahdollisesti vieraat kielet? Millä perusteella opiskelijat sijoitettaisiin lukemaan eri kieliä? Ylioppilaskokeen arvosanan perusteella, tiedekunnan sisäisen valintakokeen perusteella vai yleisopintojen menestyksen perusteella? Vieraiden kielten opiskelijat hakevat opiskelemaan kieliainetta, eivät yleistä kielitiedettä tai yleisopintoja. Yleisopinnot 1970-luvun malliin turhauttaisivat monet ensimmäisen vuoden aikana niin, että opintojen keskeyttäminen lisääntyisi. ”Yleiskandi” ei sopisi lainkaan opettajankoulutukseen ja olisi sitä paitsi ristiriidassa sen Bolognan prosessiin sisältyvän ajatuksen kanssa, että myös alemmalla tutkinnolla olisi työelämärelevanssia.

Soveltuvuuden toteaminen unohdettu

Valintaperusteita ja valintayksiköitä muistiossa selvitettäessä ei sanallakaan mainita aloja, joilla soveltuvuuden toteaminen on välttämätöntä ja joilla on panostettu paljon soveltuvuuteen valintaperusteena. Tällaisia aloja ovat mm. opettajankoulutus ja lääketiede. Opettajankoulutuksessa soveltuvuuden toteamista tarvitaan sekä luokanopettaja- että aineenopettajakoulutuksessa. Aineenopettajakoulutuksessa se on välttämätöntä valintakokeiden yhteydessä niissä oppiaineissa, joissa on käytössä suoravalinta aineen opintoihin ja opettajan pedagogisiin opintoihin. Tämä järjestelmä on ollut opintoja motivoiva ja tehostava ja on vähentänyt keskeyttämisiä. Siitä ei pidä luopua vain siksi, että kaikilla aloilla pitäisi toimia samalla tavalla. Toivottavaa on, että yliopistot tekevät järkeviä alakohtaisia ratkaisuja ja säilyttävät valinnat ja soveltuvuuden toteamisen niillä aloilla, joissa sitä tarvitaan. Olisi kummallista, jos luovuttaisiin soveltuvuuden arvioimisesta juuri, kun ollaan säätämässä lakia, joka mahdollistaa alalle soveltumattoman opinto-oikeuden peruutuksen (SORAtyöryhmä)

Erillisvalinnat eivät ole ongelmattomia

Kansainvälisen vertailun perusteella muistiossa vedotaan mm. siihen, että esimerkiksi Isossa-Britanniassa opiskelijat valitaan todistusten perusteella. Opettajankoulutusta ei siellä ole integroitu tutkintoon niin kuin Suomessa eivätkä kaikki opettajat edes suorita maisterintutkintoa. Sen lisäksi koko opiskelukonteksti on erilainen, opinnot suoritetaan ennalta tarkasti säädetyssä ajassa eikä opiskelijoille sallita lainkaan niin paljon joustoja kuin Suomessa.

Muistiossa esitetään joustavia siirtymis- ja hakumahdollisuuksia niille, joilla jo on opiskeluoikeus ja sitä, että tutkinnon jo suorittaneet valittaisiin erillisvalinnoilla. Nämä ovat kannatettavia esityksiä, sillä liian suuri osa opiskelijoista käyttää useita aloituspaikkoja. Näitä keinoja tulisi kokeilla ennen kuin ryhdytään mihinkään muihin suurisuuntaisiin uudistuksiin. Tosin tällaiset erillisvalinnat eivät ole ongelmattomia. Jos päävalinnan lisäksi lisätään muita kiintiöitä, se tarkoittaa käytännössä hallinnoitavien hakukohteiden kaksinkertaistumista. Jokainen kiintiö on oma hakukohteensa ja edellyttää toimintoja, mikä merkitsee sitä, että valinnat eivät yksinkertaistu, mutta silti voidaan päästä hyvää lopputulokseen.

Valmennuskurssit siirtyvät lukiovaiheeseen

Esitysten toteuttaminen vaatii mittavia tukitoimia koulujen opinto-ohjauksessa. Jos kunnilla ei ole resursseja palkata lisää opinto-ohjaajia, ohjauksen puutteesta seuraavat ongelmat kaatuvat yliopistojen syliin. Tämän takia ja muutenkin lisääntyneen ohjaustarpeen takia olisi suotavaa, että yliopistot nyt ottaisivat vakavasti opinto-ohjauksen vahvistamisen: siihen tarvitaan aikaresurssia laitos- ja oppiainetason työssä ja opintopsykologien palkkaamista yliopiston palvelukseen.

Jos huolenaihe on joidenkin alojen preppauskurssit, ei kaikkien alojen järjestelmää pidä muuttaa. Valmennuskurssit eivät tähän loppuisi vaan ne siirtyisivät lukiovalintoihin tai lukio-opintoihin. Tämä ei edistäisi alueellista tai sosiaalista tasa-arvoa, jotka kuitenkin on esitetty uudistuksen tavoitteiksi.

Toivottavaa on, että opetusministerin julkisuudessa ehdotuksista antamat kommentit antavat suuntaa järkeville päätöksille eivätkä ole sitä samaa autonomiapuhetta, jota on viime aikoina totuttu kuulemaan. Yhtäältä sanotaan, että yliopistot ovat autonomisia ja päättävät itse asioistaan. Kuitenkin kaikki yliopistot voidaan pakottaa muutoksiin rahan voimalla, pahimmillaan samaan muottiin opintoaloista tai käytännön kokemusten antamasta tiedosta piittaamatta. Näin tuskin tuettaisiin opintoihin siirtymistä ja parannettaisiin opintojen suorittamista, vaan päädyttäisiin uusiin ongelmiin.

Tuula Hirvonen
Lehtori, Jyväskylän yliopisto
Yliopistonlehtorien liitto