Yhteisöllisyys on voimavara yliopistossakin

Yhteisöllisyyden kokemuksesta syntyy hyvä työilmapiiri, jolla on valtavan suuri vaikutus tehokkuuteen. Jokainen yliopistoyhteisön jäsen voi omalta osaltaan vaikuttaa yhteisöllisyyden syntymiseen. Yhteisöllisyyttä voitaisiin tietoisesti hyödyntää myös yliopisto-opetuksen kehittämisessä. Pedagoginen yliopistonlehtori Saara Repo tutki tuoreessa väitöskirjassaan yhteisöllisyyttä yliopisto-opetuksen ja -oppimisen voimavarana.

Yliopiston perinteinen toimintakulttuuri on yksilökeskeistä ja yksin tekemistä. Jokaisella on oma projektinsa eikä toisten työstä olla juurikaan kiinnostuneita muuten, kuin kilpailun näkökulmasta. Varsinkin luonnontieteissä jo tutkimuksen luonteen vuoksi tehdään kuitenkin paljon työtä tutkimusryhmissä, ja kilpailukin on lähinnä ryhmien välistä.

— Kummassakin tekemisen tyylissä on omat etunsa: yksilökeskeisessä toimintakulttuurissa kukin saa toteuttaa omia päämääriään melko riippumattomasti ja palvella myös tieteen tavoitteita ilman muiden asettamia rajoitteita. Pidemmän päälle kehitys jää kuitenkin puolitiehen, mikäli vuorovaikutus, keskustelu ja koordinointi tiedeyhteisön sisällä on vähäistä, sanoo pedagoginen yliopistonlehtori Saara Repo.

Työyhteisölle yksilölliset ja yhteiset tavoitteet

Tammikuussa Helsingin yliopistossa väitellyt Repo toteaa väitöstutkimuksessaan yhteisöllisyyden olevan voimavara yliopisto-opetuksen ja -oppimisen kehittämisessä. Kuitenkin sitä on hyödynnetty varsin vähän. Revon mukaan toimivassa yhteisöllisessä ympäristössä jokaisella on selkeä käsitys omasta roolistaan ja yhteisön perustehtävä on selvä: onko se esimerkiksi opetustyö vai kenties tutkimus. Työyhteisöllä tulisi olla yksilölliset ja yhteiset tavoitteet, joista käydään säännöllistä keskustelua. Yksilöllisten tavoitteiden tulisi myös liittyä riittävässä määrin yhteisölliseen tavoitteeseen.

— Yhteisöllisyydeksi mielletään hieman liian usein kaikki mahdolliset mukavat asiat, mitä työyhteisössä tehdään. Tosiasiassa yhteisöllisyys on paljon muutakin, myös yhteisön rajoja, sääntöjä ja jopa ristiriitaisia asioita.

— Itse näen yhteisöllisyyden olevan väline kohti niitä tavoitteita, joita aiotaan toteuttaa. Sinänsä yhteisöllisyys tuottaa hyvää, toisista välittävää kulttuuria. Meillä kaikilla on perustavanlainen tarve kuulua johonkin yhteisöön.

Vastuuta yhteisön ilmapiiristä ja toimintatavoista ei voi sysätä vain yksilöiden osalle: kunkin organisaation kulttuurilla on jopa yllättävän suuri vaikutus sen työtapoihin. Yliopistomaailma tosin poikkeaa monista muista työyhteisöistä siinä mielessä, että yliopiston kulttuuri on perinteisesti keskustelevaa ja väittelevää.

Avoimuutta ja uusia näkökulmia

Väitöskirjassaan Repo toteaa, että yhteisön voimavaroja pystytään hyödyntämään, jos yliopiston opettajat ja opiskelijat kehittävät yhteisöllisten työtapojen lisäksi yhteisösensitiivisyyttään. Siten he pystyvät entistä paremmin havainnoimaan yhteisöllisiä ilmiöitä ja vaikuttamaan niihin.

— Jokainen voi omalta osaltaan vaikuttaa yhteisöllisyyteen ja käytössä onkin monia keinoja sen edistämiseksi. Säännölliset yhteiset kokoukset ja viralliset ja epäviralliset kokoontumiset ovat tärkeitä. Omassa työpaikassani meillä on esimerkiksi joka toinen viikko palaveri aamukahvin äärellä, parhaimmillaan ne ovat hyöyllisiä kohtaamisia, joissa asioista voidaan puhua epävirallisesti. Myös yhdessä vietetyt lounaat ja kahvitauot yhdistävät.

Yhteisöllisyyttä työyhteisössään voisi vahvistaa katsomalla välillä asioita jostakin muusta, kuin omasta näkökulmasta. Perusasioita ovat esimerkiksi hyvän huomenen sanominen ja se, että pyrkii murtamaan syntyneitä klikkejä sekä luomaan siltoja alaryhmien välille.

Yhteisen työn arviointi erilaisissa kokouksissa on melko vähän käytetty, mutta hedelmällinen menetelmä.

— Välillä kannattaisi pohtia tehdäänkö töitä oikein ja itsekseen jupisemisen sijasta ottaa asiat esille sopivissa tilaisuuksissa. Luontevinta olisi sopia yhteisiä tilaisuuksia, joissa voidaan arvioida, mitä asetetuista tavoitteista ollaan saavutettu ja mihin tulevaisuudessa tulisi suunnata.

Muutokseen hampaat irvessä

Revon tutkimus koostuu kahdesta osatutkimuksesta, joista ensimmäisessä, toimintatutkimuksessa, testataan yhteistoiminnallista oppimis- ja opettamiskulttuurin mallia Helsingin yliopiston maatalous-metsätieteellisessä tiedekunnassa. Tulokset osoittavat, että yhteistoiminnallisen oppimisen viitekehys ja työskentelymenetelmät ovat käyttökelpoisia välineitä kehitettäessä akateemista oppimis- ja opettamiskulttuuria ja niiden avulla voidaan selvästi edistää positiivista ilmapiiriä

Viisi vuotta kestäneessä hankkeessa yhteistoiminnallinen oppimiskulttuuri toimi yliopiston perinteisen oppimiskulttuurin peilinä. Väitöskirjassa siteerataan oppimispäiväkirjoja, joista käy ilmi erilaisten oppimistapojen yhteentörmäys. Joissakin teksteissä kaikki se, mitä koulutus ja kouluttajat edustavat koettiin huonona ja vastemielisenä, sellaisena tapana toimia, jota ei haluta omaksua tai johon ei voida samaistua.

— Liian suuri muutos totutusta toimintatavasta herättää vastarintaa. Muutosvastaisuus ei sinänsä ole ilmiö tai syy, kyse on enemmän siitä, mitkä muutokset ovat hyviä. Organisaatioiden tehtävänä on pitää yllä pysyvyyttä ja siksi organisaatiokulttuurin muuttaminen on hidasta. Joskus on viisasta, ettei tehdä muutoksia hätiköiden esimerkiksi yritysmaailmasta otetun mallin mukaan.

— Tutkiva vastarinta on hyvä asenne. Yliopistomaailma on hyvä paikka toimia, koska täällä on paljon viisaita ihmisiä. He myös uskovat tutkimustuloksia ja hyviä argumentteja ja ovat valmiita pyörtämään päätöksen järkisyiden perusteella, Repo summaa.

Yksilölliset tarpeet ovat erilaisia. Joskus johtajuuskin voi olla hukassa eikä tiedetä, mikä on tavoitteena. Ilmapiirillä on valtavan suuri vaikutus tehokkuuden kannalta. Ihmisen oppimiskeskus ja tunne-elämän keskus nimittäin ovat läheisessä yhteydessä aivoissa. Oppiminen saattaa jopa estyä, jos vallalla on voimakkaan negatiivinen tunne.

— Oppiminen on herkkä asia. Ihminen on ikään kuin vereslihalla, avoin ja suojaton myöntäessään, ettei osaa tai tiedä. Kannustava tuki ja hyväksyvä ilmapiiri ovat oppimisen kannalta tärkeitä, niin myös hyväntahtoisuus ja riittävä turvallisuuden tunne. Tosiasia kuitenkin on se, että työelämässä tunteet täytyy pitää eri tavalla kurissa kuin yksityiselämässä, eikä ihmisiä voida paapoa. Jokaisen on tehtävä parhaansa.

Teksti: Arja-Leena Paavola
Kuvat: Veikko Somerpuro