4/09

  • pääsivu
  • sisällys
  •  

    Uutta ja vanhaa

    Liikehdintä uutta yliopistolakia vastaan alkoi niin myöhään, että sitä tuskin osasi enää odottaa. Tämä viimehetkisyys samoin kuin keskeiseksi noussut vaatimus lisäajasta lain valmistelulle kertoo ilmeisen paljon nyky-yliopistolaisen repaleisesta sielunmaisemasta. Muutokset tutkijoiden ja opettajien työssä ovat jatkuneet jo pitkään, mutta kovin monelle niiden merkitys ja kokonaiskuva on jäänyt epäselväksi. Mikä vielä muuttuu?

    Entä jos meille olisi suotu kokonainen vuosi ihan oikeasti ajatella yliopiston ideaa, perustella sen tehtävää ja kirjoittaa tätä laiksi. Millainen siitä olisi tullut? Oletan, että suurimpia vaikeuksia olisi ollut löytää ne “perustehtävät”, joita yhä ilmaistaan sanoilla “tutkimus” ja “opetus”.

    Vanhassa yliopistossa noiden alueiden toimeenpanoa ja keskinäistä suhdetta kuvattiin akateemisen vapauden ja autonomian käsitteillä. Työn tekemisen suhteen ne tarkoittivat normia, joka salli tutkijan ja opettajan itse säätää työtään oman arvostelukykynsä varassa ja päättää perusasioista yhdessä kaltaisten kollegojen kanssa. Tämä normi ja sen sallima todellinen tila omaan tutkimus- ja opetustyöhön on viimeistään nyt rakenteellisesti murtumassa. Tosin sitä ovat jo hyvin valmistaneet viime vuosina yhä kattavammiksi ja tarkemmiksi rakennetut erilaiset työn hallinnan, tulosten mittaamisen, seurannan ja raportoinnin mallit.

    Autonomiasta on siirrytty kohti heteronomiaa, jossa, niin kuin Kant opettaa, ulkoinen moninaisuus alkaa määrittää ihmisen omaa tahtoa. Jos haluan tehdä sitä, mitä pidän tärkeänä ja arvokkaana, minun on ensin tehtävä jotakin muuta. On esimerkiksi osoitettava oman tutkimuksen tai opetuksen ulkoinen vaikuttavuus, sen määrä ja tuottavuus, kiinnittyminen laitoksen profiiliin ja sen sellaista. Ja mitä enemmän teen tätä käännöstyötä ulkoisten vaatimusten ja mittareiden asteikoille, sitä enemmän tämä kaikki vie pois siitä, mitä aidosti tahdon tehdä.

    Juuri tähän perusongelmaan uuden yliopistolain sanotaan tarjoavan ratkaisun. Tässä lienee myös koko reformin suurin lupaus ja houkutus opettajille ja tutkijoille. Ratkaisu on ammattijohtaminen. Jyväskylän yliopiston rehtori Aino Sallinen kiteyttää asian tv-haastattelussa (8.4.-09) sanomalla, ettei yliopisto ole yritys mutta yliopistoa saa ja pitää johtaa hyvin. Samaa toistaa yliopistoissa runsastuva erilaisten suunnittelijoiden, päälliköiden ja johtajien henkilöstökaarti. Näillä hallinnoinnin ja johtamisen ammattilaisilla ei ole elävää yhteyttä opetuksen ja tutkimuksen maailmaan, mutta heidän haltuunsa on jo annettu paljon, viime kädessä koko henkilöstön “hyvä” ja yliopiston ulkoinen menestys.

    Voisiko siis yliopistouudistus kääntyä ammattijohtamisen avulla oikeaan suuntaan? Jos johtaminen on tehokasta ja tuottavaa, opettajat ja tutkijat saavat keskittyä perustyöhönsä. On vaikeaa arvioida kuinka monelle tuollainen rauha ja onni suotaisiin, mutta kaikkien osalta hinta on jo tiedossa. Se on osattomuutta: niissä rakenteissa, joissa opetuksen ja tutkimuksen ehdoista ja jatkuvuudesta päätetään, kuuluu jatkossa yhä vähemmän, jos lainkaan, tekijöiden oma ääni.

    Käännöstä kollegiaalisesta päätöksenteosta ammattijohtamiseen kuvannee tuskin paremmin mikään muu kuin itse yliopistollisen autonomian käsitteen uudelleenmäärittely. Tästä eteenpäin se on merkitsevä yliopiston taloudellista riippumattomuutta ja vapautta määrätä siitä, kuka voi opettaa yliopistossa ja kuka saa tutkia. Näin autonomia tarkoittaa koko yliopiston hallinnollista itsesäätelyä, mutta paradoksaalisesti määrittely kertoo myös sen, kuinka uusi yliopisto itse on koulutuksen ja tutkimuksen kansainvälistyneiden markkinoiden säätelemä.

    Onko tuo koulutusmarkkinoiden kiristyvän kilpailun näkymä perussyy myös siihen, että ammattijohtaminen halutaan ymmärtää autoritaarisena “vahvana johtamisena”? Tästä kertovat karusti itsenäisyyteen valmistuvien yliopistojen johtosääntöluonnosten pystysuorat vallan ja vastuun viivat. Luulen, että monelle muullekin kuin itselleni tässä yliopistojen tulevaisuuden rakentamisessa keskitetyn ja ulkoistetun vallan varaan näyttäytyy tämän reformin syvin hämärä. Lain laatineet eivät luota tieteen harjoittamisessa syntyvään arvostelukykyyn ja tiedeyhteisön omaa järjenkäyttöön. Sen sijaan usko hierarkian, yhdenmukaistamisen, mallintamisen ja muodon voimaan on luja ja horjumaton, samoin kuin usko siihen, että tutkimusta ja opetusta koskeva parempi ymmärrys asustaa yliopistojen ulkopuolella, seutukunnan valituissa viisaissa.

    Näinkö “hyvä” tulisi ulkoa ja laskeutuisi ylhäältä alas keskuuteemme? Miten homo academicus saadaan käyttäytymään tämän mallin mukaa, tuottavasti ja tehokkaasti. Tällaiseen tuottavuuteen eivät ainakaan enää usko menestyvät yritykset, joissa johtamisen suunta on pidempään ollut kohti työn tekijöiden osallisuutta. Tässä mielessä – niiltä markkinoilta katsottuna – uudistus onkin paluuta vanhaan yritysmaailmaan.

    Kirjoittaja on filosofian ja elämänkatsomustiedon yliopistonopettaja Jyväskylän yliopiston avoimessa yliopistossa